ROUVA AIROLA. Vahingosta minä en iloitse! Mutta minä iloitsen siitä,
että sinä jo alat peljätä seurauksia.
ERKKI KOLJAS (arasti). Seurauksia? Mitä ne olisivat?
ROUVA AIROLA. Kysy itseltäsi, mitä pelkäät! Ja kysy itseltäsi, miksi
olet kadottanut entisen tasapainosi!
ERKKI KOLJAS. Saavuttanut minä sen olen.
ROUVA AIROLA. Mistä?
ERKKI KOLJAS (kiivaasti). Kaikesta! — Etupäässä siitä, että Pentin
harha-askelta ei seurannut mikään onnettomuus.
ROUVA AIROLA. Eikö onnettomuus?!
ERKKI KOLJAS. Joka tyhmyydessään asettuu toisen tielle ja siitä
jotakin kärsii — syyttäköön itseään!
ROUVA AIROLA. Toisen tielle?
ERKKI KOLJAS. Kuten tyttärenne.
ROUVA AIROLA. Kuka on asettunut tielle nyt ja ennen? Mekö, vai sinä ja
sinun poikasi? — Minä luulin sinun Erkki Koljas jo saaneen sen verran
silmäsi auki, että voisit nähdä, miten paljon syytä sinulla on kaikkeen
tähän kurjuuteen.
ERKKI KOLJAS. Rouva Airola!
ROUVA AIROLA. Niin juuri! Sekä tähän että siihen vanhaan — meidän
välillämme.
ERKKI KOLJAS (naurahtaa).
ROUVA AIROLA. Siihen myöskin! — Ja minä iloitsin sinun puolestasi.
Mutta minä huomaan iloinneeni turhaan. Elämän ovi ei näy aukeavan
enään uudelleen sille, joka sen itse on sulkenut. Sinä suljit sen
silloin, kun elämä sinulle välähti kirkkaimpana. Ja sen jälkeen olet
sinä ollut ja tulet aina pysymään vain — elävänä ruumiskirstuna.