EEVI. Vaiti, vaiti! — Isä tulee.
PENTTI (menee istumaan keinutuoliin ja heiluttaa piiskaa kädessään).
ERKKI KOLJAS (tulee). Eevi! Jätä meidät!
EEVI (menee vasemmalle).
ERKKI KOLJAS (kävelee kiihkeästi edestakaisin. Pysähtyy Pentin luo).
Hm! Vai niin! Vai sillä tavalla sinä olet asettanut asiasi! Pilannut
maineesi! Pilannut koko suvun maineen!
PENTTI. Jospa tässä ei olisi muuta, kun se!
ERKKI KOLJAS. Siinä onkin aivan tarpeeksi. Ja enemmän kuin sinä näyt
ymmärtävän. — Sitten olet vienyt nuorelta tytöltä kunnian —
PENTTI. Se onkin paljon pahempi, se.
ERKKI KOLJAS. Mutta siitä en puhu mitään. Hän on luultavasti siten
tahtonut tehdä itsensä oikeutetuksi pääsemään —
PENTTI (nousee). Ei sanaakaan enään sinnepäin!
ERKKI KOLJAS. Se onkin tarpeetonta. Pitäisi sinun ymmärtää se
muutenkin.
PENTTI. Kyllä minä ymmärränkin. Mutta toisella tavalla kuin te.
ERKKI KOLJAS (keskeyttämättä ajatustaan). Ja sentähden syyttäköönkin
itseään ja kärsiköön seuraukset.
PENTTI. Aina ei tule mistään seurauksista kärsimään.
ERKKI KOLJAS. Eikö?
PENTTI. Ei!
ERKKI KOLJAS. Mitä sillä tarkotat?
PENTTI (tarkotuksella). Minä en aijo ensin kosia tyttöä ja sitten
jättää — sentähden, että hän ei ole tarpeeksi rikas.
ERKKI KOLJAS. Vai et aijo? — Onko se päätöksesi?
PENTTI. On.
ERKKI KOLJAS. Olet kuullut myöskin minun. Tuossa on ovi. Itse mahtanet
parhaiten tietää aukeneeko sinulle sen takana kärsimys tai onni. Mutta
vielä tänäpäivänä sulkeutuu se sinun jälkeesi ainaiseksi.
Menee avainkaapille ja ottaa sieltä ison avaimen.
PENTTI. Niin onkin parasta.
ERKKI KOLJAS (aikoo ulos oikealle).
PENTTI. Mutta ennen kun se sulkeutuu ainaiseksi, on teidän luovutettava
minulle äitivainajan perintö.
ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Perintö? Sinulle?
PENTTI. Sitten lähden kernaasti. Ja ilman kaipausta. Sen saatte uskoa.
ERKKI KOLJAS. Sitten — niin! — Tämäpä mainiota!
Tulee alas.
PENTTI. Siihen on minulla täysi oikeus. Ja sen minä vaadin. — Teiltä
minä en pyydä penniäkään.
ERKKI KOLJAS. Vai et? Sepä on kauniisti tehty! — Äitivainajasi perintö!
Tiedätkö sinä missä se on? Ainakin sinun pitäisi se tietää. Sillä juuri
sinä olet sen ympäri mailman hajoitellut näinä monina vuosina. Ja vielä
paljon enemmän! Vai äitisi perintö! Oli sekin keksintö! — Lähde
kulkemaan kylästä kylään ja kerjäämään sitä takaisin! Olisi hauska
nähdä, paljonko saat kokoon. (Tarkastaa Penttiä). — Sinussa mahtaa
olla synnynnäinen taipumus aina tähtäämään tyhjään ilmaan.
PENTTI. Se taipumus ei ainakaan ole perintö teiltä — jumalan kiitos!
— Te kyllä näytte pitävän huolen maalitauluista.
ERKKI KOLJAS. Ei maksa vaivaa tästä kiistellä! — Näin on asia. Nyt
tiedät menetellä sen mukaan. Koeta se sovelluttaa omaan rauhaasi! —
Mutta älä hetkeksikään unhota sitä, että minulta et saa penniäkään.
