Hääpäiwä.
Oli elokuun neljäskolmatta päiwä, kirkas ja lämmin. Iiwanan talossa oli
jo aamusta warhain kaikki puuhassa, sillä se oli määrätty Olgan ja
Grönros'in hääpäiwäksi. Wihkiminen oli päätetty tapahtumaan
iltapuolella kirkossa, ja muutamia talon tuttawia perheitä oli kutsuttu
ensin kokoontumaan Iiwanan kotiin. Morsiusneidot oliwat pyydetyt sinne
jo aamupäiwällä, koska Iiwana ja hänen waimonsa eiwät millään saaneet
Olgaa järjestämään morsiuspukuansa sellaiseksi kuin se oli aiottu.
Iltaa sitä ennen oli Iiwana sanonut tyttärellensä, ett'ei mitkään
konstit enää auttaneet, kaikki oli purkamattomasti jo määrätty, että
hänen sulhasensa, keisarillinen komisarius ja läänin arkkiwarius herra
Grönros oli kutsuttu heille päiwälliselle ja että kohta sen perästä
mentäisiin kirkkoon, jossa hänen ylhäisyytensä paroni oli luwannut
läsnäolollaan kunnioittaa heidän wihkimistä. Olga oli kuunnellut isänsä
puhetta äänettä, ja nostamatta kertaakaan silmiänsä isäänsä päin. Hän
oli hywin waalea ja olisi näyttänyt pian wälinpitämättömältä, jos
muutamat raskaat huokaukset eiwät olisi ilmaisneet hänen sisällistä
tilaansa.
Grönros taas, hänkös nyt oli onnellinen! Hän ei tänä yönä ollut
silmäänsä ummistanut, hän ajatteli waan yhä sitä onnellista hetkeä,
jolloin ihana Olga oli tulewa hänen omaksensa. Hän ei ollut wielä
rohjennut katsoa Olgan silmiin, mutta päiwällispöydässä hän oli
päättänyt sen tehdä, tulkoon peräksi mikä hywänsä. Saattaahan siinä
tarjoutua hänelle joku sowelias silmänräpäys, ett'ei kukaan huomaa
hänen rohkeuttansa ja silloin----Mutta tuon paronin wiekkaat aikeet--
wiimeksi hän kuitenkin saa pitkän nenän. Olisinko minä hullu suostumaan
hänen neuwoihinsa! Minä olen tawannut Kulakowin, hän on luwannut
minulle huoneet, ja huomisiltana arwelen istua waimoni kanssa
waunuissa--ja silloin paronin kaikki aikomukset owat tuulessa.
Kello oli kymmenen aamulla, kun Grönros uusissa mustissa waatteissa--
että häihin täytyi saada frakki, sen hän tiesi wälttämättömäksi--tuli
Iiwanan taloon. Hän oli yöllä tullut siihen warmaan päätökseen, että
Olga, hänen tullessaan, oli ottawa häntä wastaan owella,--sillä,
ajatteli hän, mahdoton enää on hänen peräytyä. Hän tarttui pian
wapisewalla kädellä tähän oween, jonka takana odotti häntä hänen
maallinen onnensa. Mutta owi ei awautunut heti, koska hän sattui ripaa
kiertämään wäärin päin, wihdoin se kuitenkin awautui, ja hänellä oli
wastassa nainen--waan siinä hän ei wielä tohtinut katsoa sen silmiin.
Se ei woinut olla muu kuin Olga, ja sentähden hän lewitti kätensä ja
aikoi puristaa sen syliinsä.
--"Ikuisesti rakastettu!" sanoi hän hiljaan.
--"No, no, Grönros, mitä sinä arwelet?" kajahti Iiwanan ääni, "kowin
sokeahan olet, kun et tunne enää waimoani."
Grönros nosti silmänsä naiseen, ja kohtasi wanhan äitin silmät, joka
naurusuin antoi hänen itseään syleillä. Hänen kätensä herwahtiwat alas,
waan nyt oli kaikki hänen rohkeutensa mennyt. Hän ei tiennyt enää miten
hänen oli kohtaaminen Olgaa.
Waan Iiwana ei antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Hän meni hänen
wiereensä puhelemaan tulewista talouden asioista.
--"Sehän nyt oiwallista oli, että paroni päätti pysyttää sinut täällä
kaupungissa. Maalla wirka ja kaupungissa toinen ja sitte wapaa asunto
itse paronin asunnon ja huoneiden alakerrassa. Kun onni kerran käy
ihmistä sysäämään ylös, niin se tekee sen loppuun asti, wai miten sinä
arwelet siitä, wäwy?"
--"Minä arwelen, että--että se on se, jota minäkin arwelen."
