PENTTI (kohauttaa olkapäitään ja aikoo mennä). Hm!
ERKKI KOLJAS. Aijotko nyt asettua kotia?
PENTTI. En!
ERKKI KOLJAS. Etkö vieläkään aijo lopettaa tuota hurjistelua?
PENTTI. En vielä! (Aikoo taas mennä).
ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sinun täytyy!
PENTTI (kääntyy vitkaan). Vai täytyy? — Miksi?
ERKKI KOLJAS. Siksi, että minä panen sinut holhouksen alle.
PENTTI (tulee hitaasti alas ja istuu Eevin pöydän kulmalle). Te ette
pane minua enään mihinkään. Ja mihin te aijotte minut panna — on
vallan saman tekevä.
Sytyttää papyrossin.
ERKKI KOLJAS. Tämän kauhean häpeän lisäksi, jota sinun tähtesi saamme
kärsiä, tuhlaat sinä vielä hirmuisia summia. — Olet kai jo menettänyt
ne kymmenen tuhatta, jotka sait ylijäämänä Liinaharjusta?
PENTTI. Hm! — Paljon enemmän.
ERKKI KOLJAS. Mies! Oletko sinä kadottanut järkesi! — Millä olet voinut
enemmän tuhlata? Mistä olet saanut rahoja? Mistä?
PENTTI. Oliko teillä luoton puute isäntänä ollessanne?
ERKKI KOLJAS. Ja sinä olisit uskaltanut —? Uskaltanut tehdä sellaista?
PENTTI. Ketä olisin peljännyt?
ERKKI KOLJAS. Vaiti! Sinä käytät liian rohkeata suuta. — Oletko
unohtanut, että minä olen sinun isäsi!
PENTTI (nousee hermostuneesti). Siinä se nyt tuli! Tuli taas kaikessa
ankarassa voimassaan: "oletko unohtanut, että minä olen sinun isäsi?"
Usein — hyvin usein olette tehnyt saman kysymyksen. Aina silloin, kun
olette tahtonut pakottaa minuun sokeata kuuliaisuutta. Aina silloin on
tuo mahtisana kaikunut. Mutta silloin, kun olette tehnyt minulle hyvin
— jos sellaista joskus on sattunut — ette ole sanonut tekevänne sitä
sentähden, että olette minun isäni, vaan sentähden, että minä olen
teidän poikanne. Kaikessa olen minä ollut olemassa teitä varten. Te
ette milloinkaan minua varten. Milloinkaan minä en ole saanut sanoa
teille: oletteko unohtanut, että minä olen teidän poikanne — teidän
velvollisuutenne minua kohtaan on niin ja niin. — Mitä vielä!
Sellaisesta te ette ole välittänyt. Sentähden minäkään en välitä
siitä, että olette minun isäni.
ERKKI KOLJAS (nousee). Katso eteesi ajoissa! Ellet sinä käytöstäsi
lopeta hyvällä ja heti, niin saat nähdä, että minulla on kyllin
keinoja pakottaakseni sinut taipumaan. —
PENTTI (hurjasti). Se on oikein! Se sopii teille! — Pakkoa pakon
perästä! Ja yhä uudestaan pakkoa. Käyttäkää sitä! Käyttäkää heti!
Pankaa koko voimanne liikkeelle! Sitä nopeammin sitten päästään
tästä kaikesta. — (Syvästi). Totta puhuen — minuakin on jo alkanut
väsyttää. — (Kiivaasti). Tehkää jotakin! Antakaa sysäys vielä! Antakaa
minulle viimeinen päästö!
Liikkuu kiivaasti,
ERKKI KOLJAS. Jos todellakin olet väsynyt nykyiseen elämääsi, niin
eikö sinussa ole sitten sen verran miestä, että voit päästä siitä?
PENTTI (naurahtaa katkerasti). Hm! — Eipä oikein.
ERKKI KOLJAS. Siitä on päästävä — jos hitukaan sinussa on enään tarmoa
jälellä. — Jätä heti seuramiehesi ja matkusta vielä tänä iltana Ylimaahan!
