Metsämiehen loitsu.
Metshän ehtoisa emändä,
Metshän kuldainji kuningas,
Tules kullan kuuldavilla,
Hobian-go vaihoksilla,
Jossa kulta kuulottaabi,
Hobiainji paistattaabi,
Minun metshäs tullessani.
Westäs pilkat pitkin puita,
Pitkin puita, pirtin maita,
Lapin laajoja saloja,
Jossa lindu liikkunoobi,
Metshän outo ollenoobi.
Alaoksilla aseta,
Rautaoksilla rakenna,
Jossa nuoli nappajaabi,
Tinapilli tiuasoobi.
Peuran virsi.
[Tämän runon laulaa Jehkin Iivana "virtenä". Loitsuja muuten ei
lauleta, vaan niitä "luetaan" eli sanellaan.]
Kesät vuolin keihäsvartta,
Talvet susia suorittelin,
Pesin pienen perttisen-gi,
Pyyhkin pienen laattian-go.
Lähin miehissä metshällä,
Urohissa ulgoteillä
Kahen, kolmen koiran kanssa,
Wiien, kuuen villahännän,
Seitshemän sebelikaglan;
Lykkäim' on lylyn lumella.
Muut-bo hiihtävi higehen,
Itshe hiihän hiljallehen,
Werkkaselleh-bo vierettelen.
Koiran on keränä vierii,
Suksen on matona sujuu.
Mie hiihän mägie möten,
Koira juoksoo korbirannan.
Wain ei metshä miehiih miesty,
Eigä korbi koiriih kostu,
Ylety metshän isandä.
Miestyis metshä-gö miehiheni,
Kostuis korbi koiriheni.
Kuuset kullalla sivallan,
Hongat hobialla voitelen-go.
Lähen hirven hiihäntähe,
Poropedran pollentahe.
Jop' on metshä miehiih miestyi,
Sega korbi koiriih kostui,
Yletyi metshän isändä.
Panen ai'an rautaisen-go,
Rautaisilla aiaksilla,
Teräksillä seibähillä,
Matoloill' on vitshastelen,
Sisiliskoilla sitelen;
Jätän hännät häilymähe,
Piät vankat mabisemahe,
Katehet-bo kaitshemahe.
Ken katehin katshonoobi,
Silmät vertä vuotakohe,
Ken-bä kieroon keksinööbi,
Silmät rasvana ravista,
Kenb' on kumman keksinööbi,
Tyvin kuuset kulkkuhuse,
Latvoin lakkapäät pedäjät.
Wiides Luku.
Kovan Onnen Karjala.
"Se orjana ollut on ounaan herran,
Se vaivaa nähnyt on toisen verran
Kuin Suomi muu, mut murtumaton
Ja hilpeä vielä se on."
Arvi Jännes: Karjala.
Pähkinäsaaren rauha jakaa Karjalan kansan kahtia. Weljessota
karjalaisten kesken. Maan hävitys. Stolbovan rauhan jälkeiset
ajat. Synkkiä lehtiä Karjalan kansan historiassa. Lahjoitusmaat
ruotsinvallan aikana. Arviovero. Kenraalikuvernööri Sperlingin toimet
sen poistamiseksi. Lahjoitusmaiden peruuttaminen 1600-luvun lopulla
ei tuottanut mitään onnea Karjalan kansalle. Ison vihan jälkeiset
ajat. Uusia lahjoitusmaita. Kansan orjuus. Wanhan Suomen yhdistäminen
muuhun Suomeen 1811. 1826 vuoden asetus ja sen seuraukset. Karjalan
lahjoitusmaiden talonpojat kadottavat perintöoikeuden maihinsa ja
muuttuvat lampuodeiksi. Sorron seuraukset. Karjalainen vieraantuu
maanviljelyksestä ja kansa alkaa elää satunnaisilla tuloilla.
Sen luonne muuttuu epärehelliseksi. Rahti ja muu keinotteleminen
Koronkiskurit. "Karvakirjat." Maanviljelyksen huono tila. Pohjalaiset
muuttakoot Karjalaan. Pakollinen sotaväen otto. Sielukauppa ja
"biegloit."
Karjalaa ja sen kansaa on kiitetty, sitä on moitittu ja kauan
unhoitettu.
Oli aika, jolloin Karjala kilpenä muuta Suomea suojeli. Arpia täynnä
oli tämä kilpi ja entiset ennättivät tuskin parantua umpeen, ennenkuin
toisia tuli sijaan. Kun Wihollinen hyökkäsi maahamme, niin joutui
Karjala aina ensin sotatantereeksi. Ja vaikka hyökkäystä olisi
torjuttukin, niin ei Karjala sittenkään säästynyt hävityksestä, sillä
sen kautta kulki peräytyvien vihollisten paluumatka kotimaahansa.
Pähkinäsaaren rauha oli jakanut karjalaisten maan kahtia. He olivat nyt
kahden Waltakunnan alamaisia ja heillä oli eri usko. Tämä vieroitti
heidät toisistaan. Entinen heimous muuttui veriseksi vihollisuudeksi.
Aika ajoin rakensivat Ruotsi ja Wenäjä valalla ja pyhän ristin
suutelemisella "ikuista" rauhaa keskenään. Raja-Karjalassa ei
noista rauhanteoista paljon tiedetty ja vielä vähemmin niistä
välitettiin. Siellä oli ainainen partiosota ja kalvankalske. Wenäjän
puoleiset karjalaiset kävivät Ruotsin puoleisten heimolaistensa
maata hävittämässä. Nämä kostivat vuoroonsa samalla mitalla. Kylät
poltettiin, ihmisiä kidutettiin kuoliaiksi pärevalkealla ja muilla
hirmukeinoilla, kasvava laiho niitettiin kaskes-mailta.
Untamoinen verkot laski
Kalervon kalavetehen;
Kalervoinen verkot katsoi,
Kalat konttihin kokosi;
Untamo utala miesi
Sepä suuttui ja vihastui.
Teki soan sormistansa,
Kämmenpäistänsä käräjät.
Toran nosti totkusilta,
Artin ahvenmaimasilta.
Torelivat, tappelivat,
Eikä maita toinen toista;
Minkä toistansa tokaisi,
Sen sai kohta vastahansa.
Näin laulaa vanha karjalainen kertomaruno Untamo ja Kalervo
veljeksistä. Se on synkän ja onnettoman ajan kuvaus Karjalan heimon
historiassa.
Näiden entisten rajariitojen muistot elävät vielä, vaikka heikostikin.
Karjalan kansassa. Kreikanuskoinen itä-karjalainen sanoo vielä
lännempänä asuvaa veljeään "ruotshiksi". "Ruotshi, arren kaiken pidäjä"
[joka aina pitää arkea, s.o. ei paastoo] on Salmissa, Suojärvellä
ja Aunuksessa tavallisena sananpartena, kun on puhe lutherilaisesta
suomalaisesta. Lutherin-uskoinen länsi-karjalainen taas nimittää
itäistä veljeään "venäläiseksi." Tällä hän ei tarkoita kansallisuutta,
vaan uskontoa. "Ummikoksi" sanotaan Itä-Karjalan kansankielessä
ihmistä, joka kieleltään ja kansallisuudeltaan on venäläinen.
On luonnollista, että nuo alituiset sodat olivat omansa ehkäisemään
Karjalan aineellista edistystä. Eräässä vanhassa ruotsalaisessa
verokirjassa vuodolta 1589 [löytyy Suomen valtioarkistossa] luetellaan
tarkasti, montako asuttua ja montako autiosavua siihen aikaan
löytyi Käkisalmen läänissä, s.o. nykyisessä Laatokan puoleisessa
Itä-Karjalassa. Ruotsalaiset olivat vähäistä ennen väliaikaisesti
saaneet nämä seudut haltuunsa. Salmin pitäjästä sanotaan, että se
kauttaaltaan oli autioksi hävitetty. Kurkijoen pitäjässä löytyi 92
asuttua ja 1,083 autiosavua, Sortavalan pitäjässä 114 asuttua ja 699
autiosavua, Ilomantsin pitäjässä 189 asuttua ja 681 autiosavua.
Tosin oli se sota, jonka hävityksen jälkiä mainitussa verokirjassa
kuvataan, ollut hyvin pitkä, mutta yksi ainoa sota se sittenkin vaan
oli.
Ei kummaa, jos itä-karjalainen sellaisissa oloissa jäi jälkeen
lännempänä asuvista veljistään. Ei kummaa, jos viljelys ja
kaikenlainen edistyminen Karjalassa taantui, kun muualla Suomessa
riennettiin eteenpäin. Karjalan huonoa taloudellista tilaa
arvostellessa ja karjalaisen kansanluonteen varjopuolia kuvatessa, on
lahjoitusmaa-järjestelmä ennen kaikkia huomioon otettava. Se se on
ollut Karjalan kirouksena niin toisessa kuin toisessakin suhteessa.
Lahjoitusmaiden historia ulottuu kaukaisiin aikoihin. Se on synkkä
lehti Karjalan kansan vaiheissa, hikipisaroilla kirjattu, huokauksilla
säestetty.
Katselkaamme, mitä tämä lehti meille pääpiirteissään kertoo.
Ruotsi oli Stolbovan rauhassa v. 1617 saanut Laatokan puoleisen
Karjalan ynnä Inkerinmaan Wenäjältä. Ruotsin hallitus ei koskaan
ollut oikein varma näiden rajamaiden omistamisesta. Saattoihan Wenäjä
piankin tointua heikkouden tilastaan ja vaatia maakunnat takaisin.
Ruotsin hallituksen täytyi sentähden ryhtyä erityisiin keinoihin,
vahvistaakseen valtaansa Raja-Karjalassa.
Yksi näitä keinoja oli rajamaan poisläänittäminen korkeille
ylimyksille. Tämä läänitysjärjestelmä vastasi semmoisenaankin kaikin
puolin sen ajan käsitystapaa, mutta Raja-Karjalaan nähden odotettiin
siitä vielä suurta hyötyä maan puolustuksenkin suhteen. Hallitus
arveli aivan oikein, että jota suurempia pääomia Ruotsin sotaisella
aatelistolla oli sijoitettuna rajamaihin, sitä innokkaampi olisi se
niitä suojelemaan. Sentähden annettiin koko Itä-Karjala lahjoitusmaana
surkeille aatelisherroille. Talonpojat eivät kuitenkaan kadottaneet
omistus-oikeuttaan maihinsa. Heidän tuli vaan lahjoitusmaan omistajalle
suorittaa se maavero, minkä he muuten olivat velkapäät kruunulle
maksamaan. Tämän lisäksi tuli vielä suuri joukko pieniä ulostekoja,
n.s. "parseileja", joiden yhteenlaskettu summa saattoi nousta yhtä
suureksi kuin maaverokin.
Maavero oli kerrassaan epämääräinen ja laskettiin kunakin vuonna
erikseen n.s. "arvion" perustuksella. Arvio tapahtui aina syksyllä,
elonkorjuun jälkeen. Silloin asetettiin arvio-lautakunta, jonka
jäseninä olivat tilanhaltija, hänen talonpoikansa ja muita
asianomaisia, niinkuin vouti ja tämän kirjuri, kylänvanhin, pitäjän
asiamiehet eli "sollemainikat" ja tavallisesti myös lautamiehet.
Arvio-lautakunta kulki talosta taloon ja arvosteli sängen mukaan
talonpojan pellot, kuinka paljon hän oli kutakin viljalajia kylvänyt,
millainen oli maanlaatu ja millaisen sadon kylvö oli antanut. Tämän
tehtyään, ratsastivat arviomiehet erikseen neuvottelemaan, kuinka
suureksi arviovero siltä vuodelta oli laskettava. Neuvottelussa eivät
tilanhaltija eivätkä hänen alustalaisensa saaneet olla saapuvilla.
Tämän neuvottelun nojalla kirjoitettiin kylän arvio-luettelo. Humalan-
ja kaalinkasvusta pidettiin eri arvio. Wanhan tavan mukaan ottivat näet
lahjoitusmaiden omistajat alustalaisiltaan joka viidennen humalaseipään
ja viidennen kaalinkuvun. Tätä veroa sanottiin "petiiniksi."
Näin tapahtui arvioa Ruotsinvallan aikana Inkerin-maalla. Mutta
Käkisalmen läänissä oli se vielä ankarampi ja monimutkaisempi. Siellä
arvattiin ensin jokainen talossa asuva henkilö määrättyyn hintaan.
