Simmons kiiruhti kadun poikki ja juoksi Chancellor-hotelliin.
Mutta sensijaan että hän olisi mennyt suoraan neiti Prettyn
yksityiseen huoneistoon, hän poikkesi syrjään erääseen rauhalliseen
ja kodikkaaseen tupakkahuoneeseen, joka oli tavallisesti varattu
kauppamatkustajille. Juuri nyt ei siellä kuitenkaan sattunut olemaan
ainoatakaan kauppamatkustajaa, koska kaikki, jotka asuivat hotellissa,
viivyskelivät vielä illallispöydässä tai olivat kokoontuneet
biljardisaliin. Ja Simmons hyökkäsi huoneen ainoan kirjoituspöydän
ääreen ja löydettyään hieman puhdasta paperia istuutui, mietti hetkisen
ja kirjoitti nopeasti pari asiakirjaa, joiden sanamuoto oli muuten
samanlainen, paitsi että toiseen jäi sopiva aukko sanojen väliin.
Taitettuaan ne sievästi ja pistettyään toisen takkinsa vasempaan ja
toisen oikeaan taskuun hän kiiruhti yläkertaan ja astui neiti Prettyn
huoneeseen edes koputtamatta ovelle.
Toisen kerran tänä samana iltana neiti Pretty sai huohottaa
hämmästyksestä. Mutta Simmons kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja
suuteli häntä hengästyneenä. "Kaikki on hyvin!" sanoi hän. "Minä olen
jälleen luonasi!"
"Mitä ne miehet tahtoivat?" kysyi neiti Pretty.
"Viis heistä!" vastasi Simmons. "He koettivat vain pelottelemalla ja
kerskailemalla taivuttaa minua puhumaan. Turha vaiva, sillä minä olen
liian ovela tuollaisille poliisimestareille ja maaseutukaupunkien
asianajajille. Sinä et vielä tiedäkään, kuinka ovela minä olen."
"Kyllä sinä luullakseni olet ovela", myönsi neiti Pretty. "Hyvin ovela."
"Enkö olekin?" virkkoi Simmons, suudellen häntä jälleen. "Ja minä aion
näyttää sinulle ja koko kaupungille tänä iltana, kuinka ovela osaan
olla. Kuuntele äläkä huuda, älä kiljaise äläkä tee mitään muuta kuin
kuuntele. Minä olen ratkaissut arvoituksen."
Neiti Pretty, joka vieläkin oli vartalon ympäri kiertyneen käsivarren
puristuksessa, kiersi solakan vartalonsa ympäri ja tuijotti ihmetellen,
huulet raollaan ja silmät laajentuneina.
"Et -- et suinkaan tarkoita..." aloitti hän.
"Älähän säikähdä!" sanoi Simmons varoittavasti. "Nyt sen kuulet. Minä
tiedän, kuka tappoi James Deanen!"
Neiti Pretty huohotti, ja Simmons nyökkäsi pari kolme kertaa.
"Niin, minä tiedän sen", toisti hän. "Ihan varmasti! Kukaan muu ei
tiedä eikä voikaan tietää. Kukaan muu ei olisi saanut tätä selville.
Rikollinen ei aavista lainkaan, että minä tiedän sen. Kaikki on minun
ansiotani. Vain minun!"
"Kuka hän on?" kuiskasi neiti Pretty.
"Älähän nyt!" sanoi Simmons. "Ei vielä! Minä en saa turmella tätä
juttua tai antautua vaaraan, koska seinilläkin ja erittäinkin hotellien
seinillä on korvat. Minulla on vielä tehtävää -- viimeiset toimenpiteet
ja lopulliset suunnitelmat ovat vielä kesken. Mutta ennen puoltayötä,
ehkäpä jo ennenkin on kaikki lopussa. Koko kaupunki tulee puhumaan
siitä huomenaamulla. Et suinkaan sinä unhota, että oma Simisi teki
tämän kaiken -- työskenteli, suunnitteli ja vietti vaikeita päiviä ja
unettomia öitä onnistuakseen? Ethän?"
"Tietysti en!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minusta sinä olet
hämmästyttävän viisas, Sim -- ajattelen todella niin. Kuinka voit
onnistua siinä, missä tuo suuri ja lihava Mellapont..."
"Pyh!" sanoi Simmons. "Mellapont! Kaniinin järki -- kykenemätön mies,
jonka voin pettää milloin tahansa. Mutta kuulehan nyt -- tuo palkinto?
