ERKKI KOLJAS. Aitaamatonta alaa ei ole missään! Ja ne, jotka hyppivät
aitojen yli — ne pannaan liekaan. — Sinulla oli valta itse valita.
Mutta koska jätit sen tekemättä, niin valitsen minä.
PENTTI. Isä! Se on anteeksi antamatonta vääryyttä.
ERKKI KOLJAS. Äh! — Tyhmille ihmisille on kaikki vääryyttä. Kaikki!
Paitsi heidän omat tyhmyytensä. Siksi onkin heidät ohjattava oikealle
tielle.
PENTTI. Millä?
ERKKI KOLJAS. Pakolla. Väkipakolla on sellaiset ihmiset pantava
tuntemaan oma hyvänsä, oma etunsa. — Itse heissä ei kuitenkaan koskaan
ole siihen miestä. Heti ensimäisessä käänteessä ovat he valmiit tekemään
kuperkeikan. Ja sellaisia kuperkeikkoja sinäkin mielestäni olet
tehnyt jo aivan tarpeeksi.
PENTTI. Jos minä olen tehnyt jotakin sellaista, jota te kutsutte
kuperkeikaksi, on se tapahtunut juuri sentähden, että on käytetty
pakkoa.
ERKKI KOLJAS. Et pakon tähden. Vaan sentähden, että on ollut liian
vähän pakkoa. Sentähden olet sinä vain hutiloinut koko ikäsi. Kaikki
on ollut pelkkää hutiloimista. — Vai oletko ehkä pitänyt vakavana
toimintana sen, että olet ruokkinut syöttöoriita, ostellut
kilpa-juoksijoita, ajellut maanviljelyskokouksissa, kansanhuveissa ja
kilpa-ajoissa ja tuhlannut rahaa? — Tämän kaiken annoin tapahtua
sentähden, että se sopi Koljaan pojalle, kun Koljaalla oli sellaista
elämää varten tarpeeksi varoja. Ja sentähden, että luulin sinut kyllin
arvokkaaksi sukusi jälkeläiseksi, joka etsii itselleen kyllin arvokasta
emäntää. Mutta vuosi kului vuoden perästä ilman minkäänlaista muutosta.
Nyt olet sinä lähemmäs kolmekymmentä vuotta ja istut tuossa vielä yhtä
toimettomana, yhtä —
PENTTI. Niin voi käydä sille, joka ei saa laskea omaa tulevaisuuttaan
omalle maaperälleen.
ERKKI KOLJAS. Mikä se sellainen olisi ollut?
PENTTI. Jos minä vielä tämän ikäisenä istun tässä toimettomana, niin
johtuu se siitä, että minä en ole voinut täällä mihinkään ryhtyä. Ei
vielä elämässäni ole missään tosi asiassa kysytty minun ajatustani.
Korkeintaan olette käyttänyt minua juoksupoikana — oman tahtonne
kätyrinä. Te olette aina sulkenut tai määrännyt minun tieni, aina
suunnannut joka yritykseni — tai paloitellut sen pirstaleiksi. — Se
on teidän joko näkyväinen tai näkymätön pakkonne, joka täällä kaikki
järjestää ja määrää. Se ahdistaa meitä kaikkialla — se on ilmassa, jota
me hengitämme. Sentähden minä en tunne itsessäni mitään kokonaista.
Kaikki on pirstaleita. Minä en osaa mitään kokonaista, en taida mitään
kunnolla.
ERKKI KOLJAS (hymyilee). Kun pahankurinen lapsi ei saa mitä tahtoo,
niin tekeytyy hän sairaaksi. — Jos pääsisit naimisiin neiti Airolan
kanssa, niin silloin kai olisi kaikki parannettu?
PENTTI. Silloin olisin ainakin tyytyväinen. Silloin yrittäisin luoda
oman vaikutusalan ympärilleni ja —
ERKKI KOLJAS. Vaikka et osaa mitään kokonaista — et taida mitään
kunnolla? Taas ilmaa! — Isäntänä Koljaalla voi olla millainen pirstale
tahansa. Eikö niin? — Hm! — Kyllä voikin. Mutta sellainen isännyys
maksaa. Ja siksi on hankittava taloon suuria myötäjäisiä.