Sitten arvattiin talonpojan kotieläimet: hevoset, lehmät, siat, lampaat
ja koirat. Sitten kaikki muu tavara: pyssyt, jouset, nuotta, verkot,
venheet, huone- ja tarvekalut, vaatteet y.m. Lopuksi arvattiin vilja-
ja heinäkasvu.
Jokaiselle arvioesineelle pantiin määrätyn taksan mukaan hinta
arvioruplissa ja äyreissä. Yhteen arvioruplaan meni 100 arvioäyriä
(kopeikkaa). Nämä hinnat laskettiin yhteen, ja talo asukkaineen,
irtaimistoineen, vilja- ja heinäkasvuineen oli siis arvattu niin
tai niin monen arvioruplan veroiseksi. Jokaisesta näin syntyneestä
arvioruplasta tuli talonpojan suorittaa vuotuista arvioveroa 1 2/3
hopeatalaria [yksi sen ajan hopeatalari vastaa meidän rahassamme 2
markkaa 84 penniä] ja 24 kappaa eloja.
Esimerkkinä mainittakoon seuraavat otteet eräästä Itä-Karjalassa 1680
luvulla käytetystä arviotaksasta:
Ruplaa. Äyriä.
Mies kesä- ja talvivaatteineen ynnä hyvä
hevonen.............................. 3. —
"Keskinkertainen" mies.................. 2. —
"Huono" mies............................ 1. —
Hyvä lehmä.............................. 1. —
Hieho................................... — 50.
Wanha lammas............................ — 15.
Sika.................................... — 10.
Naula vaskea ........................... — 10.
Hyvä teräsjousi......................... — 50.
Hyvä metsäkoira......................... — 50.
Kalaverkko.............................. — 9.
Ketunverkko............................. — 3.
Neljännes nuottaa....................... — 15.
Wene.................................... — 30.
Kuormallinen heiniä..................... — 10.
Tynnyri ruista tai ohraa, kotipeltoon
kylvettynä........................... 1 20.
100 lyhdettä ruista tai ohraa, kaskeen
kylvettynä........................... — 40.
100 lyhdettä kauroja, kaskeen kylvettynä. — 20.
Arvio oli talonpojalle kaikin puolin rasittava veroitustapa.
Arvio-lautakunnan tulo taloon oli jo sellaisenaankin suuri rasitus.
Talonpojan täytyi näet omalla kustannuksellaan syöttää ja juottaa niin
hyvin arvio-lautakunnan varsinaiset jäsenet kuin heidän seurassaan
kulkeva tilanhaltijakin, palvelijoineen, hevosineen. Usein oli
arviomiesten tapana kuljettaa vaimonsa ja lapsensakin kerallaan, ja jos
sattui ilma sateinen, niin saattoi koko tämä joukko majailla viikon
päivät varakkaamman talonpojan talossa. Silloin eivät kelvanneet huonot
ruuat eikä juomat, vaan pöytään oli pantava parasta, mitä löytyi.
Talonpoika ei koskaan saanut tietää perustusta, minkä nojalla hänen
veronsa määrättiin, eikä sitä perustusta muutkaan tienneet, sillä
se oli kerrassaan mielivaltainen. Rikkaat joilla oli varoja lahjoa
arvio-lautakunnan jäseniä, pääsivät vähemmällä verolla, köyhät saivat
maksaa sitä enemmän. Koska talonpojan irtaimistokin vuotuisesti
arvattiin, koetti hän tietysti salata tätä omaisuuttaan, minkä vaan
kykeni.
Korkeat aatelisherrat harvoin itse asuivat lahjoitus-maillaan.
Arvioveron nojalla saattoivat heidän voutinsa mielin määrin pettää
isäntiään ja nylkeä talonpoikia. Näin synnytti tämä onnetoin
järjestelmä ahneutta ja kiskomishalua ylhäisissä, petollisuutta ja
aineellista kurjuutta alhaisissa. Muutamat Ruotsinvallan aikaisista
Itä-Karjalan kenraalikuvernööreistä surkuttelivat vilpittömästi kansan
kurjaa tilaa ja koettivat sitä parantaa. Yksi heistä Yrjö Sperlng
antoi v. 1684 hallitukselle seikkaperäisen kertomuksen hallintoalueensa
lahjoitusmaan-oloista ja arvio-järjestelmästä. Siinä kuvaa hän
räikeillä väreillä kansan kärsimykset.
Kun kaikki lahjoitusmaat Ruotsin valtakunnassa kuningas Kaarlo XI
reduktsioonin kautta peruutettiin takaisin kruunulle, niin tämä
toimipide ei ennättänyt tuottaa mitään siunausta Itä-Karjalan
talonpojille. Heidän asemansa päin vastoin kävi entistä huonommaksi,
sillä suurin osa tässä rajamaassa olevista lahjoitusmaista annettiin
määrävuosiksi arennille joko entisille omistajilleen tai muille
halullisille vuokramiehille.
Entiset aateliset isännät, semminkin ne, jotka omistivat
lahjoitusmaansa perittävänä rälssinä, olivat toki joinkin määrin
säästäneet talonpoikiaan. Mutta vuokraaja koetti suhteellisesti
lyhyellä arentiajallaan saada alustalaisistaan niin paljon hyötyä kuin
suinkin. Ja arviojärjestelmä oli hänelle tässä kohden hyvänä apuna.
Tuli sitten iso viha ja sen seurassa Wenäjän valta Itä-Karjalaan. Jo
ennen Uudenkaupungin rauhantekoa olivat venäläiset siellä alkaneet
harjoittaa täydellistä isäntä-valtaa, niinkuin omassa maassaan
konsanaankin. Siihen kuului tietysti etupäässä lahjoitusmaiden
jakeleminen hovisuosiossa oleville ylimyksille. Tosin peruutettiin
annetut lahjoitusmaat v. 1720 takaisin, mutta sitä antelijaammin niitä
myöhemmin lahjoitettiin. Talonpoikais-tshuhnoja, tuota siunattua Herran
lahjaa, piisasihan niitä Karjalassa!
Tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes Wanha Suomi v. 1811 jälleen
yhdistettiin Suomen emämaahan. Sen jälkeen ei enää uusia lahjoitusmaita
jaettu Itä-Suomessa, mutta entiset tietysti pysytettiin silloisilla
omistajillaan.
Ruotsinvallan aikana oli lahjoitusmaan omistajalla maan nautinto-oikeus
lahjoitusmaahansa, ei omistus-oikeutta. Hänen alustalaisensa pysyivät
perintötilallisina, joita ei voitu häätää taloistaan. Tosin yritti
Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin saksalainen aatelisto saattaa
talonpoikia maaorjuuteen, "kiinnittää heitä turpeeseen", mutta nuo
yritykset olivat hurskaita toivomuksia vaan, ja hallitus ne kohta
tukahutti.
Toisin oli asian laita Wenäjän vallan aikana. Silloin juurtui pian
vallanpitäjiin se käsitys, että talonpoikien maat, vieläpä itse
talonpojatkin, olivat lahjoitusmaa-herran omaisuutta. Tämä käsitys
astuu selvästi näkyviin 1700-luvun lahjakirjoissa. Maa luovutetaan
"kartanoon kuuluvien ihmisten ja talonpoikien kanssa.", tai
niiden etujen joukossa, joita lahjoitusmaan isäntä saapi nauttia,
mainitaan: "talonpojat, niin silloiset, kuin karanneetkin." Toisissa
lahjakirjoissa puhutaan niin tai niin monesta "sielusta" tiloineen,
taloineen.
Orjuuden oireet tietysti hävisivät, kun Wanha Suomi yhdistettiin
Suomen suuriruhtinaskuntaan. Mutta sen sijaan ilmestyi v. 1826 asetus,
jonka nojalla melkein kaikkien lahjoitusmaiden talonpojat määrättiin
lampuodeiksi. Heiltä riistettiin toisin sanoen perintöoikeus siihen
maahan, jota heidän esivanhempansa monessa sukupolvessa vapaina
talonpoikina olivat asuneet ja viljelleet. 1826 vuoden asetus näet
sääsi, että kaikki ne talonpojat, jotka eivät voineet näyttää toteen,
että heidän tilansa ennen vuotta 1706 olivat olleet perintötilan
luontoisia, kadottaisivat omistusoikeutensa näihin tiloihin ja
muuttuisivat lahjoitusmaan isäntänsä lampuodeiksi.
Ja jäsenet siinä komiteeassa, joka tätä asetusta valmisti, olivat
Suomen omia kansalaisia! He kantavat mitä suurimman edesvastauksen
Karjalan kansan kärsimyksistä.
Lahjoitusmaan omistajalla oli tietysti täysi valta häätää
alustalaisensa pois "maaltaan", ell'eivät näinä kyenneet verojaan
suorittamaan, ell'eivät he syystä tai toisesta olleet hänelle mieleen,
tai jos hänen teki mieli laajentaa "hovileirinsä" eli kantatalonsa
maita. Monissa paikoin yrittivät talonpojat väkivallalla puolustaa
oikeuttaan. Se tietysti ei auttanut. Kasakoita vaan jokunen joukko
pitäjään, pampulla selkään, linnaan perheenisät, vaimot ja lapset
mieron tielle.
Wenäläiset lahjoitusmaiden isännät asuivat yhtä vähän kuin
ruotsinvallan aikuisetkaan, paitsi ani harvoin, itse karjalaisilla
tiluksillaan. He hoitivat niitä voutien eli "prikasniekkojen" avulla.
Lahjoitusmaan talonpojat olivat tietysti kokonaan "prikasniekan"
vallassa. Hän kantoi, vieläpä määräsikin verot, määräsi myös päivätyöt,
jotka olivat "hovileirin" voimassa pitämiseksi tehtävät. Jos joku
talonpoika oli hänelle vastenmielinen, saattoi hän jos jollakin tavalla
häntä kiusata ja hänen toimeentuloaan vaikeuttaa.
Sorto tietysti synnytti petosta ja epärehellisyyttä kansassa, niinkuin
se aina tekee. Muukalaista herraa imarreltiin ja kumarreltiin, niin
kauan kuin oltiin hänen näkyvissään; selän takana häntä petettiin ja
vihattiin. Ja kun tätä menoa sukupolvesta toiseen jatkettiin, niin
se ei tietysti voinut olla jättämättä jälkiä kansan luonteeseen.
Ja ne jäljet, tuntuvat vieläkin selvästi varjopuolina Karjalan
kansanluonteessa. Eiväthän sellaisten vaikuttimien seuraukset voikaan
yhdessä ihmispolvessa hävitä, vaan kirouksena siirtyvät ne lapsiin ja
lastenlapsiin.
Ja pitkäkö aika niillä on ollutkaan poistua!
Kun talonpoika ei ollut maansa omistaja, niin katosi häneltä
luonnollisesti halukin sitä viljellä. Ihminen tekee työtä tulevaisuuden
varalle, mutta jos oikeus hänen työnsä hedelmien nauttimiseen ei
ole turvattu, niin muuttuvat ahkeruus ja vireys laiskuudeksi ja
välinpitämättömyydeksi.
Karjalainen talonpoika saattoi koska hyvänsä joutua puille paljaille,
hänen asemansa oli aina väliaikainen ja "herran" oikuista riippuva.
Hänelle oli edullisempaa hoitaa maanviljelystään niin, että hän juuri
parahiksi sai siitä elatuksensa, että "päivästä yl' piästiin", kuten
vieläkin on tapana sanoa Karjalassa. Jota huonommassa viljelyksessä
hänen peltonsa olivat, jota vähemmän hänellä oli karjaa läävässä, jota
ränstyneemmiltä hänen rakennuksensa näyttivät ja jota likaisemmalta
hänen kotinsa, sitä paremmin saattoi hän lumota isäntänsä silmät
veronpanossa.
Lehmien asemesta rupesi hän pitämään enemmän hevosia, rukiin ja ohran
asemesta alkoi hän viljellä enemmän kauroja, joka tietysti oli omansa
peltoa laihduttamaan. Kaskenviljelystä harjoitti hän ahkerasti.
Ensimmäisen ruiskasvun jälkeen otettiin kaskesta niin monta kaurakasvua
kuin suinkin mahdollista. Tällä tavoin ryöstettiin maaperä niin
tyhjäksi, ett'ei se kuuna päivänä enään mitään kasvanut. Talonpoika ei
tästä välittänyt. Eihän se maa enää ollut hänen. Wäkivallalla oli se
häneltä riistetty.