PENTTI (katselee piiskaa). Suottakos teillä olisikaan tällainen
oikeuden jakaja. Tällainen mittapuu! Kaikki tämän mukaan!
ERKKI KOLJAS. Mitä? Mitä teet sillä?
PENTTI. Minä vain huvikseni olen katsellut viimeisen kerran tätä
Koljaan perintövaltikkaa. — Minua huvittaisi tietää — Sanokaapas yksi
seikka! Te, kun tunnette tämän kapineen hyvät ominaisuudet — sanokaas
minulle — voisiko tällä iskeä puhki härän kallon yhtä helposti kuin
sillä voi halkaista tammisen pöydän, tai murtaa pienen nais-sydämen?
ERKKI KOLJAS (julmistuneena). Mitä sinä ilveilet, mies!
PENTTI. Onko tämä se sama ase, jolla iskettiin se kuuluisa isku,
tuolla Vesikansan puolella?
ERKKI KOLJAS (vapisee itsensä hillitsemisestä). Lopeta nyt, poika,
aikanaan!
PENTTI. Se on sen jälkeen mahtanut tulla koko lailla raskaammaksi.
Siihen on aikojen kuluessa takertunut niin paljon suruja ja kyyneleitä.
Nyt on sopiva tilaisuus taas koettaa sitä. Tuossa! Iskekääpäs taas yksi
kuuluisa isku!
Ojentaa piiskaa Erkki Koljaalle.
ROUVA AIROLA (tulee vasemmalta kantaen tarjotinta, jolla on kannu
ja lasi).
PENTTI. Aina on olemassa joku pöytä ja pikkuinen naissydän myöskin.
ERKKI KOLJAS (kähisee). Sinä uhmailet liiaksi! — Tai uhkaatko minun
henkeäni?
PENTTI. Sittenhän minä olisin samallainen kuin tekin. Ottakaa! Ettekö
uskalla? (Kääntää piiskan toisapäin käteensä). No! Ottakaa! Minä en
tahdo kauvemmin pitää näin saastaista valtikkaa.
Heittää piiskan Koljaan jalkoihin.
ERKKI KOLJAS (kohottaa avaimen ja aikoo iskeä Penttiä). Sinä hylkiö!
ROUVA AIROLA (on pannut tarjottimen peräpöydälle, Syöksyy nopeasti
väliin. Seisahtuu uljaana Erkki Koljaan eteen). Kavahda — Erkki Koljas!
ERKKI KOLJAS (hämmästyneenä). Katarina!
ROUVA AIROLA. Vieläpä Erkki Koljas näkyy muistavan sen nimen! Viimeksi
kuulin sen sinun suustasi kolmekymmentä vuotta sitten, jotenkin
samallaisessa kohtauksessa. Nyt ei minulla ole antaa sinulle
kihlasormusta. Mutta — poikasi minä sinulle annan. Kiitä jumalaa,
ettet murhannut omaa poikaasi!
ERKKI KOLJAS (on päässyt entiselleen). Mitä teillä, pastorska, on
tekemistä tässä?
ROUVA AIROLA. Onneksi oli, että ehdin tähän, estämään Erkki Koljasta
hirmuisesta teosta.
ERKKI KOLJAS. Parempi jos olisitte ehtinyt aikoinaan estämään tytärtänne
kietomasta pauloihinsa — tuota tuossa.
Ottaa piiskan lattialta ja panee sen sekä avaimen pöydälle.
ROUVA AIROLA. En tahdo puolustaa, enkä syyttää ketään. Mutta sen voin
vakuuttaa, että yhtä vähän on Aina kietonut Penttiä kuin minä kiedoin
sinua, Erkki Koljas!
ERKKI KOLJAS (katsomatta rouva Airolaa). Ellei se ole tyttärenne työtä,
niin on se kai sitten teidän, hyvä rouva!