PENTTI. Siksikö vain? — Eikö minun ole myöskin hankittava ne rahat,
jotka te olette luvannut Eevin myötäjäisiksi?
ERKKI KOLJAS. On — ellei tehdä taloon velkaa.
PENTTI. Voihan myydä metsää.
ERKKI KOLJAS (nousee). Metsää! — Mies, mitä sinä ajattelet! Kyllä kai
sinä senkin voisit tehdä! — Tyhmän oikkusi toteuttamiseksi voisit
antaa kaataa kuuluisan Koljaan metsän! — (lähestyy Penttiä). Mutta
minä sanon sinulle, että silloin voi meidän sukummekin kaatua kantojen
juurille. (Kävelee). Jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään, niin
myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan
Koljaan perintötaloa. Nyt senkin tiedät.
PENTTI. Ja sentähden on saatava Liinaharjusta meille emäntä.
ERKKI KOLJAS. Sentähden.
PENTTI (pienen äänettömyyden jälkeen). Miksi kohotitte Eevin myötäjäiset
niin suuriksi?
ERKKI KOLJAS. Siksi, ettei vähempi riittänyt Koljaan tyttärelle.
PENTTI. Päästäkseen Niinisaloon?
ERKKI KOLJAS (pysähtyy. Vastaa hetken perästä). Niin.
PENTTI. Miksi juuri sinne?
ERKKI KOLJAS. Siksi — siksi, että niin täytyi käydä.
Kävelee.
PENTTI. Ja miksi meille pitää tuotaman emäntä juuri Liinaharjusta?
ERKKI KOLJAS. Myöskin siksi — että niin täytyy käydä.
PENTTI (nousee). Ja niin täytyy käydä siksi, että te niin tahdotte,
että teillä siitä on jonkinlaisia etuja.
ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Minulla?
PENTTI. Niin — teillä. — Te ostatte Eevin yhtäälle — myytte minut
toisaalle ja teille jää vielä kaupasta kymmenen tuhatta. Eikö se ole
etu?
ERKKI KOLJAS (levollisesti). Sisaresi joutuu arvokkaalla tavalla pois
kotoaan ilman minkäänlaista rasitusta talolle. Sinä saat talon vastaan
sellaisena kuin se on ja seisoo — ja vielä rahoja. Onhan se etu. —
Mutta ymmärrätkö, (lähestyy) että sinä ne rahat saat, enkä minä? —
Sellaisia houreita! Rahoja minulle! Mitä minä niillä tekisin! (Poistuu).
— Minulla on kyllä tarpeeksi rahoja, itseäni varten.
PENTTI. Mutta sitä, mitä teillä ei ole tarpeeksi, hankitte te tällä
kaksoiskaupalla.
ERKKI KOLJAS. Mitä se on?
PENTTI. Miksi kysytte minulta mitä ovat teidän omat suunnitelmanne? —
Mutta näyttääkseni teille, että ne eivät ole mitään salaisuuksia, voin
kertoa niistä. — Te tahdotte päästä edusmieheksi.
ERKKI KOLJAS. Millä!
PENTTI. Mutta teillä ei ole ollut tarpeeksi kannatusta. Sentähden
hankitte sukulaisuussuhteita Ylimaassa. Sentähden meidät kaupitaan
— myydään. Väitättekö vieläkin, että ne eivät ole teidän etunne, jotka
tässä määräävät, vaan meidän? — Ja sellaisina astinlautoina, sellaisina
välikappaleina te käytätte meitä! Meidän pitää uhrata itsemme,
onnemme ja tulevaisuutemme sentähden, että te tahdotte päästä
vaaleissa voitolle — päästä edusmieheksi! — Oh! Sellaista halpamaista
kunnianhimoa! Sellaista —
ERKKI KOLJAS (ankarasti). Vaiti! — (Kylmästi ja tyynesti). Minä voisin
sinuun suuttua, ellen minä sinua tuntisi. — (Lähestyy). Heti kun olet
vihitty Emma Liinaharjun kanssa, saat talon haltuusi ja minä vetäydyn
vaarin verolle. Se tulee olemaan minun edusmiespaikkani. Mutta se
toinen — se tulee sinulle. Ennemmin tai myöhemmin.
