Ampuminen oli kiihtynyt hirweimmäksi. Koko linna paistoi tulen ja
liekkien walossa. Kaikki, mikä oli palawaa, oli sytytetty
kuumennetuilla luodeilla ja projektileillä. Tulipalon walo loisti
ikkunasta kuolewan kenralin silmiin ja lewitti wielä kerran kuin
suloisen iltaruskon hohteen hänen waalenneille poskillensa. Äskeinen
puhe oli hänen rauaissut, ja hänen silmänsä oliwat ummistuneet.
Silloin kuului etuhuoneesta hiljaiset askeleet. Ernest tahtoi nähdä
kenralin muodon silloin kuin odotettu nainen astui huoneesen. Hän oli
sillä tawoin tulijaan selin. Mutta kenrali makasi. Ernest kääntyi
tulijaa kohti. Hän oli odottanut nähdä siinä wimmapäisen naisen. Miten
wapsahti hän nyt, kohdaten ihanimman naismuodon, jonka suloisissa pian
hourailewissa silmissä loihti terwe ymmärrys. Mutta hän ei ehtinyt kuin
silmänräpäyksen ajan noudatella muistiansa, ennenkun hän syöksyi naisen
eteen, huudahtaen innolla: "Luisa."
Naisen silmät oliwat kohdanneet Ernestin, ja hohtawa punastus läwähti
silloin hänen waaleille poskillensa. Ernest yritti syöstä heti hänen
eteensä ja puristaa hänet syliinsä, waan seisattui juuri kuin
epäilemään. Naisen suloinen muoto, joka ensi wilaukselta oli niin hänen
hurmannut, oli yht'äkkiä muuttunut. Sen silmäin hempeä säihky sammui ja
poskien sywä hohde oli häwinnyt, jättäen pian kuoleman waaleuden
sijaansa. Hänen silmiinsä kuwautui jotakin epätoiwoista, miltei
pelottawaista, ja hänen henkensä näytti harhailewan eksyneenä käytyjä
jälkiänsä, ja ikäänkuin turhaan etsien jotakin kallista omaisuutta,
minkä se ammoin jo oli kadottanut. Hänen silmänsä oliwat painuneet
alas. Pari wärisewää kyyneltä wieri wihdoin hänen waaleille
poskillensa. Mutta yhtäkkiä hänen muotonsa taas kirkastui, uusi
aamurusko lewisi hänen poskillensa, hänen silmänsä sai uuden säihkywän
walon, jonka tulinen säde iski Ernestin silmään; hänen huulilleen
lewisi suloinen hymy ja sywällä huokauksella hän sopotti tuskin
kuuluwasti: "Ernest!"
--"Luisa, minun Luisani!" huudahti silloin Ernest uudella ihastuksella,
ja Luisa herwahti puristettuna hänen awattuun syliinsä.
Kenrali oli awannut silmänsä. Niissä loisti wielä kirkkaampi walo kuin
äsken. Hänen katseensa wilahti ympäri huonetta ja seisattui tohtoriin
ja sitte naiseen, jota hän puristi syliinsä. Wieno puna oli lewinnyt
hänen poskillensa ja hänen huulillensa walausi autuaallinen hymy.
--"Tohtori", sanoi hän matalalla äänellä: "Kiitoksia! Minä aawistin
oikein. Minä tunnen jo suonissani uuden elämän. Suokaa minulle
anteeksi", jatkoi hän kääntyen Luisaan, joka oli tullut hänen
pään=aluisensa wiereen, "tulkaa lähemmäksi, minun ääneni on painunut--
kas niin--waan ensiksi kysymys--tunnetteko ketä läheistänne, jonka nimi
on Hilma?"
Luisa punastui, painoi alas silmänsä, waan nosti ne samassa,
rohkeudella katsoen sairaan silmiin, ja wastasi:
--"Minun äitini nimi on Hilma."
--"Ja teidän kaswatus=äitinne?"
--"Maranda."
Kenrali kawahti istualleen, ennenkun tohtori ehti häntä siitä estää.
--"Hywä kenrali, teidän haawanne--se on waarallista----" sanoi tohtori,
kiiruhtaen tukemaan häntä käsiwarrellaan, sillaikaa kuin Luisa langeten
polwillensa wuoteen wiereen, kiersi kätensä sairaan selän taa tueksi.
Kenrali huokui raskaasti, katsoen hymysuin Luisan silmiin. Hän oli
laskenut kätensä Luisan olkapäälle, jossa tytön kiharat sen peittiwät.
--"Tohtori", lausui hän wihdoin hiljaan. "Te sanotte, että se on
waarallista. Te erehdytte. Minulle ei ole nyt mikään waarallista. Tämä
tyttö on tuonut minulle uuden elämän. Olkoon keuhkoni ammuttu läpi,
olkoon luoti tehnyt rintaani loukon. Sen on jälleen täyttänyt tämä
suloinen olento. Tohtori, minä hengin jo kewiämmin kuin koskaan ennen.
Ennen kuin luoti oli rintani läwistänyt, siinä jo oli suuri aukko, jota
mitkään juotteet eiwät woineet parantaa. Minä olen kaksikymmentä wuotta
elänyt sodan melskeissä, kaukana sukulaisista, yksinäni salaten
raiwoisessa maailmassa, rinnassani aukkoa, suurempaa kuin minkään
raudan läwistämää, minä olen kaiwannut ainoata rakasta lastani, jota
oma silmäni ei saanut nähdä, waikka oma äitini sitä hoiti ja kaswatti.
Nyt olen sen löytänyt--tyttäreni, ainoa lapseni, anna minun puristaa
sinua rintaani wastaan."
Näin sanoen hän weti Luisan luoksensa ja painoi suutelon sen huulille.
Luisa syleili häntä, puristui häneen kiinni ja kuiskasi: isä, rakas
isä!
Ernest lankesi silloin polwilleen wuoteen wiereen, kiersi kätensä
Luisan ympäri ja sanoi: "Kenrali, te olette löytäneet yhtaikaa kaksi
lasta--teillä on nyt myös poika--Luisa on minun, hän on jo kauan ollut
minun, on minun ensimäinen ja ainoa rakkauteni, jonka olen tässä
jälleen löytänyt--antakaa meille siunauksenne."
Kenrali puristi molempia yhtaikaa rintaansa. "Tulkaa onnellisiksi",
lausui hän sopottaen. Hänen huulensa wetäytyiwät hymyyn. Hän huokasi
sitte sywään, hänen kätensä herwahtiwat alas, ja kun Ernest ja Luisa
nostiwat päänsä, oli kenrali herennyt elämästä. Juhlallinen hiljaisuus
wallitsi huoneessa, ja kanonain jyrinä oli hiljennyt ulkona.
Samalla hetkellä tunkeutuiwat wiholliset linnaan, ja ylpeä Sewastopoli
oli walloitettu.--Eräitä kuukausia sen perästä sota Wenäjän ja
Länsiwaltain wälillä oli loppunut. Uusi rauhallinen aika oli tullut
Wenäjälle ja sen kanssa uusi wapaampi henki oli puhaltanut Wenäjän
suuren waltakunnan yli. Ensimäisessä ilossa siitä pitiwät Ernest ja
Luisa häänsä Pietarissa.--Miten onnellisiksi he tuliwat--siitä ei tämä
kertomus wirka mitään. Sen werran waan on tunnettu, ettei tohtori
Ernest koskaan sen koommin saanut kuulla mihin Sewastopolissa kaatuneen
Aleksin turkulainen ja bomarsundilainen ystäwä, se ihana Lowisa, oli
joutunut.