ROUVA AIROLA (tulistuneena). Erkki Koljasko tässä esiintyy syyttäjänä
minua vastaan?
PENTTI. Älkää syyttäkö isä, vaan sovittakaa rikoksenne! Nyt sen voitte
tehdä.
EEVI (tulee vasemmalta).
ROUVA AIROLA. Erkki Koljasko heittää sellaisen solvauksen minulle,
että minä olisin vehkeillyt sinua, tai lapsiasi vastaan? Kostostako
minä sen tekisin? Kostaisinko sinulle sentähden, että sinä kerran
olet saattanut minun sydämeni ja silmäni vuotamaan? Jos kostaa olisin
tahtonut, niin olisi minulla siihen ollut jo monta tilaisuutta.
Ja nytkö vasta minä sen tekisin! Näin monen vuosikymmenen kuluttua!
Ei, Erkki! Ne haavat, jotka sinä silloin löit nuoren tytön sydämeen,
ovat jo siksi arvettuneet, ettei niissä enään ole kuumetta. Ja vihan
kuumetta niissä ei koskaan ole ollutkaan. — Molemmat lapsesi voivat
sen sinulle todistaa — ellei sinulla itselläni ole ollut silmiä sitä
näkemään.
EEVI. Niin, täti! Äidin sijassa sinä olet meille ollut.
PENTTI. Sekä äidin että isän — mitä olisimme me ilman sinua.
ROUVA AIROLA. Sentähden minä en myöskään salli, että sinä Erkki Koljas,
syydät minulle raakoja syytöksiäsi.
ERKKI KOLJAS. Ulos täältä te molemmat! — Eevi ja Pentti ulos!
PENTTI. Me emme lähde!
EEVI. Minä lähden heti tädin kanssa.
ROUVA AIROLA (jatkaa). Enkä salli sitä sentähden, että minun pikku
Aina raukkani on nyt tullut sinun poikasi tähden onnettomaksi. Vielä
tuhat kertaa onnettomammaksi kuin mitä hänen äitinsä on ollut sinun
tähtesi, Erkki Koljas!
AINA (tulee oikealta, Valkosessa yöpuvussa, tukka hajalla ja kuumeen
heikontamana). Äiti! Pentti!
EEVI. Herra siunatkoon! Aina!
Menee ottamaan Ainaa kädestä.
ROUVA AIROLA. Aina kulta — tännekö sinä!
Menee Ainan luo.
PENTTI. Aina!
AINA (irrottaa itsensä ja astuu lähemmäs Erkki Koljasta). Setä! — Setä
hyvä! Minä olen kuullut kaikki. Miksikä me emme saa — mitä pahaa olen
teille tehnyt — ajatelkaa — minä tulen onnettomaksi —
ERKKI KOLJAS. Vaikene! Minä en tahdo kuulla enään mitään! Enkä muuta
päätöstäni!
Väistyy vihasta vapisevana Eevin pöydän etupuolelle,
selkä Ainaan päin.
AINA (menee lähemmäksi). Armahtakaa — tappakaa minut ennen — minä
rukoilen — kuulkaa minua — polvillani rukoilen — lapseni rukoilee —
me kaikki rukoilemme —
ERKKI KOLJAS (kääntyy kauheassa raivossa). Ulos ovesta! Ulos kaikki!
(Ottaa piiskan. Kohottaa sen ja polkee jalkaansa). Ulos koko talosta!
Heti paikalla!
AINA (parkasee). Apua — lapseni —!
Vaipuu lattialle.
ROUVA AIROLA, EEVI JA PENTTI (huudahtavat ja rientävät Ainan luo).
ROUVA AIROLA. Laupias jumala! — Sinä julmuri! Oletko vielä tappanut
lapseni! Aina! Aina!
PALVELUSTYTTÖ (tulee vasemmalta). Lääkäri ajoi pihaan.
EEVI. Lääkäri —!
Rientää ulos oikealle.
Esirippu.