Näin vieraantui karjalainen maanviljelyksestä.
Rahtia käytiin sen sijaan sitä ahkerammin. Rahdista saatiin puhdasta
rahaa, jota ei voitu nähdä eikä siis veroittaakaan. Rahaa saatiin
muullakin tavalla: pikku kaupalla ja keinottelulla. Tämä teki kansan
luonteen petolliseksi. Kaupanteko tietysti ei sitä semmoisenaan olisi
tehnyt, mutta kun talonpojan talous ei tuottanut mitään varsinaista
kaupaksi kelpaavaa, niin puuttui häneltä rehellisen kaupankäynnin
edellytyksetkin. Se ei enää ollut tarpeellista tavaranvaihtoa, vaan
keinottelemista, tuo hänen kauppansa. Wiekkain ja sukkelin saattoi
tulla rikkaaksi, mutta muu kansa vajosi entistä suurempaan kurjuuteen.
Näin sekaantui karjalaisen luonteesen tuota epäluotettavaa, joka sitä
rumentaa.
Lahjoitusmaiden lunastus on kirkas valonsäde Karjalan kansan
historiassa. Sen seuraukset alkavat jo astua näkyviin. Kansa on jo
monissa seuduin luopunut entisestä velttoudestaan ja käynyt maahan
käsiksi. Toiset ovat niin tehneet. Toiset ovat jatkaneet vanhaan,
perittyyn tapaan, eläen rahdilla ja muilla satunnaisilla tuloilla
päivän tultuaan. He ovat vajonneet yhä syvempään kurjuuteen.
Näiden onnettomien keskuuteen on ilmestynyt uusi maanvitsaus:
koronkiskurit. "Ahtaimpaan paikkaan tautikin tungeiksen", sanoo
karjalainen sananlasku.
Koronkiskomista harjoitettiin entiseen aikaan ja harjoitetaan vielä
nytkin seuraavaan tapaan. Talonpoika tarvitsi rahaa veronmaksuun tai
muuhun tarpeesen. Hän sai 40-50 markkaa rahamieheltä ja vakuudeksi
otti tämä lainanhakijalta lehmän. Kirjoitettiin n.s. "karvakirja",
jonka kautta lehmä luovutettiin lainanantajan nimeen, mutta jätettiin
lainanottajalle, s.o. entiselle omistajalleen, käytettäväksi vuotuista
arentimaksua vastaan. Arentimaksu oli tavallisesti leiviskä voita
vuodessa, joskus vähemmän. 50 markan pääomalle teki tämä noin 20
prosenttia vuodessa.
Tämä on kansan omassa keskuudessa kehittynyttä hypoteekkilainausta.
Kansa ei pidä sitä koronkiskomisena, kun korko on maksettava luonnossa.
Alkuperäisissä oloissa ei kansa pane luonnontuotteilleen täyttä rahan
arvoa, sehän on vanha, tunnettu asia. — Warakkaammat ja säästäväiset
ihmiset sijoittivat halukkaasti rahansa tällaiseen lehmähypoteekkiin.
Palkollisetkin sitä joskus tekivät. Pankkeja ei löytynyt eikä tunnettu.
Tämän kirjoittaja tuntee erään piian, joka on palvellut useampia
kymmeniä vuosia eräässä Karjalan pitäjän herrasperheessä. Joka vuosi on
vanha piika säästänyt palkastaan useampia kymmeniä markkoja. Nämä rahat
on hän säännöllisesti lainannut lehmähypoteekkiä vastaan. Parinkymmenen
markan vuotuisella korolla ovat mummon rahat jo kasvaneet melkoisen
suureksi pääomaksi. Lehmiä kuuluu hänellä nyt jo olevan toistasataa
ylt'ympäri pitäjää. "Karvakirjoja" ei ole tehty, sillä eukko ei ole
kirjoituksen taitava, ei edes osaa kirjoitusta lukea. Onpahan vaan
suupuheella tehty ne kaupat. Nyt ei eukko muista kaikkia lehmiään,
missä ne ruoat ja arentimaksun laita taitaa toisinaan olla vähän niin
ja näin.
Nyt on koronkiskomista alettu harjoittaa uudemmalla ja paljon enemmän
tuhoa tuottavalla tavalla. Welka-sitoumukset tehdään vekselillä
ja lyhyeksi ajaksi. Sortavalan pitäjän koronkiskureista on viime
aikoina paljon julkisuudessa puhuttu. He ottavat tavallisesti
vekselilainoistaan 5 penniä kuukaudelta yhdestä markasta, s.o. 60
prosenttia vuodessa. Ottavat enemmänkin, jos sikseen tulee. Sortavalan
pitäjä ei ole ainoa, missä tätä kurjaa ammattia harjoitetaan.
Talonpoika, joka kerran on joutunut koronkiskurin kynsiin, on
auttamattomasti hukassa. Hänen velkansa nousee nousemistaan, joka
kerralta kun vekseliä "verestetään." Wiimein menee kontu huutokaupalla
ja sen omistaja siirtyy perheineen irtolaisten joukkoon.
Wuosi vuodelta lisääntyy tällä tavoin Laatokan puoleisessa Karjalassa
irtolaisten lukumäärä. Konnut menevät polkuhinnasta, niin mitättömästä,
ett'ei sitä muualla Suomessa voisi uskoakaan. Ja kuitenkin ovat
Laatokan rantamaat erittäin hedelmällistä ja hyvin kasvavaa maata,
jos niitä vaan vähänkin viljellään. Eivätkä ole hallanarkoja, sillä
Laatokan läheisyys suojelee kylmältä.
Meidän pohjalaisemme muuttavat joka vuosi suurissa joukoin Amerikkaan.
Näin kadottaa Suomi arvaamattomaksi tappiokseen hyviä työvoimia ja
paljon työntaitoa, jolla kyllä olisi sijaa omassakin maassa.
Eikö tuota siirtolaistulvaa voisi edes jossain vähässä määrässä
suunnata Laatokan Karjalaan?
* * * * *
Karjalan kansan kärsimyksistä puhuessa, on entisaikojen sotaväen
ottokin mainittava.
Waikka Itä-Suomi Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa (vv. 1721 ja
1743) oli joutunut venäläiseksi maakunnaksi, niin säilyi siellä vanha
ruotsalainen yhteiskunta-järjestys monissa kohdin muuttumatta. Saivatpa
Wiipurin kuvernementin asukkaat nauttia eräitä erivapautuksiakin, joita
ei ollut muilla Wenäjän valtakunnan maakunnilla. He olivat muun muassa
vapautetut pakollisesta sotaväenotosta.
Syynä tähän oli se länsieurooppalainen tuulahdus, joka 18 vuosisadalla
puhalsi Wenäjällä. Tahdottiin valaa venäläiset olot länsimaisiin
sivistysmuotoihin, eikä siis kajota maakuntaan, missä nämä muodot jo
ennestään olivat kotiutuneet.
Wapautus pakollisesta sotaväen otosta lakkautettiin, silloin kuin
keisari Paavali I nousi Wenäjän valtaistuimelle. Wuosina 1797 otettiin
Wiipurin kuvernementista ensi kerran rekryyttejä Wenäjän sotaväkeen
niinkuin muistakin valtakunnan osista.
Talonpojat tietysti ajattelivat sotaväen-ottoa pelolla ja
vavistuksella. Se, joka kerran sinne joutui, oli samalla ijäksi
päiviksi sortunut pois syntymäsijoiltaan. Parhaimman ikänsä täytyi
hänen elää muukalaisten kesken vieraassa maassa, kärsiä rääkkäystä ja
tylyä kohtelua.
Nuoret miehet karkasvat sentähden metsiin ja muihin piilopaikkoihin
siksi ajaksi, jolloin rekryyttikirjoitus tapahtui. Mutta se keino
ei suuresti auttanut. Se jota kerran oli määrätty sotamieheksi, oli
samalla julistettu rauhattomaksi, jos hän lahti pakoteille. Hänen
täytyi aina varoa kruununpalvelijoita, ja jos hän joutui heidän
käsiinsä, sai hän ensin armottomasti raippavitsoja ja lähetettiin
sitten rykmenttiinsä. Jos hän sieltäkin karkasi ja uudestaan joutui
kiinni, niin seurasi siitä vielä armottomampi kuritus.
Karkuri eli "biegloi" seisoi kokonaan lain ja yhteiskunnallisen
järjestyksen ulkopuolella. Hänen täytyi oleskella kaukana ihmisten
ilmoilta ja aina olla varoillaan, sillä häntä vainottiin niinkuin
metsänpetoa. Moni "biegloi" häipyikin pahanteon poluille ja rupesi
rosvoksi. Toiset taas elivät suurilla saloilla metsästäjinä ja muina
pyyntimiehinä.
Talonpojat antoivat harvoin ilmi sellaisia pakolaisia. Päinvastoin
säälivät he noiden kurjien kohtaloa ja koettivat sitä lieventää.
"Biegloista" liikkui kansan kesken Raja-Karjalassa paljon tarinoita.
Nämä tarinat ovat sekä jännittäviä että traagillisia.
Kun vanha Suomi v. 1811 yhdistettiin Suomen emämaahan, loppui siellä
pakollinen sotaväen-ottokin. Mutta sen sijaan ilmestyi toinen milt'ei
samanlainen maanrasitus. Ken Wenäjällä määrättiin sotaväkeen, hänen
täytyi palvella siellä 25 vuotta. Warakkaammat pääsivät vapaiksi, jos
palkkasivat toisen miehen sijaansa.
Sotaväen pestaajia kulki sentähden ympäri maata, myöskin Suomessa
ja etupäässä juuri Itä-Suomessa. Mässäten ja räyhäten matkustelivat
värvääjät maakylissä, panivat toimeen juominkeja ja kokosivat kylän
nuoret miehet ympärilleen.
Siinä sitä sitten kehuskeltiin ja kerskailtiin, että sellaista se
on jokamiehen elämä. Sodassa ristit ja kunniamerkit, rauhan aikana
huoletoin elämä kruunun leivässä ja vaatteissa, iloset päivät
keisarin kustannuksella. Humalaisille kylän pojille näytettiin
kirkkaita hopearuplia ja luvattiin jos jonkinlaista hyvää, jos he vaan
piirtäisivät puumerkkinsä pestikirjan alle.
Moni poika meni ansaan ja sai sitten koko elin-aikansa katua
mielettömän tekonsa katkeria seurauksia. Pestaajat ottavat heidät
seuraansa ja kuljettavat heidät yhtämittaisessa humalassa Wenäjän
rajalle asti. Siellä pantiin miehet köysiin ja vietiin määräpaikkaansa,
palvelemaan johonkin Sisä-Wenäjän sotaväen-osastoon.
Muutamat heräsivät ajoissa huumauksestaan ja koittivat karata.
Ken onnistui pääsemään pakoon, sai rauhattomana "biegloina" elää
loppuikänsä krunnunpalvelijain vainoomana, niinkuin pahantekijä
ainakin. Ja monta hellää sidettä silloin katkesi. Pojan täytyi jättää
rakkaat, kotoiset rannat, erota isästä ja äidistä, veljistä ja
sisarista, sulhasen morsiamestaan.
Löytyi ihmisiä, jotka harjoittavat rekryyttien hankkimista oikein
ammattina ja korjasivat siitä suuren raha-voiton. He saivat melkoisen
summan, jokaisesta sotamiehestä. Pestaajat olivat heidän kätyreitään.
Sellaisia "sielunkauppiaita" mainitaan Karjalassakin olleena
liikemiehiä, virkamiehiä, vieläpä pappejakin!
Se oli kamala ammatti, verellä tahrattu.
Kuudes Luku.
Tapoja ja Luonteita.
"Ain olen aikani elellyt
Näillä yksillä ahoilla,
Kotipellon pientarilla
Kuunnellut kotikäkeä."
Kalevala III.
Rajakarjalaisen luonteen valopuolia. Runollisuus, avomielisyys
ja iloisuus. Wieraanvaraisuus. Rahtilaisten ja parrenvetäjien
majatalot. Karjalaisen kansanluonteen varjopuolia. Epäluotettavaisuus.
Bloi'un Washa ja hänen hevoskauppansa. Lukutaidon puute ei estä
raja-karjalaista kauppaliikettä hoitamasta. Rajakarjalainen on raitis.
