Ensimmäisen näytöksen huone. Lasi-ovet auki.
Ensimmäinen kohtaus.
Strömberg. Pettersson, Laura. Sievä.
PETTERSSON. Ovatko ne tuolla vielä?
STRÖMBERG. Ovat, sen pahempi! Piika vei niille kahvia äsken; ne eivät
kuulu aavistavan mitään, sen pahempi. Hehehe.
PETTERSSON. Sanotteko "sen pahempi" siitä että varkaat pysyvät
häkissään?
STRÖMBERG. Hehe. Jospa ne eivät milloinkaan olisi jalan astuneet
huoneeseni.
PETTERSSON. Mitä pahaa siinä un?
STRÖMBERG. "Mitä pahaa", -- hehe! Minä olen pitänyt niitä ihmisinä ja
te saatte kunnian niiden vangitsemisesta. Hehe. Huomenna on koko
historia sanomalehdissä. -- Jokainen sitte puhuu tietysti minun
yksinkertaisuudestani, mutt' ei kukaan hiisku mitään mun sisällisistä
aavistuksistani; sillä kyllä minä jo alustapitäin arvasin, ett'ei ne
olleet oikein rehellistä rotua. Hehe.
LAURA. Mutta isä-kulta, kuinka sinä voit luulla noita sieviä
nuorukaisia ilkeiksi varkaiksi? Nyt, kun olen tarkoin kuullut koko
jutun, on se mielestäni varsin naurattava.
STRÖMBERG. Merkillistä kyllä, että niillä on niinkin paljon
ihmistapoja; mutta kyllä niiss' on raakuuttakin. Hehehe. Ja kyllä minä
sen heti huomasinkin.
SIEVÄ. Mutta, setä, ethän sinä eilen ajatellut tuonnepäinkään.
STRÖMBERG. Eilen, -- hehe. -- Mistä sinä tiedät, mitä minä eilen
ajattelin.
PETTERSSON. Neitosilla ei ole vähintäkään kokemasta tässä momentissa.
LAURA. Mutta eihän mokomata vielä ole kuultu kuuna kulloinkaan!
PETTERSSON. Hohhoo, -- onpa kyllä! Minäkin tunnen sadottain tämmöisiä
tapauksia virka-ajaltani. -- Antakaas otan esimerkin. -- Tuolla
alhaalla maantien varrella asui suutari; se oli varsin kunnon mies,
mutta ylen köyhä; sillä oli muun muassa hirveä lapsi-liuta,
parikymmentä kappaletta, luulen ma, -- ei, ei, -- ei niitä sentään
tainnut olla kuin noin viis-, kuustoista, mutta se ei muuta asiaa. --
Niin, sitten -- eräänä aamuna tulee Mikkolan Matti minun luokseni
ilmoittamaan, että häneltä viime yönä oli varastettu lehmän vuota, eikä
hän saattanut epäillä ketään erityistä. -- Hm, mietiskelin minä, --
kukas nyt tehdään varkaaksi? -- Mutta yht'äkkiä pisti päähäni: Se on
varmaankin suutari!
SIEVÄ. Mutta eihän herra Heiliö ja Salmela ole suutareja.
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta se ei muuta asiaa,
sillä sittemmin tulikin ilmi, ett'ei suutari ollutkaan varastanut
lehmän vuotaa, vaan -- -- --
SIEVÄ. Eihän se todista vieraitamme varkaiksi!
PETTERSSON. Sallikaa mun puhua loppuun! -- Puhukaa te vasta sitte, kun
olette ollut roistojen kanssa tekemisessä niin paljon, kuin minä
virka-ajallani.
SIEVÄ. Ei, sitte minä mielemmin aina olen vaiti.
Toinen kohtaus.
Entiset. Beiita. Stenfors.
STRÖMBERG. No, herra Stenfors, onko rouva Pettersson kertonut
teille -- --?
STENFORS. On.
STRÖMBERG. Ja mitäs te siihen sanotte? Hehe.
STENFORS. Mitä minun siihen on sanottavaa?
STRÖMBERG. Vastatkaa ihmisiksi! Hehehe. Eikö meillä ole täysi syy
ryhtyä ankaraan tutkintoon?
STENFORS. Eiköhän.