PENTTI. Minulle? Niinkö olette suunnitellut?
ERKKI KOLJAS. Alussa en sitä niin ajatellut — Mutta koska sattuma näkyy
viittaavan tietä, niin on sinun myöskin sitä tietä kuljettava. —
(Poistuu). Minua on aina vastustanut ylimaalainen puolue. Nyt se puolue
on meidän ja voitto on varma. Mutta minä en sitä voittoa tahdo käyttää,
enkä enään siitä välitä. Sentähden olenkin sen hankkinut sinulle.
PENTTI. Minäkään en siitä välitä.. — Mitä minun siellä pitäisi edustaa?
Tietysti teitä. Ainoastaan teitä. — Antakaa minun kulkea omaa tietäni!
ERKKI KOLJAS (ankarasti). Luuletko, että tässä voi tinkiä — tai, että
minä rupean mihinkään sovitteluihin! Asia on peruuttamattomasti
päätetty, ja siitä on panttina minun sanani tältä puolelta ja
liinaharjulaisten sieltä. Sinulla on ainoastaan tämä oikea tie
kuljettavana, ellet tahdo ruveta maankulkijana hulluttelemaan. Siis:
joko — taikka! — Käytä nyt selvää järkeäsi — äläkä tähtää tyhjään
ilmaan!
EEVI (on tullut viimmeisten sanojen aikana).
ERKKI KOLJAS. Nyt menen toimittamaan sanan rovastille. Ja lääkärille.
EEVI. Hyvä!
ERKKI KOLJAS (Menee oikealle).
PENTTI (istuu tuskallisena).
EEVI. Mahdotonta? Eikö niin?
PENTTI. Mahdotonta.
EEVI. Senhän sanoinkin. — Nyt on toimitettava Aina kotiansa ja rauhassa
odotettava hänen parantumistaan.
PENTTI. Entäs sitten?
EEVI. Sitten vasta voi hänelle ilmottaa asiain tilan.
PENTTI (nousee). Ei, ei! Ei, ei!
EEVI. Mitä — ei?
PENTTI (kävelee kiivaasti). Ei mitään! — Oh! Sellaista häpeämätöntä,
inhottavaa sydämettömyyttä! Sellaista omavaltaista menettelyä! — Mutta
tällä kertaa isä pettyy laskuissaan. Hän luulee, että mailma loppuu
Koljaan portin pieleen. — Saadaanpas nähdä!
EEVI. Kyllähän tämä mailma siihen loppuukin.
PENTTI. Loppukoon sitten! Loppukoon ikuisiksi ajoiksi! — Löytyypä
muualla alaa sitä enemmän.
Istuu entiselle paikalleen.
EEVI. Et sitten aijo seurata isän tahtoa?
PENTTI. En.
EEVI. Mitä aijot tehdä?
PENTTI. Lähden pois kotoa.
EEVI. Minne?
PENTTI (ärtyisesti). Minne tahansa!
EEVI. Se on liian kauvas.
PENTTI (katsoo Eeviä) Liian kauvas?? — Niinkö luulet?
EEVI. Niin.
PENTTI (nousee). Sinä et usko, että minä voisin luopua tästä kaikesta?
EEVI. Helposti voi luopua. Mutta yhtä helposti ei voi hankkia toista
sijalle.
PENTTI (menee yli). Pitää keksiä joku toimiala.
EEVI (menee istumaan). Esimerkiksi? — Mihin parhaiten luulisit
pystyväsi?
PENTTI (mutisee). Siinäpä se on.
EEVI. Pitäisi olla hyvin tuottava toimi. Sinä olet tottunut menettämään
niin paljon.
PENTTI. Siinäpä se on.
EEVI. Etkä mitenkään voi vetää Ainaa mukanasi puutteeseen ja kurjuuteen.
PENTTI (ottaa päästään kiinni ja istuu keinutuoliin). Siinäpä se on.