Sortavalan "kerähmöt." Tshajunjuonti. "Ois nyt yskä ollut, kyll'
ois lähtennä. Eipähän sattunna!" Rajalaisen käsitys hallituksesta.
"Ukko Gruunu" ja "Suomen ruhtin." Tulli, rajalaisten loukkauskivenä.
"Herroloin djelot ollah tullat." Raja-karjalaista rosvoromantiikkaa.
Serpina ja hänen seikkailunsa. Entisiä Wanhan Suomen oikeustapoja.
Omankäden-oikeutta Salmissa. Neiglickin murha. Naisen ryöstö Salmissa.
Kansantapoja Wirpominen. Rakennustapa Raja-Karjalassa. Kotiaskareet.
Kätevyyden puute. Keträpuu. Karjalaisia ruokia. Piiraat. Maanviljelys.
Meijeriliikkeen elpyminen Karjalan radan vaikutuksesta. Parrenajo
salomailla. Parsimiesten majat ja "metshipertit." Kansan huvitukset.
"Bessodat" ja "illatshut." Tervehdys ja hyvästi jättö.
Raja-Karjalainen on kuin kansantarun Lemminkäinen.
Hän on leikkisä ja avomielinen, herkkä havaitsemaan ja älykäs
ymmärtämään. Mutta hetken lapsi hän on ja ajattelematoin.
Raja-Karjalassa tapaa paljon vanhaa ja vanhentunutta, joka muualla
Suomessa jo on hävinnyt. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että Karjalan
kansa on niin kauan elänyt omaa elämäänsä, kokematta muualta tulleita
vaikutuksia. Sillä vanhoillisuus ei ole mikään luonteenomaisuus
karjalaisessa. Hänen liikkuva luonteensa on päinvastoin hyvinkin
herkkä vaihtamaan vanhan uuteen, semminkin jos tämä uusi ilmaantuu
viehättävässä muodossa.
Karjalan kansan runolahjasta on kyllin puhuttu. Kovimpinakaan
kärsimyksen aikoina ei kansa kadottanut tätä luonteensa ihanteellista
puolta. Päinvastoin haki se laulusta lohdutusta ja viihdytystä, kun
sitä mahtajat sortivat ja sen elämää raskauttivat.
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu:
Koppa päivistä kovista,
Emäpuu ikipoloista,
Kielet kiusoista kerätty,
Naulat muista vastuksista.
Myönnettäköön kernaasti, että vanhat Kalevalan tarut aikanaan olivat
koko kansamme omaisuutena. Mutta Karjalan kansa on ne runopukuun
sovittanut. Ja niin kaunis oli tämä runous, että se kelpasi Suomen
kansan sisäänpääsö-kortiksi maailman sivistyskansojen seuraan.
Raja-karjalainen on kuin suuri lapsi. Hän avaa helposti sydämensä.
Liiankin helposti. Kun vieras tulee hämäläiseen taloon, niin kuluu
ensin pitkä aika äänettömyydessä. Warovasti, kierrellen, kaarrellen,
alkaa viimein puhelu.
Toista on Raja-Karjalan salokylässä. Itse tervehdyskin kuuluu siellä
niin sydämmelliseltä. Ja sitä seuraa kohta monenlaiset kohtelijaisuuden
osoitteet. Talonväki auttaa vierasta riisumaan turkin päältään, häärää
hänen ympärillään mikä missäkin avunteossa.
Tällä tavoin joudutaan kohta ihan keskelle asemaa. Kysymyksiä
ja vastauksia oikein satelee. Hetkisen kuluttua saapuu pirttiin
naapuritalonkin väkeä. Hekin ovat uteliaita vierasta näkemään. Onhan
se "kädehinen proasniekka" [käsiltä oleva huvitus], hauskaa vaihtelua
salokylän yksitoikkoisessa, jokapäiväisessä elämässä.
Raja-Karjalan kansan miellyttäviin puoliin kuuluu vieraanvaraisuus.
Kansa osoittaa sitä suuressa määrässä omassa keskuudessaan.
Maanteiden varsilla on siellä täällä taloja, joissa rahtimiehet vanhan
tavan mukaan ovat tottuneet matkoillaan poikkeamaan. Sellaisessa
rahtimiesten korttieri-talossa ei isäntäväki saa yöllä eikä päivällä
rauhaa. Olen usein ihmeekseni ajatellut, koska he oikeastaan lepäävät.
Tästä huolimatta eivät rahtimiehet maksa mitään yösijasta, eikä sitä
vaaditakaan. Emäntä ottaa vaan maksun "kohvista", minkä keittäisi
isäntä heinistä ja kauroista, joita myöpi.
Saattaa kyllä olla niinkin, että joku talonisäntä hyötyy
salakapakoitsemisesta. Ei se ainakaan yleisenä sääntönä ole, ja tämän
kertoja tuntee monta monituista rahtilaisten majataloa, missä ei tuota
luvatointa kauppaa harjoiteta eikä koskaan ole harjoitettu.
Wielä selvemmin astuu tämä kansan vieraanvaraisuus näkymiin suurella
salolla tukinhakkuussa eli "parren leikkuussa", niinkuin Itä-Karjalassa
sanotaan. Hirsimetsään kokoontuu silloin paljon miehiä hevosineen.
Läheiset talot ovat öiseen aikaan täpösen täynnä väkeä. Miehiä makaa
laattialla ja joka paikassa, missä maan vähänkin voipi unta ottaa.
Tietysti tämä suuresti häiritsee talonväen rauhaa. Mutta maksua ei
oteta yösijasta, vaikka tätä menoa kestää useampia viikkokausia. Ainoa
hyöty on hevosen rehun myöminen, mutta vähän sitäkin liikenee. Tarpeena
menee talossakin.
Karjalaisen luonteen epämiellyttävin puoli on epäluotettavaisuus. Hän
on herkkä lupaamaan, mutta hidas täyttämään. Welkaansa hän ei maksa
määräajalla, vaan odottaa siksi kunnes hänet oikeuteen manataan. Tämä
tapa on jo niin juurtunut kansaan, ett'ei sitä enää pidetä minään
häpeänä.
Karjalaisen on yleensä vaikea käsittää, että kauppaa voidaan käydä
sekä ostajan että myöjän kummanpuoliseksi hyödyksi. Toisen tai toisen
siinä täytyy joutua tappiolle, sehän on selvä asia. Onhan jokaisella
silmät päässä, käyttäköön niitä, ett'ei tule kaupoissaan petetyksi. —
Hevoskaupassa liiatenkin. Siinä se nyt kerrassaan kuuluu asiaan kehua
tavaraansa paremmaksi kuin se on. Mutta näkyyhän tuo olevan tapana
muuallakin, ei vaan Karjalassa.
* * * * *
Tekee mieleni kertoa Bloi'un Washasta ja hänen hevoskaupastaan.
Washa asuu Suojärvellä lähellä rajaa. Mies keski-ikäinen, iloinen
ja avomielinen, leikkisä puheissaan, sukkela liikkeissään. On oman,
pienen konnun omistaja; viljelee sitä kuitenkin siksi nimeksi vaan.
Harjoittaa sepän ammattia. Mutta harvoin kuulet vasaran kalsketta
hänen hiilihuoneestaan, sillä Washa on ahkera rahtimies, melkein
aina matkoilla. Milloin on Sortavalassa, milloin käypi Petroskoilla,
milloin taas Wärtsilässä tai jossain Aunuksen puoleisessa pogostassa.
Harjoittaa pientä kauppaa näillä matkoillaan, myöpi Seämärven mujetta
[Seämärvi, suuri järvi ja samanniminen pogosta Aunuksen Karjalassa;
kuuluisa hyvistä mujeistaan] ja konsa mitäkin.
Sattuu joskus pitemmältä oleskelemaan kotona. Netälin viruu oman
pirtin pätsillä, toisena jo käypi Karatsalmen rahtia [Karatsalmen
rautaruukki Suojärvellä; Wenäjän kruunun omistama], malmia vetää oman
pitäjän rautaruukkiin. Ompahan vaan paremman puutteessa se rahti. Ei
ole oikein hauskaa, tarjoaa niin vähän vaihtelua ja raskaanlaista on
työkin. Toista on, kun pääsee "Sordavalan linnah." Siellä ovat herrat
ystävällisiä, pyytävät omaan kamariin istumaan, tupakan tarjoovat,
hyvän puheen antavat.
Tämän kertoja on "viikkonen tuttava" Bloi'un Washalle. Joulupyhistä
päästyä oli Washan aina tapana tulla Sortavalaan tuomaan viestiä
karhunkierroksista. Ne olivat hauskoja matkoja Bloi'usta, sillä hyvänä
vieraana häntä silloin pidettiin. Yhdessä sitä sitten lähdettiin Washan
hevosella milloin Suojärvelle, milloin Aunuksen puolelle kontioita
ampumaan. Washa tosin ei ollut "pishalniekku" [pyssymies], mutta sitä
parempi kyytimies. Tuskin löytyi sitä talvitien haaraa Sortavalan ja
Petroskoin välisellä taipaleella, jota hän ei olisi tuntenut.
Kerran tuli Bloigu Sortavalaan. Oli kevättalvi, alkupuoli maaliskuuta.
Aunuksen Weshkelyksen miehet olivat ampuneet useampia karhuja.
Sikäläinen rahvas ei syö karhunlihaa. Tätä käytti Bloigu hyväkseen.
Osti halvasta hinnasta karhunlihat, vai lieneekö saanut ilmaiseksi, ja
lähti niitä viemään Sortavalaan. Waihtoi mielii iltahämärissä hevosta
Weshkelyksen miehen kanssa.
Mutta se hevoskauppa olisi saanut olla kokematta, sillä siinä joutui
Bloigu parka pahasti tappiolle. Sai niin laiskan hevosen, ett'ei
tolkkua. Ja pahinta oli se häpeä, niin vanhan hevosmiehen tulla
petetyksi hevoskaupassa.
Niin, siellä ne nyt Weshkelyksen miehet oman pirtin lämpimässä makeasti
nauroivat, kun Bloigu pyryssä ja talvipakkasessa astuen ajaa kihnutti
laiskalla hevosellaan Sortavalaan niitä karhunlihoja myömään.
Sortavalassa käynti onnistui kuitenkin mainiosti, se palkitsi kaikki
mieliharmit. Karhunlihat menivät hyvin kaupaksi. Saatuaan lihat
myödyksi, ajoi Washa korttieritaloonsa, valjasti hevosensa reen edestä
ja lähti ratsastamaan sillä pitkin kaupungin katuja.
Näinköhän ei sattuisi hevosen vaihtajaa? Ei näet tohtinut reellä
ajaa; arveli, että hevosen laiskuus silloin paremmin pistää silmiin.
Ratsupelissä sai sen toki paremmin hyppimään, kun suitsista oikein nyki
ja retuutti.
Sattuipas Rautlahen Jaatisen poika vastaan tulemaan.
"Etgö rubie hebuo vaihtamah?"
"Ka mintäi en ruppii", vastasi Jaatisen poika.
Siinä sitä sitten kauppoja hierottiin ja viimein ne päätettiin. Bloigu
antoi "valikin" [20 ruplaisen] väliä, noita karhunliha-rahoja, ja sai
varman, virkun hevosen.
Ja nytkös sitä kyytiä korttieritaloon, valjasti uuden hevosensa
reen eteen, koppoi tavarat korjahansa, maksoi korttierirahat ja
sanoi talonmäelle: "jos tulov se Rautlahten Joadisen poigu niidy
hevonkauppoloi purgamah, nji sanokkoa, jotta se suojärvelänje jo mänj."
Tämän kaiken kertoi Bloigu illemmällä meillä; missä lieneekään ollut
paossa muun osan päivää.
"No mutta Washa hyvä, petostahan tuo on", koetin hänelle selittää. "Eikö
sinun nyt sentään ole vähän niinkuin paha mieli ajatellessasi mitä olet
tehnyt?"
Washa katsoi minuun hieman kummastellen, niinkuin ei oikein olisi
sanojani käsittänyt.
"A tiettävänje-häi on, paha miel-häi rodjiuv, moizel hevol ku kodjih
ajav." [Tiettyhän se, kun moisella hevosella kotiin ajaa, niin
syntyyhän siitä paha mieli.] — Puhui Jaatisen pojasta.
"No enhän minä nyt sitä Jaatisen poikaa", keskeytin häntä puheessa.
"Eikö itselläsi ole paha mieli, kun tuolla tavalla toista petit?"