BRIITA. Ja herra Stenfors saattaa liittää syytöksen lisäksi vielä.
PETTERSSON. Sepä verratonta! Kaikki avunannit otetaan kiitollisuudella
Vastaan. Hahaha!
STRÖMBERG. Ja mitä teillä on sanomista?
STENFORS. Ei muuta kuin että lompakkoni on viime yönä pöydältäni
varastettu.
KAIKKI; Mitä ihmeitä?
STRÖMBERG. Voi niitä verkkasen verikoira-varkaita! Se on hävytöntä!
BRIITA. Niin! -- Enkös minä sitä sanonut!
LAURA. Mutta kuinka te tohditte sanoa, että lompakkonne on varastettu?
Näittekö varkaan?
STENFORS. Hm, eihän sitä sitten olisi varastettukaan.
LAURA. Eikö siis olisi luonnollisempaa ja kauniimpaa otaksua, että se
on pudonnut jonnekkin?
STENFORS. Taitaispa kyllä olla kauniimpaa, mutta vallan luonnotonta se
on. Minä olen etsinyt joka nurkasta; se on kadonnut näkymättömiin. Ja
minä panin sen eilen illalla pöydälle, joka on aivaa keskellä lattiata.
PETTERSSON. Mitä siinä lompakossa oli?
STENFORS, Noin parikymmentä markkaa ja pari kirjettä.
PETTEBSSGN (hieroen käsiään). Sepä verratonta! Nyt ne ovat kiini kuin
naulitut!
SIEVÄ (huolissaan). Mitäs me nyt ajatellaan?
LAURA. Min' en voi koskaan luulla heistä pahaa.
STENFORS. Laura-neiti on ylenluonnollisen hyvä-aatteinen.
LAURA. Kohtapa jo selville saadaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä.
STENFORS, Te olette tosin lähemmässä tuttavuudessa noiden roistojen
kanssa. Mutta kun meillä toki on päivänselvät syyt, on paras heti viedä
ne arestiin. Siten pääsemme kaikista tutkinnoista.
PETTERSSON. Kun herra Strömberg vain antaa meille vaunut, niin päästään
kohta niistä lurjuksista.
STRÖMBERG. Mutta jos kuitenkin tutkittaisiin niitä ensin? Hehe.
LAURA. Niin, eikö totta, isä, se olisi hyvä?
STENFORS. Laura-neidin esityksestä antakaamme niille suorastaan
anteeksi.
LAURA. Hyi teitä! (Hiljaa). Teihin min'en luota enää milloinkaan!
PETTERSSON. Minä paiskaan ne siis heti rattaille -- vai?
LAURA. Mutta jos ne ovat tästä talosta lompakon varastaneet, pitää
niitä kai rikospaikassa tutkittamankin.
PETTERSSON. Niin kai, niin kai!
BRIITA. Tutkittaman niin -- ja ankarasti; kyllä minä autan!
STRÖMBERG. Parasta lienee siis kohta käydä niihin käsiksi, kun ne vain
tulevat alas? Hehehe.
PETTERSSON. Kohta, kohta! Ja kylläkai te sallitte minun johtaa
tutkintoa; sillä roistot ovat niin sakramenskatun koukullisia. Pitää
olla oikein riivatun tottunut kruununmies -- -- --
STENFORS (ilkeästi). Juuri semmoinen kuin te!
PETTERSSON (koomillisesti miehistäin itseään). Niin, niin -- kyllä minä
Risto-sihteerin käpälälautaan pistän. Hahaha!
Kolmas kohtaus.
Entiset. Salmela. Heiliö.
SALMELA ja HEILIÖ (valmiina matkaan, tulevat).
PETTERSSON (säpsähtää). Hss!
(Kiiruhtaa sulkemaan lasi-oven).
SALMELA. Nyt on meidän kiittäminen teitä, herra Strömberg,
vieraanvaraisuudestanne. Sen pahempi, aika kiiruhtaa.
STRÖMBERG (varsin ystävällisesti), Ai'otteko nyt jo lähteä? Hehe (Its.)
Menkää sen tulla ja viedä!