PENTTI. Minne?
ERKKI KOLJAS. Ylimaahan noutamaan emäntääsi. Emma odottaa sinua.
PENTTI (naurahtaa). Vai odottaa! (Kiivaasti). Minun tieni ei ikinä
enään käy sinne päin!
ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sitten se ei käy enään muuannekaan! Sitten
se saa loppua tähän! Tähän täytyy loppua sinun hullut aikeesi.
PENTTI. Aikeeni?
ERKKI KOLJAS. Aikeesi hajoittaa mailmalle omaisuutesi. Etkö sinä
ymmärrä, että itseesi se kosto sattuu?
PENTTI. Silloin sattuu se oikeaan paikkaan. Ihan oikeaan.
ERKKI KOLJAS. Mutta se ulottuu myöskin muihin.
PENTTI. Muihin? — Teihin — tarkotatte.
ERKKI KOLJAS. Vielä enemmän omiin jälkeisiisi.
PENTTI. Minun jälkeisiini? (nauraa). Kuulkaas isä-vaari! (Pidätetyllä
äänellä). Silloin kun minä sain tietää, että te olitte hävittänyt
Koljaan tulevan perillisen, päätin minä — (kohottaa ääntään) hävittää
Koljaan perinnön. Mitä tehdään nyt enään perinnöllä, kun ei ole
perillistäkään. — Ja mitä taas meihin tulee, niin me molemmat, minun
mielestäni, voimme nyt "kaatua kantojen juurille".
ERKKI KOLJAS. Mitä sinä sillä tarkotat?
PENTTI. Mutta sitä ennen voimme olla iloisia, lähdetään nyt juomaan
harjäkaisia.
ERKKI KOLJAS. Harjakaisia?
PENTTI. Niin. Metsän ostajien kanssa.
ERKKI KOLJAS (peljästyy). Mitä? Metsän ostajat? Mitä niistä? Oletko —?
Ovatko he?
PENTTI. Ovat.
ERKKI KOLJAS. Ostaneetko Koljaan metsän? — Mies! Sinä —! Ei, ei! —
Pentti, sano että ymmärrän väärin. Eihän —? Sinä olet päihtynyt — ja
puhut sekaisin.
PENTTI. Onko se teille noin murtava isku? Minä luulin teidän siitä
ihastuvan. Olen tehnyt mielestäni aivan teidän tahtonne jälkeen.
ERKKI KOLJAS. Mitä sinä uskallat puhua!
PENTTI. Te sanoitte kerran: "jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään,
niin myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan
Koljaan perintötaloa". — Juuri niin on nyt käynyt.
ERKKI KOLJAS (tuijottaa Penttiä). Myyty? Metsä myyty? Ooh! Sinä hylkiö!
Roisto! — Sinä olet raivo-hullu! Minä panetan sinut köysiin — hullujen
huoneeseen! Sellaista työtä ei ikinä ole voinut tehdä järki-ihminen.
Sinä kirottu lurjus! Tiedätkö, mitä sinä olet tehnyt?
PENTTI. Tiedän — että olen osannut oikeaan.
Menee huoneeseensa,
ERKKI KOLJAS. Herra armahtakoon! Tämä on kauheata!
Menee vasemmalle.
PENTTI (tulee huoneestaan, palttoo kainalossa. Aikoo ulos oikealle).
AINA (tulee oikealta).
PENTTI (pysähtyy hämmästyneenä). Aina! (Heittää palttoonsa ja hattunsa
pöydälle). Aina! (Menee ottamaan Ainaa kädestä). Sinä — täällä! (Vetää
Ainan hellästi alanäyttämölle). Ja aivan terveeksi sinä olet tullut!
Jumalan kiitos!
AINA. Luulin sinun olevan matkoilla.
PENTTI. Olen ollut. Tulin äsken. — Mikä onni, että sain nähdä sinut,
Aina.