"A minulleni tobju [ravakka] hebonje puuttuigi, enhän minä pahoil
mielil ou."
Eikä se asia sen paremmaksi tullut, vaikka miten puolin olisin sitä
selvitellyt.
Istuttiin siinä sitten iltaa, yhtä ja toista jutellen. Lähtiessään
tarjoutui Bloigu ostamaan minulle Kangasjärven Kashin Larin
[Kangasjärven kylä on Aunuksen puolella, lähellä rajaa] ampumia
metsoja ja teiriä. Lupasi tuoda linnut Sortavalaan niinkuin maaliskuun
loppupäivinä. Varoitin häntä, että elä suinkaan tuo soitimelta
ammuttuja lintuja.
"Emmö nji tuo, ammoin ollah jo ammutut Larin linnut." [Aikoja sitten
ovat jo ammutut Larin linnut.]
Tämän sanottuaan katsoi hän veitikkamaisesti minuun ja tokasi: "ambuv
se Pentoin Washai linduloi; kieldoaigoa ei piä nji konzu."
"Et saa tuoda niitä Pentoin Washan lintuja, niistä en huoli."
"A kuzho sie tiiät, oldanneh Kashin Larin, libo Pentoin Washan? Yhtes
hoavus ollah, mollei, yhtenjyttyöd ollah; et voi nji kui tiedeä?"
[Mistä sinä tiedät, ovatko ne Kashin Larin vaiko Pentoin Washan?
Samassa säkissä ovat kumpaisetkin, yhdenlaisia ovat; et voi millään
niitä eroittaa.]
"Elä tuo kumpasiakaan, en niistä huoli." — Ja niin sitä sillä kertaa
erottiin.
Kyll' olet Washa sukkela mies, mutta rehellisyydessä on sinulla vielä
paljon opittavaa. Ja tokkohan sinä koskaan oppinetkaan. Lapsesi vasta.
Ne käyvät Suojärven kansakoulua.
Itä-Karjalan rajalainen tulee kauppiaana, vieläpä laajankin
kauppaliikkeen hoitajana toimeen, osaamatta lukea ja kirjoittaa.
Laskunsa "tshotaitsee" [laskee] hän omalla tavallaan.
Eräs nuori Salmin kauppias kertoi minulle isänsä "tshotta-tavasta"
näin. Niitä kyläläisiä varten, jotka tekivät ostoksensa velaksi, oli
kauppias varustanut pitkänlaisia, sileiksi veistetyitä puupalikoita.
Palikka halaistiin. Toinen puolisko annettiin ostajalle, toisen piti
kauppias itse takanaan. Kun ostos oli tehty, sovitettiin ostajan ja
myyjän hallussa olevat palikkapuoliskot yhteen ja veitsellä leikattiin
kokonaispalikkaan poikittaisin merkkejä: pystyviivoja ruplia varten,
ristejä kymmenruplaisten osoitteeksi ja ristin ympäri kehä, jos velka
nousi sataan ruplaan. Kumpaiseenkin palikkapuoliskoon jäi täten toinen
puoli velkamerkkiä.
Mainittu nuori kauppias kertoi isällään olleen koko kasan näitä
puupalikan puoliskoja, kun jätti kauppansa pojan haltuun. Ukko ei enää
tarkoin kaikkia palikoitaan muistanut, mikä millekin velkaniekalle
kuului. Toiset "velgoiniekat" tulivat itsestään "tshokalle", toiset
jäivät tulematta. Tällä tavoin pitää vielä tänä päivänä, pörssikaupan
ja kaksinkertaisen itaalialaisen kirjanpidon aikana, moni Salmin ja
Suojärven "liikemies" kirjojaan. Puupalikoihin merkitsevät vielä
yleiseen Salmin "parsimiehet" [tukkimiehet] ja laivakipparit laskunsa.
* * * * *
Jos rajakarjalaisen rehellisyyttä ei aina käy kehuminen, niin on
hänellä hyvä puolensa siinä, että hän on raitis. Sen huomaa jo
Sortavalan kaupungissakin. Ken on nähnyt markkinoita Tampereella,
Heinolassa tai Jyväskylässä — Lahden inhoittavasta markkinaelämästä
puhumattakaan — ja vertaa niitä Sortavalan "kerähmöihin" [markkinoihin,
joihin kansaa "kerääntyy" vertaa sanaan "käräjät"], on varmaankin
antava karjalaiselle kiitoslauseen, mitä raittiiseen ja siivoon elämään
tulee.
Ja Sortavalan talvimarkkinoille kerääntyy kuitenkin kansaa koko
Karjalasta. Siellä on kirjavassa tungoksessa Wiipurin puolelaista,
on "Jokelaista" [Joensuulaisista], Kurkijoen "hevosparissikkaa"
[hevoskauppiasta], Salmin ja Suojärven rotevaa rajalaista, on Aunuksen
partasuuta ja Wienan-Karjalan virsikästä väkeä. Kovalla äänellä
puhelevat miehet keskenään, säestäen vilkkailla ruumiinliikkeillä
sanojaan, mutta juopuneita et näe kuin poikkeustapauksissa, et kuule
raakoja sanoja etkä kirouksia. Raja-karjalainen ei näet usein kiroa ja
jos hän sen tekee, niin käyttää hän hienompia mahtisanoja: "pahkeinen",
"tshakkahinen" [tshakka = itikka] ja senkin sellaisia.
Jota idemmäksi tullaan Raja-Karjalan salomaille, sitä raittiimpaa on
rahvas. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa ei viina tosin ole mikään
tuntematoin juoma, mutta harvinainen se on ja vielä harvemmin tapaa
siellä juopuneita. Usein näkee vanhoja, harmaapäitä ukkoja, jotka
eivät eläissään ole väkevän tippaakaan maistaneet. — Poikkeuksen
tästä siivosta elämästä muodostavat kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa
"proazniekat" eli kylän suojeluspyhimyksen juhlat.
Rahikainen tyytyy yleensä "kohviin" ja "tshoajuun" [teetä]. Ell'ei satu
"ostoheinie" talossa olemaan, niin tullaan toimeen "nurmitshoajulla",
joka valmistetaan kotinurmen heinistä. Tshoajukomennolla muuten on omat
sääntönsä salokylissä. Isäntä se aina on, joka "valaa" sitä laseihin:
hän se myös "soaharit pilkkoo." Se tapa nähtävästi on säilynyt
vanhemmilta ajoilta, jolloin sokuri ja tee oli kallista tavaraa, jonka
tallettaminen kuului isännän etuoikeuksiin.
Jos satut Itä-Karjalan salomailla kulkemaan, niin ota runsas varasto
sokuria ja teetä kerallasi. Ja kun sitten iltaa istut talossa, niin
pane anteliaalla kädellä teetä kattilaan, talonväen kyllälti juoda.
Tarjoa huutolaiseukollekin ja arvottomalle paimenpojalle. Silloin ne
pakinat köytenään juoksevat.
Käypi niinkuin eräälle tuttavalleni runonkeräys-matkalla Ilomantsissa.
Oli tullut taloon säätä pitämään. Wanha emäntä, mistä lie joutunut
pahalle tuulelle; ei ollut oikein ystävällinen. Illemmällä otti vieras
matkalaukustaan teetä, käski keittää talonrahvaalle.
Juotiin viisin, kuusin lasin mieheen. Wanha emäntäkin sai kyllälteen.
Jo alkoi eukon mieli sulaa. Sanoi neljättä lasia juodessaan: "ois nyt
yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna."
* * * * *
Hallitusta käsittää raja-karjalainen omituisen patriarkaalisesti,
ajatellen sitä persoonalliseksi henkilöksi. Wenäjän hallituksesta
puhuen, käyttää hän tavallisesti "tshoari" sanaa. Tätä seikkaa tietysti
ei käy kummeksiminen. Mutta yhtä persoonallista laatua on hänen
mielestään kotimainenkin hallitus. Suomen hallitusta nimittää hän
"Kruunuksi", toisinaan "Ukko Kruunuksi."
Tämän nimen olen usein kuullut Salmin ja Suojärven salokylissä. "Ukko
Kruunu" on kunnianarvoinen, vanha mies. Hänen käskyläisiän ovat
"gubernyörit", "gruununvoudit" ja "valasmannit."
Aunuksen puolella: Tulemjärvellä, Wieljärvellä ja Lindarvella, olen
monasti kuullut Suomen hallitusta nimitettävän nimellä "Suomen ruhtin."
"Suomen ruhtingo teidy meän moadu katshomah työndi", kysyttiin minulta
siellä usein.
Tietysti ovat "Wenjeähen tshoari" ja "Suomen ruhtin" aunukselaisen
mielestä eri henkilöitä. Aikanaan ovat he ankarasti sotineet, nyt
elävät sovussa ja rauhassa. Eikä ole aina tuo sopu nytkään aivan
kiitettävällä kannalla. "Suomen Kruunu" on viime aikoina ruvennut
polkemaan "tshoarin" rahaa. Ei ota niitä enää täydestä arvosta vastaan,
vaan on laittanut itselleen omat markat ja pennit. Sellainen se on
aunukselaisen käsitys rahakursista.
* * * * *
Tulli, tuo kaikkien rajalaisten loukkauskivi, kietoo itä-karjalaisenkin
petoksen pauloihin. Sokuri, tupakka ja viina ovat hänen salakauppansa
esineinä, semminkin sokuri. Salmilaiset ja suojärveläiset tuovat
"peitokkalj" [salaa] tullinalaista tavaraa Wenäjän puolelta Suomeen,
tosin ei suurissa määrin, vaan kuitenkin sen verran, että pitävät
tulli-virkamiehiä vireillä. Rajalainen ei pidä tuota kauppaansa minään
epäoikeutettuna. Herrojen konsteja ovat tullit, niinkuin niin monet
muutkin inhimillistä vapautta rajoittavat säädökset. Sellainen se on
hänen ajatusjuoksunsa.
Juohtuu mieleeni eräs tapaus Sortavalasta. Sikäläisen kauppiaan luo
tuli kerran vanha ukko Salmista vaiko Suojärveltä, en tuota tarkoin
muista.
"Ka Jyrgi! A midäbö nygöi shtarikale kuuluv?" kysäsi kauppias.
"Pahva velli kuuluv, pahoa. Poigu minun näi jo kalmas magoav. Tullougo
sinule mustoa: häi mulloi teil suoloa osti i tahkon otti velgah. Näi jo
mennehel vuvvel uskaldi maksoa, a eibo nji puuttunnuhgi maksoa. Kuoktes
sanou: toatto, mäne Sordavalan linnah, sanou, maksa tahko. Jo mulloi
näi jo uskaldiimokseh maksoa sen, sanou. Ilmaigi jo on aijy reähkeä
minul, a ku tuol ilmal vie tahku selgäh pandanneh! Jygei, ylen jygei
roih silloi tahku; kandoa ei saa, sanou."
No se tahko maksettiin. Kun oli asia saatu selväksi kuiskasi ukko
kauppamiehelle korvaan: "kaules vai: eigö soaharie pidäis?"
"Mindäh ei pie, kn vai hinnal sobinemmo. A kuzbo ollah sinun soaharit?"
"Tulien yön ajoa karashkoitan pihah."
"A mikzebo yöl?"
"Tullis e' olla proijittu soaharit."
Kauppias sitten selittämään, että petostahan tuo oli, Suomen valtion
pettämistä, tuoda tullaamatointa sokuria kaupaksi.
"A midäbö tullilois; herroloin djelot ollah tullat."
[Ku Jyrki: Mikäpä nyt vauhukselle kuuluu? Pahoja veli, pahoja
kuuluu, Poikani näet jo haudassa lepää. Muistatko, hän kerran
teiltä suoloja osti ja otti tahkon velaksi. Jo viime vuonna arveli
maksaa, eipä saanutkaan maksetuksi. Kuollessaan sanoo: isä, mene
Sortavalan kaupunkiin, sanoo, maksa tahko. Jo viime vuonna arvelin
maksaa sen, sanoo; ilmankin on paljon syntiä minulla tuolla puolen
haudan kannettavana. Tahko vielä selkään pantanee; raskaaksi, kovin
raskaaksi käy silloin taakka, ei saa kantaa, sanoo. — Kuulehan! Eikö
sokaria pidä? — Miks'ei, kun vaan hinansta sopinemme. Missä ovat sinun
sokurisi? Ensi yönä ajaa karahutan pihaan. Miksi yöllä? Tullissa eivät
ole käyneet sokurit. Mitäpä tullista! Herrojen konsteja!]