Kai sinä lupaat pitää huolta siitä, että minä saan sen?"
"Varmasti!" lupasi neiti Pretty. "Sehän olisi ilkeästi tehty, ellen
pitäisi huolta siitä. Ja kuinka sitä paitsi voisinkaan unhottaa, että
minun on tästä kiittäminen sinua?"
"Enkeli!" huudahti Simmons riemuisasti. "Mutta kuulehan nyt", jatkoi
hän käyden hyvin vakavaksi. "Älä pelästy, mutta tämäniltainen tehtäväni
on hyvin vaarallinen, minulle henkilökohtaisesti vaarallinen. Minä voin
ehkä --"
"Voi, älä antaudu mihinkään vaaraan, Sim!" kehoitti neiti Pretty.
"Koeta olla..."
"Tällaisissa asioissa on mahdotonta välttää vaaraa", sanoi Simmons
ankarasti. "Minä uhraudun sinun tähtesi. Mutta tietysti teen kaikkeni
välttääkseni vaaraa, siitä voit lyödä vaikka vetoa. Vaara on kuitenkin
olemassa, kun täytyy tarttua semmoiseen juttuun. Ja sen varalta,
jos jotakin tapahtuu tai jos toinen tunkeutuu väliin ja sanoo
olevansa oikeutetumpi palkintoon kuin minä, pitää sinun vain muodon
vuoksi kirjoittaa nimesi tähän paperiin -- olet kai niin kiltti --
turvataksesi siten minun etuni. Sinä olet sen minulle velkaa, enkelini!"
Enkeli olisi seisonut päällään tehdäkseen palveluksen Simmonsille,
johon hän nykyään oli hurjasti rakastunut, ja hän piirsi nopeasti
nimensä ensimmäiseen Simmonsin kahdesta asiakirjasta. Hän ei
yrittänytkään lukea sitä, mutta Simmons luki sen hänen olkansa yli
hänen kirjoittaessaan nimeään sen alle, ihaillen vielä kerran sen
sujuvaa sanamuotoa.
"Sitten kun Simmons Hackdale on minulle ilmoittanut saaneensa nyt
selville, kuka on ampunut James Deanen, ja vakuuttanut voivansa
hankkia pätevät todistukset murhaajan syyllisyydestä, lupaan
täten maksaa sanotulle Simmons Hackdalelle kolmetuhatta puntaa
heti kun hän luovuttaa syyllisen henkilön Southernstowen poliisin
haltuun."
"Älä missään tapauksessa antaudu ammuttavaksi tai muuhun samanlaiseen
vaaraan!" rukoili neiti Pretty, kun Simmons taittoi allekirjoitetun
asiakirjan jälleen kokoon ja pani sen tarkasti talteen. "Minä en tiedä,
mihin aiot mennä, mutta etkö voi ottaa jotakuta toveria mukaasi?"
"Mahdotonta!" sanoi Simmons vieläkin ankarasti ja heltymättä. "Salaiset
asiat vaativat salaista käsittelyä. Toivo kuitenkin parasta, enkelini
-- ja kuulehan nyt, sinä voit sentään auttaa minua hieman. Sinulla
on täällä jossakin" -- tässä hän näytti niin salaperäiseltä, että se
vaikutti syvästi neiti Prettyyn -- "tuon kuolleen miehen kävelykeppi.
Anna se minulle, sillä minä tarvitsen sitä."
Neiti Pietty vetäytyi kauemmaksi hänestä ja vapisi. Mutta hän meni
sentään makuuhuoneeseensa nurkkaovesta -- ja heti hänen mentyään
Simmons, tarkasteltuaan nopeasti takan ääressä sijaitsevaa pöytää,
jolla, oli hajallaan kirjoja ja kuvalehtiä, otti käteensä erään
kuluneen ohuen kirjan ja työnsi sen povitaskuunsa. Kun neiti Pretty
palasi seisoi hän paikallaan käsivarret ristissä kuin päättäväisyyttä
esittävä kuvapatsas.
"Kas tässä", sanoi neiti Pretty hiljaa, ojentaen hänelle tukevan
tammikepin. "Minä melkein pelkäsin koskea siihen."
Simmons otti kepin, kiersi toisen käsivartensa neiti Prettyn hartiain
ympärille ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän veti lakin otsalleen.
