STRÖMBERG. Mistä veli sen tietää?
PETTERSSON. Risto-sihteeri oli täällä,
STRÖMBERG. Tässä huoneessa?
BRIITA. Miks'et ottanut häntä kiini?!
PETTERSSON. No, kun hän pötki tiehensä. Se oli juuri sama mies, joka
toi kirjeen maisteri Sairiolta. -- Kunpahan nyt vain saisin päähäni,
mistä hän sen kirjeen sai.
BRIITA. Mistä sai, -- kirjoitti ilse tietysti.
PETTERSSON (ankarasti mietiskellen). Kirjoitti itse -- -- --. Hm, eikös
ole merkillistä, kuinka nyky-ajan roistot ovat riivatun viisaita!
STRÖMBERG. Tämä on meille ääretön häpeä. Kuinka te saatatte noin antaa
vetää itseänne nokasta?! Hehe.
BRIITA. Rosvo on miehellä kynsissä ja -- miks'et huutanut minua apuun?
PETTERSSON. "Huutanut", -- huusinhan minä, mutta rosvo oli jo silloin
tiessään.
STRÖMBERG. Mitä me nyt teemme noille nuorille herroille, joita olemme
kohdelleet kuni hunsvotteja.
BRIITA. Kyllä minä menen ottamaan pönkän pois kellarin ovelta.
(Menee).
STRÖMBERG. Laura on aina pitänyt niiden puolta; ehkä hän saapi heidät
leppymään. Meneppäs puhumaan niille vähän hyvääkaunista.
LAUEA. Sen teen sydämestäni mielelläni. Kyllä minä heidät leppymään
saan.
(Pois).
Kymmenes kohtaus.
Sievä. Strömberg. Pettersson. (Sitten) Briita. Stenfors.
STENFORS. Väntta holl! Kukas minun lompakkoni varasti?
PETTERSSON. Risto-sihteeri. Hän toi sen rahoineen päivineen takaisin
jälleen.
(Antaa lompakon Stenforsille).
STENFORS. Mahdotonta! (Avaa sen). No, mutta nyt on rehellisyys kasvanut
liian suureksi, -- nyt tulee maailman loppu!
PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- -- kuulkaas, herra Strömberg,
saanko puhua sanasen -- -- (puhelevat hiljaa).
SIEVÄ. Herra Stenfors, täss' on kirje. Se on sama, jonka te eilen
lupasitte antaa minun lukea, jos sen käsiini saisin.
STENFORS. Niin -- mutta te ette tietysti ole tehnyt sitä?
SIEVÄ. En -- min'en lukenut muuta kuin -- päälle ja allekirjoituksen,
ja minä olinkin arvannut oikein!
STENFORS. Luuletteko niin; -- mutta ettehän toki ole sanonut kellekkään
mitään.
SIEVÄ. Enhän toki! -- En kellenkkään muulle kuin -- Lauralle!
STENFOES. Vai niin! Kiitoksia vaivastanne.
SIEVÄ. Ei kestä kiittää!
STENFORS (itseks.) Vai on asiat sillä kurin? Hm! (Ään.). Saanko sanoa
sanasen, herra Strömberg?
STRÖMBERG. Ja mitä te tahdotte? Hehe.
STENFORS. Minä rakastan teidän tytärtänne.
STRÖMBERG. Rakastakaa vain -- hehe -- mitä se minua liikuttaa?
STENFORS. Minä luulen hänenkin rakastavan minua.
STRÖMBERG. Menkää hiiteen! Nyt ei meillä ole siihen aikaa.
STENFORS. Nyt juuri onkin otollisin aika, sillä herra Salmelalla on
samat tuumat.
STRÖMBERG. Vai niin! Se on toinen asia. Hehe.
BRIITA (tulee). Nyt pääsivät nuoret herrat kellarista!
STRÖMBERG. Ja nyt he saavat vaatia minkä hyvityksen tahansa.
STENFORS. Ettehän vain tytärtänne uhrannekkaan?
STRÖMBERG. Ja miks'en, koska herra Salmela on kelpo mies, antaisin minä
hälle vaikka kymmenen tytärtä. Hehe.
STENFORS. Parantamaton vahinko vain, ett'ei teill' ole kymmentä
tytärtä, herra Römpeli!
STRÖMBERG. Mitä tuo? Hehe.
STENFORS. Eikös suomalaisenne kutsu teitä Römpeliksi?
STRÖMBERG (tuimistuu). Ja -- ja vaikka mullä olisi sata tytärtä --
teille min'en antaisi ainoatakaan. Te olette lammasnahkainen susi,
tiedättekö sen!
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Laura. Salmela. Heiliö.
STRÖMBERG. Hehe! Hyvät herrat! Minä toivon että jo olette antaneet
meille anteeksi hävyttömän käytöksemme -- -- hehe -- --
SALMELA. Me olemme jo saaneet selvityksen Laura-neidiltä.
HEILIÖ. Koko juttu on niin hullunkurinen, että kernaasti unohtaa sen
totiset paikat. Hahaha! Kaikki olkoon unohdettu.
SALMELA. Kaikkityyni.
STRÖMBEBG. Minä kiitän sydämestäni! Hehe. Ja sitte vedämme suuren
mustan ristin halki koko jutun. Hehe.
BRIITA. Kummallista, että minäkin voin niin suuresti erhettyä!
SALMELA. Jääkää siis hyvästi!
STRÖMBERG. Ai'otteko lähteä? "Topp!" Siit'ei tule mitään.
SALMELA. Min'en millään ehdolla kauvemmin.
SIEVÄ. Ettekö millään ehdolla?! -- Teidän täytyy. (Veitikkam.). Kyllä
minä saan hänet jäämään.
(Puhelee hänen kanssaan hiljaa; kerran salaa viitaten Lauraan).
PETTERSSON. Kas, kun olin vähällä unohtaa! Viinamarjoista emme
vielä -- --
BRIITA. Suus' kiini, höperö!
PETTERSSON. No, no, koska niin on tahtos!
SIEVÄ. Herra Salmela jääpi!
SALMELA. Niin, nyt minä olen voitettu.
STRÖMBERG. No, sepä suloista! -- Ja vaatikaa nyt mikä hyvitys tahansa
-- minä annan teille mitä suinkin voin.
SALMELA. Kiitoksia! Ehkä vast'edes -- -- (hiljaa) Mitäs te arvelette,
Laura?
LATJEA (antaa hälle kätensä).
HEILIÖ (veitikkamaisesti). Saanko minäkin hyvitystä?
STRÖMBERG. Onko teilläkin jotain tekeillä? Hehehe.