Raja-Karjalalla on tietysti myös rosvoromantiikkinsä. Kuinkas muuten.
Suuret autiot salot, yksinäiset uutistalot ja harvaan asutut metsäkylät
kaikki nuo rosvoelämän alkuehdot, ovat siellä olleet mitä suotuisimmat.
Suistamolla ja sen naapuripitäjissä kerrotaan vielä monta tarinaa
kuuluisasta Serpinasta. Serpina eli Pedri Puurakon Onun poika, oli
syntynyt vuosisatamme alkupuolella. Hän kuoli noin kolmekymmentä vuotta
sitten.
Ympärilleen oli Serpina koonnut pienen rosvojoukon, jonka
rohkeimpia jäseniä olivat Terin Filoi, Möntti, Tupi ja Sulkien
Paavila. Pääkorttieriaan piti hän Sulkien kylässä Suistamon pitäjän
kaakkoiskulmalla.
Serpinasta elää kansan suussa monta muistoa ja kosk'eivät näinä muistot
ajan suhteen ole liian etäisiä eivät ne vielä ole täydellisesti
ennättäneet verhoutua kansantarun korupukuun. Tahdon tässä kertoa
muutamia tarinoita Serpinasta, semmoisina kuin niitä yleiseen rahvaan
kesken Suistamolla muistellaan.
Serpina oli taitava tietäjä. Hän muun muassa edeltäpäin tiesi, koska
häntä pyssyllä tähdättiin, osasi myöskin lumota koirat, ett'eivät
ne häntä haukkuneet. Kerran oli hän joukkoineen päättänyt ryöstää
Kiekun Pesosen rikkaan talon Soanlahdella. Useampia öitä olivat rosvot
väijyneet läheisessä salossa, odottaen sopivaa hetkeä ryhtyäkseen
kamalaan toimeensa. Talonväki oli kuitenkin jollakin tavoin saanut
vihiä uhkaavasta vaarasta, että olivat varoillaan.
Eräänä yönä, kun ei liikettä talosta kuulunut, tulivat rosvot
kartanolle. Talonväki umpimähkään pyssyillä ampumaan ja rosvot
vastaamaan. Pyssynpauketta kesti kaiken yötä, kenenkään kuitenkaan
haavoittumatta. Päivän valjetessa täytyi rosvojen tyhjin toimin lähteä
pakoon.
Samanlainen tulituisku kohtasi rosvoja Shemeikan kylässä Suistamon
ja Suojärven välisalolla. Shemeikkalaiset olivat suuria metsämiehiä,
ahkeria peuran- ja karhuntappajia. Ei ollut hyvä heidän kyläänsä
ryöstää.
Havuvaaran ja Korpiselän välillä oli Serpina kerran partiojoukkoineen
matkustavaisia väijymässä. Sattuipa sitä tietä kulkemaan rikas Juuta
niminen kauppias Korpiselästa. Serpina ja Juuta olivat tuttavia. Se
tuttavuus ei kuitenkaan Juutaa ryöstöstä pelastanut.
Huomattuaan matkamiehen, karkasi Serpina esiin tiepuolesta, tarttui
hevosen suitsiin ja huusi: "hoi Juuta, minul on djengoa tarvis, a sie
bohattu [rikas] mies kymmenen rubloa kädeh työnnä! A tiijän velli,
djengoa on sinul enemmängi, vai tuttava kui out, enembeä en nji puista"
[pyydä].
Pitkiä puheita pitämättä otti Juuta setelit kormanostaan työnsi ne
Serpinalle käteen ja sai jatkaa matkaansa. Serpina vielä vakuutti,
ett'ei Juutan enää koskaan tarvitse häntä eikä hänen kumppanejaan
pelätä. Eikä Serpinan joukko sen koommin enää Juutaa hätyyttänytkään,
vaikka monasti olisi ollut tilaisuudessa sitä tekemään. — Samalla
retkellään ottivat serpinalaiset kiinni erään toisen matkustajan ja
veivät hänet hevosineen, rattaineen nuotiolleen metsässä. Ruokkivat
miehen ja hevosen ja päästävät menemään. Heitä huvitti vaan nähdä
miehen hämmästystä.
Toisen kerran oli Serpina tovereineen väijyksissä Sortavalan ja
Impilahden välisen maantien varrella. He odottivat Impilahden
kappalaista Löfström'iä, jonka tiesivät olevan tulossa. Löfström oli
siihen aikaan upporikas mies, Itä-Karjalassa laajalti tunnettu henkilö.
Tiedettiin, että hän juuri sillä matkalla kuljetti suurempaa rahasummaa
mukanaan.
Löfström tuli ja hänen hevosensa pysähytettiin. Serpina astui esiin
ja sanoi: "vokas boatushka [pappi] Serpinal on djengoa ylen tarvis,
valikki [20 ruplainen] pideä soaha, se terväh [pian] anna."
Tinkimättä tietysti annettiin vaadittu summa. Serpina lausui herran
palvelijalle "suuret passibot" sekä neuvoi hänelle tunnussanat, millä
pääsi läpi toisen väjyksen, joka oli sijoitettu Ruskealan pitäjään.
Siellä oli näet Serpinalla toinen joukko tiepuolessa.
Oli eräässä osassa Suistamoa, missä Serpina par'aikaa rosvoeli, köyhä
mökkiläinen, jolta karhu oli kaatanut ainoan lehmän. Mökkiin tuli
eräänä iltana tuntematoin mies, talutellen lehmän perässään. Toi lehmän
lahjaksi mökkiläiselle, sanoi kuulleensa kontion täällä ainoan särpimen
lähteen sortaneen.
Mökkiläinen oli kuin pilvistä pudonnut, kiitti lahjasta eikä voinut
ymmärtää, mistä hyvästä se niin odottamatta tuli. Sanoi, että olihan
tuo hyvä, kun vaan Serpinalta säilyisi. Sehän se kuuluu meidän seudulla
kummia tekemän.
"Serpinaa varata ei nji piä, täs seisov", sanoi outo mies, joka juuri
oli Serpina itse.
Serpinalla oli tiedustelijoita ja oppaita monessa pitäjässä. Kerran
tuli hän Kuikan kylään Ruskealassa tiedustelemaan Kuikan Jehkiltä
Hautalammin rikasta "suomalaista" Kiteellä. Kuikan miehet olivat
petojen tappajia, jotka laajalti hiihtelivät Sisä-Suomessa. Jehki ei
kuitenkaan suostunut rupeamaan oppaaksi ja pyysi Serpinaakin luopumaan
koko hankkeesta, koska tämä talo juuri oli yksi hänen majatalojaan
eräretkiltä. Jehki eli vielä joitakuita vuosia sitten vanhana miehenä
Kuikassa ja on itse asiasta kertonut.
Muualla Suomessa olisi sellainen aije ilmoitettu vallesmannille, mutta
Raja-Karjalassa olivat rahvas ja vallanpitäjät kaksi niin peräti
toisistaan eroitettua ihmisluokkaa, ett'ei sellainen tuuma Jehkin
mieleen juolahtanutkaan, vaikka Serpina rosvojoukkoineen oli koko
seudun vitsauksena.
Serpinasta olisi vielä monta kertomusta mainittava, hänen tavattomista
ruumiinvoimistaan y.m. Hän oli monta kertaa vankeudessa, monta
kertaa karussa. Wiimeisen kerran hän lienee päässyt vapaaksi sen
yleisen anteeksiannon kautta, joka julistettiin keisari-suuriruhtinas
Aleksanteri II kruunauksen johdosta.
Tämän jälkeen hän ei enää tehnyt pahaa kellenkään ihmiselle, vaan eli
vanhoilla päivillään siivosti ja rauhallisesti. Samoin tekivät hänen
rikostoverinsakin. Heidän lapsiaan elää vielä Suistamolla.
Ennen Serpinaa eli samoilla mailla mainio rosvo Tiitta Kauppinen. Hänen
kerrotaan olleen niin väkevän, että kun hän vaan sai kiinni lehmän
säkään, niin kuljetti hän sen kotiinsa ja teurasti. Hänet ja hänen
vaimonsa surmasi Koiton kylässä Suistamossa eräs Pedjukki niminen mies.
Kuuluisia rosvoja ottivat myös ennen vanhaan "biegloit" Suloi ja Makoi
Aunuksesta. Impilahden Ruogarven kylän "proazniekassa" ryöstivät he
kerran Teromoaaran Artoin Miitreiltä kaikki vaatteet, vaikka tällä
oli 15 miestä seurassaan. Saran kylässä ottivat he Pekon Jyrrin pojan
kiinni, kun tämä isonsa kera oli metsään menemässä, ja veivät majaansa
salolle. Isältä vaativat he 200 ruplaa pojan lunnaiksi, jos tämä mieli
häntä elävänä nähdä. Isän täytyi maksaa rahat.
* * * * *
Wenäjän vallan aikana ennen Wanhan Suomen yhdistämistä Suomen emämaahan
näkyy oikeuden käyttö Raja-Karjalassa olleen peräti alkuperäisellä
kannalla. Kansa käsitti kruunun virkamiehiä kiusaajinaan ja
rasittajinaan eikä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjinä. Ja
virkamiehillä oli rikosasioissa omat tapansa.
Sortavalassa kerrotaan monta kaskua eräästä virkamiehestä, joka ennen
vuotia 1811 oli ollut ruununvoutina siellä ja sittemmin eli eläkkeen
nauttijana. Ukko ei voinut kärsiä Suomen lakia ja oikeutta. Se oli
niin joutavan monimutkainen. Toista oli Wenäjän vallan aikaan. Kun
joku varkaus tai muu pienempi rikos tapahtui, niin saatiin melkein
aina syyllinen kiinni. Järjestyksen valvojat tunsivat tarkoin kaikki
piirinsä heittiöt ja junkkarit. Ne otettiin aina ensin tutkinnon
alaisiksi. Pantiin vaan mies penkille ja kasakan pampulla selkään,
kukin vuoroonsa. Ja ennen kun oli päästy rivi loppuun, niin oli
syyllinen milt'ei aina tunnustanut.
Niin sitä silloin elettiin. Rikoksellinen tuli rangaistuksi
ja turvallisuus palasi jälleen tuohon isällisesti johdettuun
yhteiskuntaan. Eikä sitä silloin miehen papinkirjaa pilattu rikosta
mainitsemalla. — Sellainen se oli ukon arvostelu Suomen laista ja
oikeudesta.
On luonnollista, että kansa sellaisissa oloissa harvoin vaivasi
virkamiehiä valituksillaan, vaan ratkaisi oikeuskysymyksensä omassa
keskuudessaan. Jätteitä tästä oman käden oikeudesta tavataan vielä
Raja-Karjalan kansassa.
Toistakymmentä vuotta sitten tapahtui sellainen tapaus Salmin pitäjän
Orusjärven kylässä. Siellä eleli rosvo, joka saattoi koko kylän
rauhattomaksi. Teurasti kyläläisten lehmiä, varasteli ja teki muuta
ilkivaltaa. Uhkaili vielä kostolla, jos hänet ilmiannettaisiin. Sanoi
polttamansa tuvat ja heinäpielekset.
Viimein loppui kyläläisten kärsivällisyys. He lyöttäytyivät kaikki
yhteen ja surmasivat pahantekijän. Niin ainakin luullaan, sillä eräänä
aamuna tavattiin rosvon ruumis pahasti raadeltuna keskellä kylää,
kädet ja jalat katkottuina. Asia on kulkenut kihlakunnan-oikeudet ja
hovioikeudet tulematta sen selvemmäksi. Ei kukaan kyläläisistä sano
siinä mitään tietävänsä. Kaikki asianhaarat kuitenkin viittaavat
siihen, että orusjärveläiset amerikkalaisella lynch-tuomiolla omat
rangaisseet kiusaajaansa.
Tämän kertoja on itse käynyt Orusjärvellä. Ihmiset siellä ovat
herttaisia ja vieraanvaraisia. Ei suinkaan voisi aavistaa, että he ovat
tehneet itsensä syypäiksi moiseen julmaan tekoon.
Surullisen kuuluisassa muistossa on Salmissa vielä Neiglick'in murha.