EEVI. Jos olisi edes pääomaa, jolla voisi alkaa jotakin! Mutta, kaksi
paljasta kättä!
PENTTI (nojaten päätä käsiinsä). Mitä minä nyt teen! Mitä minä teen!
EEVI. Ensiksikin — pelasta Aina onnettomuudesta!
PENTTI. Mutta miten? Miten? Sehän se juuri on —?
EEVI. Siten, että vapautat hänet itsestäsi. — Ilmotat miten asiat
ovat ja —
PENTTI. Herra jumala! Eihän se käy. Sepä se onkin, että se ei käy.
EEVI. Miksi ei?
PENTTI. Oh! — Sinä et tiedä —! Minä olen pakotettu syöksemään sekä
itseni, että hänet vaikka minkälaiseen kurjuuteen. Olen pakotettu!
EEVI (äkkiä). Pakotettu?
PENTTI. Ainan kunnian tähden — (Nyyhkii).
EEVI (istuu silmänräpäyksen liikahtamatta. Hypähtää ylös). Pentti!
(Syöksyy Pentin luo). Sinä —!! — (Hillitsee ääntänsä). Sinä kelvoton
raukka! — Ja tuossa istut sinä nyt kyyristyneenä omaan saamattomuuteesi
ja tyrskit kuin lapsi. — Hyi! (Kävelee kiivaasti ylöspäin. Katselee
Penttiä ja tulee sitten alas). Lopeta edes tuo! — Teet itsesi yhä
miehuuttomammaksi.
PENTTI (pakottaa itsensä tyyntymään). Anna anteeksi sisko! Mutta tätä
minä en voinut estää. — Sinä et tiedä kuinka rakas Aina on minulle —
tämä kaikki koski niin kipeästi.
EEVI. Kuule Pentti! Isän pitää saada tietää heti paikalla kaikki.
PENTTI. Luuletko, että siitä olisi apua?
EEVI. Sitä en tiedä. Mutta ei se ainakaan voi millään tavalla
vahingoittaa.
PENTTI. Enpä välitä puhua mitään. (Nousee). Parasta, että rupean vaan
valmistamaan lähtöäni.
EEVI. Ensin Aina! — Sitten vasta sinä! (Istuu ajatuksissaan).
Odotahan —!
PENTTI. Onko täti Ainan luona?
EEVI. On.
PENTTI. Pitäisi mennä hänen luokseen. Mutta — mitä minä hänelle sanon?
En voi valhetella — ja hän voisi heti aavistaa —
EEVI. Minä luulen, että sinä voit vaatia isältä osuutesi äitivainajan
perinnöstä ja —
PENTTI. Äitivainajan?! Sanoitpa sanan! — Kiitos Eevi! Sen voinkin
tehdä. — Hätäkös meidän sitten!
EEVI. Mutta isälle on sanottava kaikki.
PENTTI (raskaasti). Se ehkä on parasta.
EEVI. (nousee). Jos tahdot, niin minä puhun hänen kanssaan.
PENTTI. Tee se! Tee se, hyvä Eevi! Tee se heti!
EEVI. Ei heti. Sitten vasta, kun Aina on lähtenyt.
PENTTI. Ei, ei! Tämä pitää saada heti selväksi. Tahdon heti varmuutta
kaikesta. Ei mitään tyhjänpäiväistä arkuutta enään! Se on juuri se,
joka pilaa kaikki.
EEVI. Kun siitä vaan ei tulisi enemmän ikävyyksiä.
PENTTI. Joutavia! Mene nyt vaan!
EEVI. Mutta perintöasiasta saat itse puhua.
PENTTI. Tietysti!
EEVI. Jos jotakin toivot voittavasi, niin olekin sitten mies, kun isä
tulee sisään.
PENTTI. Kyllä, kyllä! — Kovakin voi taipua, kun vaan pannaan tarpeeksi
ahtaalle.
ROUVA AIROLA (tulee oikealta).
EEVI (mennessään). Täti hyvä! Mene kyökkiin valmistamaan se marjamehu
Ainalle. Lähetin jo hakemaan sitä kellarista.