"No nyt toimeen!" sanoi hän.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo poistunut huoneesta, ja neiti
Pretty astui ikkunan ääreen sykkivin sydämin ja jyskyttävin valtimoin
ja vetäen kaihtimet syrjään katseli kaasun valaisemalle kadulle.
Simmons ilmestyi näkyviin sekunniksi tai pariksi ja sitten katosi. Kun
hän kiersi nurkan, heläytti tuomiokirkon suuri kello kymmenen kovaa,
kumeata lyöntiä.
Ja ennenkuin lyönnit olivat lakanneet kuulumasta, oli Simmons jo sen
kadun puolivälissä, joka vei Ashenhurst-huvilaan, ja saapui hyvin pian
tämän komean asunnon portille. Hän aukaisi sen hiljaa, hiipi eteenpäin
ja liikkui niin äänettömästi, että säikäytti juuri portin sisäpuolella
erästä miestä, joka pakeni nopeasti läheisen pensaikon suojaan.
Simmons, jolla ei ollut varaa sellaisiin tuhlaaviin ylellisyyksiin kuin
pelkoon tai arkuuteen, syöksyi pakenevan jälkeen ja sai hänet kiinni
takinliepeestä. Hän veti vankinsa portin yläpuolella himmeästi palavan
lampun valopiiriin.
"Hei, Nicholson!" huudahti hän tunnettuaan siviilipukuisen miehen.
"Mitä te täällä teette?"
"Entä te?" vastasi Nicholson happamesti, vapauttaen käsivartensa
Simmonsin otteesta. "Sitä on sopivampi kysyä."
"Ehkä jokseenkin samaa kuin tekin, luullakseni", vastasi Simmons. Juuri
silloin hän näki vilahdukselta toisenkin miehen, joka oli puoleksi
piiloutunut laakeripensaitten varjoon. "Ah!" huudahti hän nauraen.
"Teitä on täällä parittain! Minä tiedän melkein varmasti, ketä te
täällä vahditte. Veljeäni Johnia. Vai mitä, Nicholson?"
"Se on meidän asiamme!" murahti Nicholson. "Ja jos aiotte mennä tuonne
sisälle..."
"Minä menen sinne, jään sinne vähäksi aikaa ja tulen sitten ulos",
sanoi Simmons. "Eikä teidän tarvitse näyttää lainkaan niin synkältä tai
salaperäiseltä minun edessäni. Minä tulen juuri Mellapontin luota ja
tiedän enemmän kuin te."
"Me emme tiedä mitään, paitsi että meidän on pidettävä häntä
silmällä", sanoi Nicholson taipuvaisemmin, koska Simmonsin vetoaminen
poliisimestariin oli vaikuttanut häneen, ja nyökkäsi valaistuun
ikkunaan päin. "Siinä kaikki. Me seurasimme häntä tänne."
"Kuinka kauan hän on jo ollut siellä?" kysyi Simmons.
"Ehkä noin kymmenen minuuttia", vastasi siviilipukuinen mies.
"Oliko hänellä ketään mukanaan?"
"Ei!"
"No niin, minä menen nyt sisään", sanoi Simmons. "Ja kun tulen jälleen
ulos, voin ehkä kertoa teille jotakin. Tänä yönä tulee tapahtumaan
suuria asioita, Nicholson. Te joudutte ehkä niihin mukaan."
Ja ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin hän kiiruhti käytävää pitkin
ulko-ovelle. Sen molemmilla puolilla oli kapea ikkunaruutu, ja ensi
työkseen Simmons tarkasteli hallia toisen ruudun lävitse. Tyhjä! Siellä
ei ollut ketään. Jane Prattin mustasta puvusta, sievästä esiliinasta ja
veikistelevästä hilkasta ei näkynyt vilahdustakaan. Hän avasi tyynesti
oven, pujahti halliin ja hiipi varpaillaan sen poikki, suunnaten
kulkunsa suoraan rouva Champernownen vastaanottohuoneeseen. Sekunnin
kuluttua hän oli jo sisällä, sulki oven tullessaan ja kääntyi huoneessa
olijoihin päin, varoittaen heitä sormellaan.
Rouva Champernowne istui keinutuolissa takan ääressä, ja John
Hackdale seisoi hänen vieressään, nojaten takan reunukseen. Simmons
huomasi heidän kasvoissaan epäilyä, levottomuutta ja järkytystä;
John suoristautui nähdessään veljensä, ja rouva Champernowne rypisti
kulmiaan suuttuneena.
