Hytin lamppu hiljaa sammuu.
Kaksi vierasta taas vaikenee.
Jäiden alla tuimat ammuu,[1]
vanha sydän tuskin sykkäilee.
Hyvin nukkuu kuumat kaihot —
hieno iva huulta kaarruttaa.
Varas sotki rikkaat laihot,
uusi tuskin tyhjää kortta saa.
Näen _käden_ ojentuvan
mua kohti nurkasta.
Kysy ei se, saako luvan?
Tainnut on niin tottua.
Luukusta ma katson kuuta,
toinen käsi vieraan hallussa.
Toisella mä tukin suuta,
etten päästäs hornan naurua.
Kuulen hyttiin huutoja:
meri, meri vapaa!
Riennän ylös kannelle,
vettä katse tapaa.
Meri selvä, sininen,
ääretön on eessä.
Värjyin juhlii rintani,
seison silmät veessä.
Syvyys alla auringon
sinuun tuskat nukkuu.
Konnat, pikkukaupungit
sinun syliis hukkuu!
Eessä taivaan rannalla
läikkeet hopeaiset
niinkuin iki-ihanat
kylpis nuorukaiset.
Taaksi jäiset ruusut jää,
köyhäin vuodet nuivat.
Papit salaperäisen
edelläni uivat.
Hämyssä meri aava
niin syvänä vapisee.
Ja vanha sydänhaava
nyt umpeen paranee.
Sun viskaan pohjaan meren,
unelma kultainen!
Olet imenyt sydänveren
ja vienyt nuoruuden.
Oi, suuret tuulet tuulkaa,
jo kaikki puhdistuu.
Sanani, aallot kuulkaa
ja taivas, tähdet, kuu.
Niin viekas mies voi olla
kuin nainen konsanaan.
Valheilla huumaa noilla
tosilemmen sukkelaan.
Nyt runot tekee nainen
ja lapset elättää.
Hyvä, jos miesi vainen
ne pystyy siittämään.