Lähdemme ulos yöhön
niin hiljaisin askelin.
Kirkkaaseen kultavyöhön
on puettu taivaskin.
Kirkkainta kuuta kohtaan
puun oksat ojentuu
kukat niinkuin helmet hohtaa
ja hehkuu auki suu.
Firenze laaksossa välkkyy
timantit vaipallaan.
Säveltulva kaukaa helkkyy,
Arnolla soitetaan.
On elämä ihmeellistä!
Nyt täällä astelen!
Ei enää piinat pistä,
olen ovilla autuuden.
Hän vieressäni astuu
kuva kultaunelman.
Jo silmäni solea kastuu,[2]
— oi, Suuri! huudahdan.
Käy rintaani riemu syvä
ja ääretön pulppuamaan.
— Olet, lapsi, liian hyvä,
hän hellästi lausuu vaan.