HEILIÖ, Niin, Salmela on yht'äkkiä saanut omantunnon vaivaa siitä, että
hänen jumaluus-oppinsa rupee sammaltumaan. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin
pääsee kirjojensa ääreen. Minä puolestani en ole likimainkaan niin
moraalisesti siveellinen.
STRÖMBERG, Kylläpä se taitaa yhteen vetää; sillä minä huomaan, te
olette erinomaisen siveellistä joukkoa -- (its.) roistot! Hehe.
HEILIÖ. Herra suokoon! (Eriks. Salmelalle). Hiisikö tuota riivaa!
SALMELA. Siis sydämelliset kiitoksemme ja -- jääkää hyvästi!
PETTERSSON (on koonnut rohkeuttansa). Se -- seis, mies! (Itseks.,
tuskissaan). Nyt olisin melkein kernaammin varkaana, kuin
vallesmannina! (Ään.). Tuota -- niin -- --. Lakiin, paragrafeihin ja
momentteihin nojaten -- -- min'en saa päähäni -- -- että -- -- minä
olen tämän piirikunnan nimismies!
BRIITA. Ja minä olen hänen vaimonsa, -- jaa-a'!
PERTERSSON (Hiljaa Briitalle). Niin, niin -- jos nyt tulee hätä,
niin -- auta! Minä luotan kokonaan sinuun.
BEIITA. Älä pelkää -- olenhan minä tässä!
PETTERSSON (naurattavalla uljuudella). -- Näyttäkääs passinne!
HEILIÖ. Passimme? Mitä me niillä teemme?
SALMELA. Ei passia ennenkään ole omassa maassa tarvittu.
PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Se naula veti! (Ään.). Näyttäkää
paperinne sitte.
HEILIÖ. Mitkä paperit?
PETTERSSON. Minä tarkoitan ristimä-, rokotus-, työ- ja
papinkirjat -- --
HEILIÖ. Käyvätkö ihmiset näillä seuduin papinkirja lakkarissa? Käyttekö
tekin siten, herra Stenfors?
STENFORS. Ehkä oli mulla papinkirja lompakossani, joka viime yönä
varastettiin. -- Ette suinkaan te sattumalta ole huomannut vierasta
lompakkoa taskussanne?
HEILIÖ. Kuulkaas nyt, herra Stenfors, veistäkää pois koiran-hampaat
suustanne. Ja leikki pois, sillä -- -- --
PETTERSSON. Nyt onkin kysymys totisista: Eikö teillä ole minkäänlaista
muuttokirjaakaan?
HEILIÖ. Emmehän me matkustavia kisällejä ole.
PETTERSSON (Strömbergille). He eivät ole matkustavia kisällejä,
pistäkää se muistiin!
HEILIÖ. Mutta mitä tämä merkitsee, jos saan luvan kysyä?
BRIITA. Ja vielä hän kysyy! -- Ää, sinä pääjunkkari! Hyvä, että kaikki
on tietää saatu!
PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Ehkä alamme pienimmällä varkaudella,
-- sen ne tunnustavat helpommin. -- Hm! Eräs mies näki toisen teidän
näköisen miehen eräästä puutarhasta varastavan viinimarjoja.
HEILIÖ. Minä olen juuri tuo "toinen, itseni näköinen" mies.
LAURA. Mitä!?
PETTERSSON (Stenforsille). Kuulitteko, kuinka sukkelasti minä häntä
pusersin?
STRÖMBERG. Vai niin, -- te tunnustatte siis varkautenne? Hehehe.
HEILIÖ. No "varkauden", -- olipa tuo nyt varkaus tai ryöväys, se lie
yhdentekevä. Jos minä olisin nähnyt tuon "erään" miehen, olisin
pyytänyt siltä lupaa, vaan kun ei ketään ollut näkösällä, niin -- --
STENFORS. No, Laura-neiti, mitäs nyt sanotte?
LAURA. Onhan herra Salmela toki viaton?
HEILIÖ. Vieläkö mitä; kyllä hän on rikoskumppalini tuossa kauheassa
sisäänmurtaumisessani. Hän söi samoja viinamarjoja, joita tiesi minun
tuolla kauhistavalla tavalla hankkineen.
STRÖMBERG. Nyt ette saa kauvemmin joutavia lasketella, tiedättekö sen!
Hehe.
HEILIÖ. Mitä nyt?