Leikattiin vuosi 1831. Salmiin oli idästä päin tullut kamala vieras,
kolerarutto. Ihmisiä kuoli joukottain, semminkin rantakylissä. Hallitus
ryhtyi ponteviin toimiin, estääkseen ruttoa leviämästä. Sen alueen
ympäri, missä kolera oli ilmaantunut, asetettiin karanteenivartio ja
asianomaisille virkamiehille lähetettiin rohtoja käskyllä jakaa niitä
kansalle, vieläpä pakoittaakin talonpoikia niitä käyttämään.
Salmin pitäjässä oli siihen aikaan Neiglick niminen nimismies. Kansa
katseli karsain silmin hänen toimipiteitään. Ei aikaakaan, niin
oli Salmissa se huhu yleinen, ett'eivät ne oudot juomat, joita hän
jakeli, muuta tarkoittaneetkaan kuin ihmisten myrkyttämistä. Oudolta
ja epäiltävältä näytti kansasta sekin seikka, että pitäjän ympäri oli
asetettu vartijajoukko (karanteeni-vartio), joka esti kanssakäymisen
muun maailman kanssa.
Ymmärtämätöin ja taikauskoinen rahvas joutui raivoon ja tämän
raivon uhriksi nimismies Neiglick. Eräänä päivänä tultiin suurella
miesjoukolla Neiglickin kartanolle, koston tuimat tuumat mielessä.
Neiglickin kartano sytytettiin tuleen, hän itse otettiin kiinni,
sidottiin lautaan ja heitettiin palavaan rovioon, sittenkun häntä sitä
ennen oli rääkätty ja pahoin pidelty.
Mutta pian saivat salmilaiset katua taikauskonsa verityötä. Sanoma
saapui hallitukselle, että kansa Salmissa oli noussut kapinaan,
surmannut nimismiehensä. Juurta jaksain oli "kapina" kukistettava.
Pieni sotavoima komennettiin Salmiin. Rahvas ei tehnyt aseellista
vastarintaa. Kaikki Neiglickin murhassa osalliset otettiin kiinni; mikä
lähetettiin Siperiaan, mikä taas sai elinkautisena Wiaporin linnassa
katua tekoaan.
Murhaajia tuvallisessa merkityksessä eivät salmilaiset kuitenkaan
olleet, vaikka laki heidät semmoisina tuomitsi. He olivat sokean
taikauskon uhreja ja siltä kannalta on koko tuo kamala tapaus
arvosteltava.
* * * * *
Salmissa ja Suojärvellä oli ennen aikaan naisen ryöstö yleisenä tapana.
Samoin Aunuksen Karjalassa. Nuoret miehet kumpaisellakin puolen rajaa
ryöstivät lemmittynsä. Suostuttiin vaan "neidjizen tshomahizen"
kanssa ajasta ja muista seikoista; neitonen rekeen ja täyttä laukkaa
yli rajan. Täällä, sulhasen kotipitäjässä vihittiin nuori pariskunta
aviomieheksi ja -vaimoksi. Asia oli silloin auttamattomissa. Minkä
kirkko kerran oli yhteen liittänyt, sitä ei sopinut enää ihmisten
purkaa.
Niin omituiselta kuin tuo kuuluukin, tapahtuu näitä naisen ryöstöjä
vieläkin Salmissa. — Salmin Mantshinsaarelta eli noin kymmenisen
vuotta sitten pohatta talonpoika. Häntä kutsuttiin "Mantshinsoaren
gubernyörikse." Hänellä oli tytär soma ja kaunis, jota vanhemmat
vastoin hänen tahtoaan aikoivat naittaa eräälle rikkaalle sen puolen
kauppiaalle. Tyttö itse oli rakastunut nuoreen aunukselaiseen. Tämä
olikin pyytänyt neitoa vanhemmilta, mutta turhaan. Tahtoivat väkisin
naittaa tytärtään tuolle rikkaalle kauppiaalle, joka päälle päätteeksi
jo oli vanhanpuoleinen. Kyllähän se rakkaus itsestään tulee rikkaassa
kodissa, arvelivat vanhemmat. Siis tuo ikivanha ja aina uusi tarina,
josta löytyy niin lukemattomia toisintoja.
Jo vietettiin eräänä talvisena päivänä kihlajaisia "Mantshinsoaren
gubernyörin" talossa. Juuri ennen juhlamenojen alkamista pujahti
morsian pihalle. Täällä oli armas vuottamassa, koppoi nei'en
korjahansa, vei matkoihinsa.
Wuotetaan, vuotetaan morsianta, "a ei kuulu." Wiimein selveni asia.
Nähtiin lumessa hevosen ja reen jäljet Mantshiusaaresta mantereelle
päin.
Pakolaisia ajettiin takaa, mutta hekin olivat siltä varalta
varustautuneet. Olivat määrä taipaleille sijoittaneet vereksiä
hevosia. Yli rajan, Aunukseen, pääsivät kuin pääsivätkin pakolaiset,
menivät papin luo ja vihittiin. Wanhemmilla ei muuta neuvoa kuin antaa
rakastuneille anteeksi, kun nämä jonkun ajan perästä laillisesti
vihittynä aviopariskuntana tulivat "adivoih", s.o. heitä tervehtimään.
* * * * *
Puhuessani niistä menoista, joilla karja keväällä lasketaan
talvimajoistaan, mainitsin myös "virpavitsoja." Wirpominen tapahtuu
palmusunnuntain aamulla seuraavalla tavalla: Otetaan monihaarainen
pajun oksa, joka koristetaan erivärisillä vaate- ja paperitilkuilla.
Tämä on virpavitsa.
Tällainen vitsa kädessä kuljetaan varhain mainitun pyhäpäivän aamulla
naapuritaloissa onnea toivottamassa. Wuoteellaan vielä viruvaa
talonväkeä raksutellaan vuoroonsa virpavitsoilla, jolloin virpoja lukee
seuraavan runon:
Wirpoi, varpoi
Tuoreeks, terveeks',
Netäliks velkapiäks,
Wuueks vapaaks;
Siulle vitsa,
Miulle kakkara.
"Nedjälin" eli viikon perästä tulevat näet onnentoivottajat
virpomispalkkaansa saamaan. Heitä silloin kestitään piirailla y.m.
Wirpavitsat jätetään taloon, jossa niitä onnentuojina säilytetään.
Löytyy toinenkin virpaluku, näin kuuluma:
Mie en virvo viinan eestä,
Rahan eestä raksuttele,
Ottele oluen eestä;
Riiheltä rikkaaks.
Kujalta kuulusaks.
Hepo oroja tehköön,
Lammas kaksi kantakohon;
Lehmosesta voilusikka,
Kanasta jäitsä [muna].
Jos virpojat myöhästyvät, niin että talonväki heidän tullessaan jo on
ennättänyt nousta levolta ja panna pirtin lämpiämään, nostetaan heidät
"savuun" s.o. kohotetaan ylös katonrajaan. Tämä tapa on niiltä ajoilta,
jolloin savupirtit vielä olivat yleisiä. Wirpominen on monissa paikoin
nykyjään muuttunut kerjäämiseksi. Näin on laita esim. Sortavalan
kaupungissa. Lähikylien köyhät ja arvottomat lapset käyttävät sitä
"puistamisen" keinona. Olkoon se heille mielellään sallittu. Wähissähän
ne muuten ovat armottoman lystit.
Wanha Raja-Karjalan asuinrakennuksen muoto, joka vielä on yleinen
Salmin kihlakunnan salokylissä ja Aunuksen puolella, on seuraava.
Asuinrakennus on kaksikerroksinen, veistämättömistä hirsistä tehty,
jyrkällä pystykatollä varustettu. Ikkunat ovat tavallisesti toisessa
päätypuolessa. Yläkerrassa on "perttji" eli tupa, sen alla alakerrassa
"karzin" eli "luandal", joka jotenkin vastaa kellaria. Siinä näet
säilytetään perunat, nauriit "voassat" eli kaljat y.m. Talvella
käytetään sitä myös maitokamarina. Yhtä nurkkaa karsinassa sanokaan
"jauhinkiven tshupuksi"; siinä ovat käsikivet, joilla pienemmät, joka
päivä käytettävät jauhovarat jauhetaan.
Asuinrakennuksen keskeytymättömänä jatkona ovat ulkosuojat. Katto
niissä tavallisesti ei ole niin jyrkällä harjanteella. Ulkohuoneusto,
vaikkapa rakennettukin kiinni asuinrakennukseen, on sitä kuitenkin
hieman leveämpi, joten sen kattokin muodostuu loivemmaksi.
Ulkohuoneustokin on kaksikerroksinen. Suurimman osan sen yläkerrasta
muodostaa "sarai", jota voisimme tallinparveksi nimittää. Siinä
säilytetään talon työkapineet, reet y.m., kuten tallinparvella
ainakin. Peräpuoli sarasta, n.s. "heinien pandav", on tavallisesti
aidattu jokapäiväisen heinävaraston säilytyspaikaksi. Wastapäätä
pirttiä on sarailla "aitta." Aitan ja pirtin välillä on "sentshoi" eli
tuvanporstua; siitä viepi "pertin uksi" tupaan.
Perttiin voipi päästä kahta porrasta myöten. Toiset niistä ovat "sarain
pordahat", joita myöten noustaan "saroille." Ne ovat sillan tapaan
rakennetut, aivan niinkuin muualla Suomessa tallin- ja navetanparvelle
vievät ajosillat. Talvella kun tullaan taloon, ajaa matkustaja
tavallisesti täysissä tamineissa hevosineen, rekineen saroin portaita
myöten saroille, jättäen sinne hevosensa ja astuen itse pirttiin.
Sitä suurta ovea, jota myöten täten tullaan saraille, sanotaan "sarain
veräjäksi". "Sarain mendävästä" astuu matkamies sitten sentshoihin,
josta viimein pirttiin. Pirttiin johtaa toinenkin, niin sanoaksemme
paraadikäytävä, n.s. "sentshoin pordahat", Ne ovat tavallisia,
jyrkänlaisia rappusia.
Ulkosuojaston alakerrassa sijaitsee "tanhut" ja "liävy." Edellistä
käytetään tallina, jälkimmäistä navettana. Erinäisen osan läävästä
muodostaa tavallisesti "lammasliävy." Tanhuaan johtaa alhaalta kaksi
suurta, vastakkain sijaitsevaa ovea, n.s. "tanhutveräjät." Yksi
nurkka tanhutta on erilleen aidattu. Se on "pottshiloin tshuppu" eli
sikopahna. Läävään ja lammasläävään johtavat sekä tanhuasta että ulkoa
eri ovet.
Yläkerrasta päästään kahta porrastietä myöten alakertaan. Sentshoista
johtavat "tanhut pordahat" tanhuaan; pirtistä taas päästään karsinaan
"karsinpordahia" myöten. Wiimeksi mainitut alkavat n.s. "kolpitshasta."
Kolpitsha on uunin eli "pätshin" vieressä oleva kannellinen laatikko.
Sen kantta kun kohotetaan, tulevat "karsinpordahat" näkyviin.
Kolpitshaa käytetään yöllä makuusijana. Sen kannella onkin lämmin ja
hyvä unta ottaa.
Nyt olemmekin jo astuneet pirtin sisään. Se on n.s. savupirtti. Ilma
savupirtissä on aina puhdas ja raitis, syystä että siellä on niin hyvä
ilmanvaihto. Samu asuu katon orsissa eikä ole haitaksi muuta kuin
aamulla, pirttiä lämmittäissä. Toisessa ovensuun puoleisessa sopessa
kohoaa "pätshi", harmaasta paasikivestä, harvemmin tiileista kokoon
kyhätty. Vastapäätä pätsinä, toisella puolen ovea riippuu vaarnassaan
seinässä "käsashtie", savesta valettu patakeikotin, jossa aina on
vettä käsien ja silmien pesemistä varten. Käsiastian alla löytyy
matala, puinen amme, johon vesi valuu, kun ihmiset pesevät käsiään tai
kasvojaan.
Vastapäätä pätsiä, lävistäjän suuntaan, on pirtin peränurkka eli
"suur tshuppu." Tässä riippuu "obraz" eli pyhimyksen kuva. Pirttiin
tulija kääntyy aina kaikkein ensimmäiseksi tätä nurkkaa kohden ja
tekee ristinmerkin, lausuen samalla "rauhan rahvahal." Tähän tapaan on
kreikanuskoinen rajalainen niin tottunut, että hän luterinuskoiseen
taloonkin tullessaan aina kääntyy huoneen perimmäistä nurkkaa kohden ja
ristii silmänsä.