--"Meille wanhemmille se on hywin onnellista", jatkoi Iiwana, "että
sillä tawoin saamme hywän tyttäremme pitää niin lähellä ja wielä sitä
iloisempi, kun tiedämme paronin häntä niin suosiwan; onhan se niin
sinullekin, hywä wäwy?"
--"Niin, minä olen arwellut aina, että mikä kerran on niin, se silloin
on ihan warmasti olewa aiwan niin."
--"Totta puhuen", jatkoi Iiwana, "Olga on ollut hywin wähän taipuisa
tähän naimiseen, enkä minä ole tahtonut häntä siihen wäkisin pakoittaa,
mutta kun paroni ja sinä olette sitä niin lujasti tahtoneet, niin hänen
oma onnensa käskee häntä siihen wälttämättömästi; eikö se ole sinunkin
mielestäsi oikein?"
--"Minun mielestäni se, mikä kerran on oikein, se ei silloin woi olla
wäärin."
--"Sitä minä olenkin sinusta aina luullut, sillä joka on palwellut
sellaista herraa kuin paroni----"
--"Niin, hywä iwana, se sitä on palwellut."
--"Mutta tahdothan nähdä tyttäreni ennen kuin morsiusneidet tulewat ja
ottawat hänet huostaansa--?"
--"Minä tahdon, hywä Iiwana, aina sitä, jota tahdon, ja jota te
tahdotte."
--"No, kas sitä woi sanoa kelpo wäwyksi. Minä ja waimoni olemme olleet
täydelleen warmat, että tyttäremme tulee hywin onnelliseksi. Nyt saat
hänet nähdä wielä aamupuwussaan, waan sulhaiselle ja hääpäiwän aamuna
ei siitä liene mitään waaraa."
Niin sanottuaan, Iiwana nousi, koputti hiljaa owea, joka wei Olgan
kamariin. Grönros seisoi wawisten hänen selkänsä takana. Waikka
huoneesta ei kuulunut mitään wastausta, Iiwana awasi kuitenkin owen, ja
molemmat pujahtiwat sisään. Grönros seisattui wielä lähemmäksi Iiwanan
selän taa eikä tohtinut kääntää päätänsä mihinkään päin.
--"Mutta mitä kummaa tämä on?" huusi Iiwana hämmästyksissään. "Huone on
tyhjä ja wuode on liikuttamaton. Herrainen aika! Kuinkas minä tämän
ymmärrän? En ole koko yönä, koko aamuna kuullut hiiskausta, ja
kuitenkin hän on poissa! Olisiko hän täyttänyt eilisen uhkauksensa?"
--"Mitä te sanotte, appi, uhkauksensako?" kysyi Grönros nyt, tultuaan
yht'äkkiä rohkeaksi.
--"Niin, hän uhkasi eilen, kun puhelimme häistä, mennä mereen, mutta me
pidimme sen paljaana leikkinä."
--"Siinä, ystäwäni, näette, mitä se on tunkea ihmislapsen päähän
sellaista rojua kuin tiedot ja sellaiset. Arwaahan sen, ett'eiwät ne
ketään jätä rauhaan, ennenkun owat wieneet sinne, mistä ne owat
tulleet."
Iiwana ja hänen waimonsa tuliwat hirmuiseen tuskaan. Onneton sulhanen
arweli jotakin sanoa; mutta ei löytänyt sopiwia sanoja, ja jäi awoissa
suin seisomaan.
--"Hän on saattanut mennä jonkun morsiusneidon luo", sanoi wihdoin
äiti.
Juostiin pian naapureihin, joissa morsiusneidot jo oliwat laittelemassa
waatteuksiaan. Kaikki hämmästyiwät. Olgaa ei ollut nähnyt kukaan
eilisestä illasta. Mistään ei saatu pienintäkään wihiä mihin morsian
oli häwinnyt. Kyseltiin polisit ja palowartijat, waan kukaan ei ollut
nähnyt sellaista naisihmistä. Käweltiin etsien merenrannatkin joka
haaralla. Kaikki turhaan. Iiwana ja hänen waimonsa palasiwat kumpikin
eri haaralta tyhjänä kotiinsa. Grönros oli yleisen hälinän ajalla myös
paennut.
Kun wihdoin kaikki toiwo jo oli kadotettu, ja wanhemmat istuiwat
tuskitellen ja wuoroin syyttäen toinen toistansa, awautui owi, ja
sisään tuli eräs poika, kädessä naisen huiwi.
--"Tämä oli Papulan sillalla, minä jätän sen tänne", sanoi poika.
--"Hywä Jumala!" huusi äiti säikähtyneenä, "se oli Olgan huiwi, hän on
hukuttanut itsensä!"
Molemmat wanhemmat syöksiwät ulos ja lähtiwät pian juoksussa jaloin
rientämään Papulan sillalle.
He oliwat tuskin ehtineet pihan yli ja portista ulos, kun joku ajoi
heille wastaan, ja he wäistyiwät syrjään, päästäksensä ajajan ohitse.
