PETTERSSON. Ne junkkarit juuri, siinä on Venkka-Jussi ja
Risto-sihtieri. Ne ne ovat, älä kielläkkään.
BRIITA. En, en! (Lukee). "Kuten olen kuullut, ovat ne varastaneet
useammassa kohdin näillä tienoin, varsinkin puutarhoihin kuuluvat ne
murtaneen itsensä, joista ovat hedelmiä korjanneet. -- Iloni on täten
ilmoittaa tämä K.K. Herralle! -- Suurimmalla kunnioituksella -- Samuli
Sairio. Viis.-tiet. maisteri". -- (Äänettömyys).
PETTERSSON. Niin, -- mitäs sanot?
BRIITA. Voipi olla siten, mutta voipi olla tätenkin. -- Kuka sinulle
tämän kirjeen toi?
PETTERSSON. Talonpoika -- Uudelta-maalta.
BRIITA. Mikä talonpoika?
PETTERSSON. Antti.
BRIITA (nauraa hohottaa).
PETTERSSON. Mutta min'en saa päähäni, mitä sinä naurat.
BRIITA. Sinua on joku klippari vetänyt nokasta. -- Mikä sen talonpojan
nimi oli?
PETTERSSON. Antti; sanoinhan sen jo,
BRIITA. Missä tuo sun Anttis nyt on?
PETTERSSON. Missäkö? -- Poissa.
BRIITA. Poissa! Ja sinä päästit sen kynsistäs? Voi sua kovan onnen
miestä! Päästää varkaan kynsistään -- --
PETTERSSON. Mutta eihän se mun kynsissäni vielä ollutkaan. -- Antti on
tuonut meille monta paksua kinkkua ynnä lihavia pässin-pöksyjä.
Etkös muista, se, jonka asiata minä ajoin 1869-vuoden talvi- ja
syyskäräjissä -- --
BKIITA (kiihkeästi). Turhaa kaikki -- --!
PETTERSSON. Luuletko niin, -- sitenpä luulen minäkin. (Itseks.). Huh!
Taivas! Suo päivösen jälleen paistaa!
BRIITA. Asiata pitää tutkia!
PETTERSSON. Tutkia, tutkia, tietty se! Lain ja oikeuden mukaan. -- Yksi
todistus minulla on vielä. -- Mutta missähän nuo niin kutsutut
ylioppilaat nyt lienevät?
BKIITA (osoittaa ulos). Hss!
Toinen kohtaus.
Entiset. Srömberg.
STRÖMBERG (tulee; nauraa kovaa). Hehehe! Hehee!