Pätsin ja kolpitsan kulmanteesta kohoaa puinen "patshas" noin pari
kyynärää lähelle kattoa. Patsaasta lähtee kaksi leveätä ortta seiniin
kiinni, toinen pitkittäin, toinen poikittain pirttiä. Poikittain
kulkevasta orresta lähtee pirtin seinään useampia lautoja, muodostaen
leveähkön lavan. Tämä on "palattji" eli makuulaveri. Etelä-Aunuksessa
on joka pirtissä sellainen palatti; Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa
ja Pohjois-Aunuksessa on se harvinaisempi.
Keskellä pirttiä seisoo "shtola" eli pöytä. Se on pyhä, papin siunaama
esine, jota ei saa joutamasta ryvettää eikä pilata. Katossa riippuu,
"vitmi" pitkässä, koivuisessa viputangossaan. Lasta liekutellaan siinä
niinkuin keinussa. Pitkin pirtinseiniä kulkevat "lautshat" eli penkit.
Ovensuussa tai muualla seinässä riippuu "rundugu" eli "astieloin
piettäv." Katossa riippuu lasten huvituksena toisissa taloissa "juzro"
eli "olgehinen" s.o. olenkorsista tehty kruunu.
Pirttiä lämmittäissä nousee savu kattoon ja hakeiksen ulos
savureijästä. Tämä savureikä suljetaan illalla n.s. "trubalaudalla."
Savupiippuna käytetään ontoksi koverrettua puuta. Se on nimeltään
"truba." Tuosta puupiipusta tuntee jo kaukaa savupirtin.
* * * * *
Talonväen kotityöt rajoittuvat välttämättömimpiin askareihin.
Kotiteollisuus on Itä-Karjalassa hyvin alhaisella kannalla, semminkin
mitä miehiin tulee. Työ- ja ajokaluja y.m. sellaisia ei tehdä kotona,
vaan ne ostetaan enimmäkseen valmiina "Suomen puolelta." Miehet eivät
juuri välitä muusta kuin ulkotöistä. Tuvassa kuluu heidän aikansa
parhaastaan toimettomuudessa, ell'emme ota lukuun verkon ja nuotan
kutomista, saappaiden rakentamista ja senkin sellaista pientä askaretta.
Naiset omat kätevämpiä. He kehräävät ja ompelevat sekä kutovat vähin
sarkaa ja aivinaa. Päällyspaidoiksi ja hameiksi käyttävät sekä miehet
että naiset enimmäkseen venäläisiä ostokankaita, heleänväristä ja
loistavaa karttuunia. Punainen eli "kumakka" väri on se, josta enimmän
pidetään.
Muutamat naiset osaavat kutoa kauniita kirjoja "käspaikkoihin" eli
pyyhinliinoihin. Näissä pyyhinliinoissa tapaa usein sangen aistikkaita,
vanhoja suomalaisia koristekaavoja. Ne ovat aina suoraviivaisia.
Milloin eläin- ja kasvikunnan muotoja on käytetty, ovat mallit vieraita,
venäläisiä. Sortavala lienee se Itä-Karjalan seutu, jossa tämä taito on
korkeimmilleen kehittynyt.
Pellavasrihmaa kehrätään salokylissä vielä yleiseen kehrävarrella ja
värttinällä. Sortavalassa ja Ruskealassa alkaa "keträpuu" jo olla
hyvin harvinainen esine. Rukki on siellä jo syrjäyttänyt sen tieltään.
Korpiselässä ja Suojärvellä on asianlaita päinvastainen.
Naisten kotitöihin kuuluu tietysti myös ruuan valmistaminen.
Raja-karjalainen syöpi hyvin vaihtelevia ruokia, milloin vaan rahaa
liikenee aineksien ostoon. Sieniä ja nauriita käytetään yleisesti
särpineenä, myöskin kaalia ja lanttuja. Sekin seikka, että eri
sienilajeilla kansankielessä on ovat nimensä, osoittaa niiden yleistä
käytäntöä, Sortavalassa ja Ruskealassa esim. syödään vahveroisia ja
rouskuja suolakalan asemasta, maiteroisia, pilpperoisia, lepperoisia
y.m. keittona.
Piiraita leivotaan monenlaisia. Piirastahdas "ajellaan" eli kaulataan
"pualikalla" hyvin ohueksi. Tästä tehdään piiraan kuori; "sydän"
tehdään potatti- tai ryynipuurosta. Ryynejä nimitetään Raja-Karjalan
kielimurteella "zuurumoiksi". Tavallisimmat omat "ozran zuurumot."
Hersryyniä saadaan kauppiaalta. Ne omat "grosshan zuurumoi" s.o.
ostoryyneja.
Tavallisimmat piiraslajit omat "tshipaniekat", "sultshinat", "pyöröt"
ja "keitinpiiraat." Wiimeksi mainituita pidetään parhaimpina. Tahdas
niissä on ohutta kuin paperi ja voissa paistettu. Niitä valmistetaan
suurina juhlina ja kun sulhasia tulee taloon. Hyvin tavallinen on n.s.
"kurniekka" eli kukko. Sisuksena käytetään siinä joko läskiä, kalaa tai
lanttua aina varoja ja tilaisuutta myöten.
Paastoa noudattaa kreikanuskoinen raja-karjalainen kotoisissa oloisin
hyvin tarkasti. Silloin pannaan pöytään leipää, "vuasaa" eli sahtia,
sieniä ja "siemenvoita" [pellavasöljyä]. Köyhä rahvas elää paaston
aikana melkein vedellä ja leivällä. Matkoilla ei yleensä paastota ja
vaikeaksi se kävisikin lännempänä, luterilaisen väestön keskuudessa.
Kun paasto on päättynyt, syödään sitä runsaammin ja ylellisemmin.
Raja-karjalainen ei yleensä osaa säästää. Hän elää iloisesti päivän
tultuaan ja näkee puutetta, kun varat ovat lopussa. Katkera kokemus
osoittaa hänelle hyvinkin usein tällaisen elämäntavan turmiollisuutta,
mutta hän ei ota tuosta opista ojentuakseen.
* * * * *
Ulkotyöt ovat miesten huostassa, paitsi kasken viertäminen ja heinän
teko, johon naisetkin ottavat osaa. Kaskea poltetaan vahvasti. Wuonna
1893 Itä-Karjalaa kohdannut kato syntyikin suureksi osaksi siitä
syystä, että edellinen kesä oli ollut niin sateinen, joten kasket
jäivät polttamatta.
Pellot hoidetaan huonosti. Wuoroviljelys on, niinkuin arvatakin
sopii, yleensä tuntematoin, niinikään suoviljelys. Wiime vuosina on
kuitenkin Jaakkimassa ja Sortavalassa vieläpä Suistamollakin alkanut
näkyä oireita parempaan suuntaan. Yksi ja toinen yrittelijäämpi
talollinen on alkanut heiniä viljellä. Jaakkimassa on jo perustettu
useampia kylämeijereitä, joiden osakkaat ovat talonpoikia. Samanlaisia
yhtiömeijereitä on Sortavalassakin syntynyt. Tämä on tietysti
luettava Karjalan radan ansioksi. Ja suuren muutoksen tulee tämä rata
epäilemättä ennen pitkää aikaansaamaan Itä-Karjalan taloudellisissa
oloissa.
Syksyllä kasataan leikattu vilja aumoihin ja puidaan sitten
tarvittaissa talven kuluessa. Tämä on tietysti suurta viljan
haaskausta, sillä siten karisee paljon siementä hukkaan. Hiiret tekevät
myös aumoissa suurta vahinkoa. Jos talossa vielä kesällä löytyy
puimattomia kekoja, niin pidetään sitä suurena rikkauden merkkinä.
Täsmällisesti on kuitenkin kotikasvuinen vilja jo kevättalvesta lopussa
ja loput vuotta eletään Wenäjän jauholla. Näin on enimmäkseen laita
Laatokan rantamaillakin, vaikka siellä, esim. Sortavalan pitäjässä, on
erittäin lihavat savimaat.
Salolaisten paras tulolähde talvella on "parrenajo." Keväällä saavat
loisetkin työnansiota "parrenuitossa." Silloin on vilkas elämä
jokivarsilla. Miehet lepäävät yönsä salolla. Laitetaan kaksi matalaa
katosta vastakkain ja ne peitetään kuusenkuorella ja havuilla. Katosten
väliin varustetaan kelohongan pölkyistä nuotiotuli, joka palaa
vähällä liekillä koko yön, jos pölkyt ovat tarpeeksi paksuja. Tämä on
"parsimiesten" ja metsämiesten "maja."
Suurella salolla löytyy myös siellä täällä n.s. "metshipertteja",
joissa voipi levätä yönsä varsin mukavasti. "Metshipertti" on niin
matala, ett'ei mies mahdu siinä pystyssä seisomaan. Muuta aukkoa
ei löydy kuin ovi vaan. Nurkassa on tulensija. "Metshiperttiä"
lämmittäissä tulee savu tosin sisään, mutta asuu kuitenkin siksi
korkealla, ett'ei se laattialla makaajalle ole minään vastuksena. Ovi
on tietysti tulen palaessa pidettynä auki.
* * * * *
Karjalainen on hilpeä luonteeltaan ja rakastaa huvitusta.
Kreikanuskoinen raja-karjalainen liiatenkin. Ainakin kerran viikossa
kokoontuu siellä kylän nuoriso johonkin taloon "bessodaa" eli
tanssi-iltamaa viettämään. Silloin tanssitaan "brishakkaa" ja muita sen
puolen tansseja. Nämä tanssit ovat nähtävästi venäläistä alkujuurta
tai ainakin sieltäpäin aiheutuneet. Säestys tapahtuu tavallisesti
"sharmankalla" eli harmoonikalla. Salokylissä saapi vielä kuulla
kanteleensoittoakin. Mutta kansanlauluja kanteleella harvoin enää
soitetaan, enimmäkseen vaan tanssisäveleitä.
Hauskaa on nähdä nuorten tyttöjen "illatshua", kun he kokoontuvat
johonkin taloon morsiusapua kehrämään. Talosta saapi jokainen kehräpuun
ja pellavia. Koko illan ja yön viettävät tytöt yhdessä. Aika kuluu
hupaisesti kehrätessä ja tarinoidessa. Joku tytöistä, jolla on kaunis
ääni, alkaa laulaa ja muut siihen yhtyvät. Sellaisissa tilaisuuksissa
saapi usein kuulla kauniita kansanlauluja ja lyyrillisiä runoja.
Pitkinä talvi-iltoina kokoontuu talonväki toisinaan jonkun taitavan
sadunkertojan ympäri "soakkunaa" kuulemaan. Silloin siirrytään
kerrassaan ihmeitten maailmaan, jonka luomisessa Raja-Karjalan kansalla
on niin rajatoin mielikuvitus.
* * * * *
Tapa, jolla Raja-Karjalassa vierasta tervehditään, on vilkas ja
sydämmellinen. Salokylissä, missä "loittolaisia" harvoin liikkuu,
onkin vieras tervetullut. Pirttiin tulija, jos hän on kreikanuskoinen,
kääntyy aina ensin "suureen tshuppuun" päin "jumalojen" puoleen
ja tekee heille ristinmerkin. Vasta tämän tehtyään tervehtii hän
talonväkeä.
"Terve rahvahal", kuuluu tulijan suusta.
"Terve vierahal", vastaa siihen talonväki.
"A midäbö kuuluv vierahal. Ishtu velli lautshal, pagishe min tiiät."
"Ei midäi rauhu vai."
"A sehäi hyvä", vastataan taas talonväen puolelta.
"Se hyvä, se hyvä", toistaa vielä moneen kertaan ruotimummo
vaikeroivalla äänellä "pätshiltä."
Löytyy monta muutakin tervehdystapaa. Jos kohtaa työssä olevan ihmisen,
niin tervehditään häntä sanoilla: "terve sinul, Jumal abuh roadajal."
Jos tapaa naisen, joka pesee pyykkiä, niin kuuluu tervehdys: "terve
sinul, joutshenii", s.o, tulkoon sinun pyykkisi niin valkeaksi kuin
joutsen. "Joutshenii pidän", vastaa siihen toinen, s.o. pitää koettaa.
Kun vieras lähtee pois talosta, niin on hyvästijättö talonväen puolelta
yhtä sydämmellinen. "Tervehen mängeä! Jumal abuh! Toitsh', tulgoa!
Elgeä ossotikko! Elgeä pahaks pango!"