"Mitä --" aloitti hän. "Mitä --"
"Hsh!" kuiskasi Simmons, hiipien hiljaa paksun maton poikki.
"Tiedättekö, mitä on ulkopuolella?" Hän keskeytti antaakseen
kysymykselleen dramaattista voimaa. "Kerron sen teille! Siellä on pari
etsivää!"
Hän näki rouva Champernownen punastuvan ja Johnin säpsähtävän. Mutta ei
kumpikaan puhunut, ja Simmons, tehden jälleen salaperäisiä merkkejä,
astui huoneen poikki ja veti verhot ja kaihtimet kiireesti ikkunoiden
eteen.
"Siviilipukuisia miehiä kaikissa tapauksissa!" sanoi hän tullen
takaisin. "Nicholson ja Burbidge pensaikossa. He ovat seuranneet
sinua, John. Selvässä tarkoituksessa! Kuulkaahan nyt, tässä ei kelpaa
kierteleminen, rouva Champernowne. Niinpä aionkin peittelemättä
ilmaista teille molemmille asioiden oikean laidan. Tulen juuri
Mellapontin luota -- tarkastelimme yhdessä koko juttua -- se oli kuuma
paikka, sen voin vakuuttaa teille. Mutta minä pääsin livahtamaan sieltä
ja kiiruhdin tänne varoittamaan teitä molempia."
"Varoittamaan meitä -- niistä?" kysyi John.
"Mellapont aikoo vangita teidät molemmat", kuiskasi Simmons, viitaten
selittävästi laihoilla sormillaan. "Molemmat, syytettyinä murhasta! Sen
tähden olen tullut tänne. Siksi nuo miehetkin ovat täällä vaanimassa.
Taloa vartioidaan joka suunnalta. Te olette nyt molemmat pinteessä!"
John Hackdale katsahti rouva Champernowneen, ja rouva Champernowne
tuijotti Simmonsiin. Hän alkoi pyöritellä sormuksiaan, minkä John tiesi
hermostuneen kiihtymyksen varmaksi merkiksi.
"Mutta sehän on hullua!" sanoi John vihdoin äänellä, jonka itsekin
kuuli jännittyneeksi ja kuivaksi. "Mitä todistuksia..."
"Se ei ole lainkaan hullua!" huudahti Simmons. "Te ette tiedä kaikkea,
mitä minä tiedän -- Mellapont on ollut kerrassaan avomielinen
minua kohtaan. Kuulehan nyt, sinun revolverisi on löydetty rouva
Champernownen hedelmätarhasta. Millaisen johtopäätöksen teet siitä?"
John hätkähti ilmeisesti ja tunsi pikemminkin kuin näki, että rouva
Champernowne loi häneen hämmästyneen katseen.
"Siinä tapauksessa sen on heittänyt sinne joku, joka varasti sen
minulta!" sanoi hän. "Minä kaipasin sitä -- kaipasin sitä tänä iltana.
Minä..."
"Tuosta ei ole mitään apua", sanoi Simmons. "Luuletko poliisin
uskovan sellaista pötyä? Revolveri on sinun, ja sinä kuljeskelit
täällä päin juuri silloin, kun Deane ammuttiin, ja hänen oli nähty
sitä ennen juttelevan rouva Champernownen kanssa tämän talon
edustalla. Ja Mellapont on saanut lujasti päähänsä, että joko sinä
tai rouva Champernowne on todella ampunut Deanen ja että te olette
rikostovereita, ja hän aikoo nyt vangita teidät molemmat. Sitten,
olkoonpa tulos millainen tahansa, tulevat kaikenlaiset asiat ilkeällä
tavalla julkisuuteen."
Hän katsoi tarkoittavasti rouva Champernownea, ja rouva Champernowne
kääntyi puolestaan John Hackdaleen päin, joka oli kalpea ja hermostunut
silmäillessään ovea ja näytti tarkasti kuuntelevan.
"Niin -- sitä ei voida epäilläkään!" sanoi Simmons, tulkiten
ajatuksiaan. "Mutta minä voin sen estää."
Molemmat kuuntelijat loivat häneen kiihkeän, kysyvän silmäyksen.
"Sinäkö?" huudahti John. "Kuinka sinä..."
"Niin, minä juuri!" vastasi Simmons. "Minä voin sen estää ja kaiken
muunkin!"
"Kuinka sitten?" kysyi John.