Silloin kajahti heille iloinen ääni: "isä, äiti!" Silmänräpäys wielä ja
Olga syleili wanhempiansa, jotka kyyneleet silmissä puristiwat häntä
syliinsä. Iloissaan he eiwät huomanneet miestä, joka myös oli hypännyt
rattailta alas ja seisoi heidän wieressään.
--"Waan missä sinä olet ollut, Olga?" kysyi Iiwana.
--"Sen wastaa teille Simpsa. Kas, te ette häntä tahdo nähdäkään?"
Tultua huoneesen, Simpsa selitti heille kaikki. Hän oli ollut
Pietarissa, etsien päästäksensä Keisarin jalkojen juuressa rukoilemaan
armoa. Mutta Keisari lähti juuri silloin pitkälle matkallensa
Arkangeliin. Simpsa arweli mennä sinne, waan matkan pituus peloitti
häntä, ja muutenkin hänen waransa eiwät olisi kannattaneet sitä tehdä
muuten kuin jalkasin. Silloin hän tapasi Newalla laiwan, jossa juuri
joukko Pietarilaisia oli lähdössä Walamoon. Arwellen siinä parhaiten
päästä takaisin Suomeen ja ehkä sieltä pikemmin Keisarille wastaan, hän
hankki itselleen sijan samaan laiwaan. Tultua Walamoon, siellä jo oli
ääretön kansanpaljous kokountunut odottamaan Keisaria, joka
Arkangelista oli lähettänyt sanan tulostansa sinne. Seuraawana päiwänä
nähtiin mantereesta useita weneitä lähestywän saarta kohti. "Se on
Keisari, se on hänen Majestetinsa", huudettiin rannalla. Simpsa
tunkeusi ensimäiseen riwiin niin lähellä laituri=siltaa kuin waan woi
päästä. Kun keisarillinen wene munkkein soutamana wihdoin oli laskenut
rantaan ja luostarin igumen pappeinensa meni ruhtinasta ottamaan
wastaan, tarjoten kultalautasella suolaa ja leipää,--silloin oli Simpsa
joukon wälistä syösnyt Keisarin eteen, langennut polwillensa ja pitänyt
kädessään ylhäällä paperia hänen Majestetiansa kohti. Munkit ja
Keisarin loistawa seurue oli koettanut työntää syrjään tuota rohkeaa
nuorukaista, mutta hänen Majestetinsa oli jo hänet huomannut--hän
otti Simpsan kädestä paperin ja antoi sen ajutantillensa,
ruhtinas Wolkonskille. Eräs silmänräpäys sen perästä hänen
Majestetinsa oli kääntynyt Simpsaan päin ja sanonut--kuulkaa mitä
sanoi:
--"Ensimmäinen anomus, joka minulle on tässä maassa annettu", sanoi hän
"ei saa olla turhaan. Se on minulle sitä iloisempi kun woin nyt tehdä
kaksi ihmistä onnellisiksi. Kiiruhda ja wie minun onnentoiwotukseni
armaallesi"--"ja kas tässä Hänen Majestetinsa lupakirja minun ja Olgan
naimiseen", sanoi Simpsa lewittäen Keisarin antaman kirjeen.
Samana iltana wihittiin Simpsa ja Olga, ja Iiwanan pienessä salissa
tanssittiin puoleen yöhön asti.
Eräs kuukaus sen perästä oli wiheriäisillä köynnöksillä ja ihanimmilla
kukkasilla warustettu kunniaportti Punaisella Lähteellä maantien yli.
Aurinko paistoi kirkkaasti, ja Salakkalahden wesi läikkyi tyynenä kuin
peili. Keisari Aleksander oli matkustanut ympäri Suomen. Nyt hän oli
tullut Wiipuriin. Läikkywät waunut kuusi hewoista edessä ajoi
kaupungista. Tultua Punaiselle Lähteelle, jossa kunniaportin kukkaiset
loistiwat, hewoset seisattuiwat juoksussaan, suuri joukko juhlapuwussa
seisoi kahden puolen maantietä portilla, waan ensimmäisenä seisoi nuori
pariskunta. Simpsa wiskasi ylös lakkinsa, ja silloin koko joukko
hurrasi ja huusi: eläköön Keisari! Keisari terwehti, hänen silmänsä
kohtasiwat Olgan ilosta loistawat silmät, ja lempeä hymy lewisi hänen
Majestetinsa huulille. Mutta Keisarin lempeä katse oli sywästi painunut
Olgan mieleen ja pysyi siellä hänen ikänsä.--Hän jutteli siitä monesti
lapsillensa ja wielä lapsiensa lapsille ja sanoi heille: "lapset, sen
lempeän katseen minä näen teidän jokaisen silmistä."