Menee.
ROUVA AIROLA. Kyllä, kyllä. — Lähetitkö sanan lääkärille?
PENTTI. Lähetin. — Miten Aina nyt voi?
ROUVA AIROLA (menee Eevin pöydän luo). Kuume yhä lisääntyy. — Miksi
et mene Ainan luo? Luulen, että hän odottaa sinua.
PENTTI. Täti! Mikä sinua vaivaa? Kasvosi ovat niin jäykät ja silmäsi
tuijottavat!
ROUVA AIROLA (katsoo vain Penttiä, mutta ei vastaa).
PENTTI (ottaa häntä kädestä). Täti! Mikä sinun on?
ROUVA AIROLA. Minä tiedän — kaikki.
PENTTI (putoaa polvilleen hänen eteensä ja peittää kasvonsa).
Täti! Täti!
ROUVA AIROLA (vaipuu istumaan). Lapsi raukat! Lapsi raukat! — En sinua
soimaa. Enkä häntä. Säälin teitä — ja soimaan itseäni. Itseäni vain
soimaan. Minun olisi pitänyt kaikin voimin karttaa tätä taloa. Karttaa
Koljaan sukua! Olisihan minulla ollut siihen kyllin syytä.
PENTTI. Ei minun tähteni, täti! Ei minun tähteni syytä! Ei ainakaan
ennen. Nyt vasta — nyt voit soimata — nyt sinulla on syytä — minun
tähteni —
ROUVA AIROLA. Olisi ollut syytä sen tähden, joka teki synkäksi minun
nuoruuteni. Hänen tähtensä minun olisi pitänyt varoa teitä kaikkia.
PENTTI. Täti!
ROUVA AIROLA. Mutta enhän sitä ole voinut. En ole osannut vihata. En
edes karttaa. Siksi kai näin on käynytkin. Ja siksi vain itseäni tästä
syytänkin.
PENTTI. Sinä olet aina ollut herttainen ja hyvä meille kaikille. Älä
siitä syytä itseäsi. Useimmista lapsuutemme hauskoista muistoista me
saamme kiittää sinua. Sinä olet ollut meille parempi kuin oma äitimme.
Pitäisikö sinun sentähden soimata itseäsi.
ROUVA AIROLA. Juuri siksi on turmio tullutkin, että olen ollut teille
niin läheinen.
PENTTI. Mitään onnettomuutta ei ole vielä tapahtunut. Ja se mitä on —
on minun syyni. Ja minun se on korjattava! Soimaa siitä minua yksin!
Soimaa! Mutta älä sure!
ROUVA AIROLA. Sokeuteni syy tämä on. — Minä en ole totellut varotusta.
PENTTI. Mitä varotusta?
ROUVA AIROLA. Varottaja kävi minun luonani. Mutta minä en sitä
ymmärtänyt. Siksi kohtasikin turmio minun pikku Ainaani. Minä en
ymmärtänyt varotusta.
PENTTI. Mikä varottaja?
ROUVA AIROPA. Isäsi — silloin.
PENTTI (nousee). Oletko sinä — tyttö Vesikansan puolelta —?
ROUVA AIROLA (nousee). Olen.
PENTTI. Isäni — ja sinä! — Täti! Tässä on kaksi rikosta sovitettavana.
Sekä isän että pojan. — Ja minun on sovitettava molemmat. — Usko minua!
Kaikki tulee hyväksi vielä —
ROUVA AIROLA (hymyilee jäykästi). Kaikkiko — hyväksi! Hm! Sinähän teet
velvollisuutesi? Eikö niin?
PENTTI Teen — teen! Ethän sitä epäilekään?
ROUVA AIROLA. En. Epäilen vain onnistumista, sillä — minä melkein uskon
varottajaani enemmän kuin — mitään muuta.
Menee vasemmalle.
PENTTI (jää paikalleen, tuijottaen eteensä).
EEVI (tulee oikealta). Pentti! — Isä raivostui kauheasti. Oli sittenkin
tyhmästi ryhtyä asiaan, kun Aina on vielä meillä.