Mutta sitten kun Simmons oli piilottanut revolverin sellaiseen
paikkaan, mistä sitä ei kukaan voisi löytää, paitsi jos pantaisiin
toimeen kotietsintä, jota tuskin tarvitsi pelätä, siirtyi hän toiseen
vaiheeseen epävarmuuden tilassa. Hän tiesi ihan varmasti revolverin
olevan veljensä oman ja muisti selvästi, kuinka ja miksi John oli
sen hankkinut ja missä sitä säilytettiin. Siihen ei liittynyt mitään
salaisuutta; revolveria pidettiin tavallisesti Johnin makuuhuoneessa
eräässä lipastossa, jossa oli sekalainen kokoelma kaikenlaista
tavaraa ja jota ei milloinkaan lukittu. Hän meni tarkastamaan tätä
lipastoa ollakseen ihan varma asiasta. Siellä ei ollut revolveria,
eikä hän ollut ajatellutkaan että se siellä olisi. Hänellä oli juuri
se revolveri, jonka piippuun oli kaiverrettu nimikirjaimet J. H. Niin
pitkälle oli siis asia selvillä! Kun sen yksityiskohdat liitettiin
yhteen, saatiin tulokseksi: Hän, Simmons, oli löytänyt revolverin
rouva Champernownen hedelmätarhasta melkein sen paikan vierestä, mistä
James Deanen ruumis oli löydetty pään läpi ammuttuna, ja revolveri oli
epäilemättä hänen veljensä, John Hackdalen, omaisuutta. Se oli varmaa
-- yhtä varmaa kuin sekin, että hän oli Simmons ja että tuo liha tuolla
illallispöydällä oli kylmää paistia.
Sepä se, mutta mitä sitten? Hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin,
mutta yhdestä seikasta hän oli kuitenkin varma. Hän aikoi kääntää tämän
ja kaiken muunkin siihen liittyvän omaksi hyödykseen. Koko ikänsä hän
oli väsymättä koettanut painaa mieleensä ohjetta, jota hänen vanhempi
veljensä oli teroittanut hänelle lapsuudesta saakka: Pidä silmällä
omia etujasi, itse ensin ja hiiteen kaikki muut! Se oli Simmonsin
uskonkappale, ja hän uskoi siihen todella hurskaasti. Hän ei välittänyt
paljoakaan siitä, oliko hänen veljensä ampunut Deanen vai oliko sen
tehnyt rouva Champernowne tai herra Alfred, mutta siitä hän oli varma,
että joku heistä oli syypää ja että hänellä nyt oli keinoja, joiden
avulla voisi todistaa heidän rikollisuutensa, sillä luultavasti he
kaikki kolme olivat syyllisiä, joko murhaajina tai apureina. Mutta
viis siitä -- se oli mitätön sivuseikka. Hänestä oli samantekevää,
vaikka he olisivat ampuneet jonkun Deanen joka päivä, jos se vain olisi
heitä miellyttänyt. Hänen harrastuksensa kohdistui siihen, mitä hän
voi todistaa näillä tiedoillaan. Rouva Champernownen täytyi maksaa,
koska hän oli rikkain koko joukosta. Niin, vihdoinkin hän oli saanut
rouvan, Johnin ja kaikki muutkin silmukkaansa ja aikoi kiristää sitä
yhä ahtaammaksi, jos vain tarve vaati, kunnes he kaikki ryömisivät
hänen jaloissaan. Hänen ei tarvinnut kiinnittää huomiotaan muihin kuin
yhteen ainoaan henkilöön -- omaan itseensä. Hän luovuttaisi mielellään
rouva Champernownen ja herra Alfredin poliisin käsiin, jos hänen olisi
pakko -- mielellään, jopa Johninkin, sillä hänenhän piti ajatella vain
itseään alinomaa. Mutta Simmons tiesi, ettei hänen tarvitsi luovuttaa
heistä ketään poliisille, koska rouva Champernowne varmasti maksaisi.
Hänellä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin jatkaa varovaisesti, ottaa
selko parista pienestä yksityiskohdasta ja sitten valita sopiva
sielullinen hetki nopealle, päättäväiselle ja säälimättömälle iskulle.
Hänen veljensä tuli kotiin, ja Simmons käyttäytyi kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Hän söi illallisensa, jutteli ja istui vielä hetkisen
valveilla poltellen savukkeita, Johnin pistäessä piippuunsa, ja meni
vihdoin makuulle onnitellen itseään menestymisensä johdosta. Kun
otettiin huomioon hänen ehdoton onnistumisensa neiti Prettyn seurassa
ja hänen hedelmätarhassa tekemänsä löytö, oli hänellä ollut hyvä päivä,
oikeinpa loistava. Hän nukkuikin sikeästi.
Mutta jos Simmons olisi tiennyt, mitä tapahtui eräässä
Ashenhurst-huvilan palvelijain puolisessa makuuhuoneessa, olisi
painajainen ahdistellut häntä, niin että hän olisi ollut märkänä
tuskanhiestä ja vapissut päästä jalkoihin asti, mikä olisi heikontanut
hänet nopeasti kuivuvalle rannalle ajautuneen maneetin kaltaiseksi.
Hänen suunnitelmaansa heikonnettiin hänen tietämättään, hänen verkkoaan
revittiin säpäleiksi, ja maata kaivettiin pois hänen jalkainsa alta.
Kitty Trevice palasi rouva Champernownen huvilaan iltapäivälomaltaan
noin kello kymmenen aikaan illalla ja tapasi Jane Prattin ja muut
palvelijat illallispöydässä. Myöhemmin hän ja Jane poistuivat siihen
huoneeseen, jossa he yhdessä asuivat. Koska Kitty ja Jane olivat jo
kauan olleet tuttuja keskenään, olivat he niin hyviä ystäviä, etteivät
salanneet toisiltaan lemmenjuttujaan, ja Kitty tiesi vallan hyvin,
että Simmons oli Janen uusin mielitietty ja sellainen, jota ei haluttu
menettää, että sisäkkö siis oli hyvin halukas rupeamaan rouva Simmons
Hackdaleksi. Ja riisuessaan vaatteita yltään yöksi hän äkkiä kääntyi
ystävänsä puoleen, luoden katseita, jotka sisälsivät enemmän kuin yhden
asian.
"Jennie", kuiskasi hän, "minulla on sinulle jotakin kerrottavaa. Ja
sinun pitää ottaa se oikealta kannalta ja olla kiitollinen, kun sinua
on ajoissa varoitettu."
"Varoitettuko?" huudahti neiti Pratt kääntäen äkkiä epäilevät kasvonsa
Kittyyn päin. "Mistä sinä puhut? Kenestä? Mitä sinä olet kuullut?"
"En ole kuullut mitään, vaan nähnyt sitä enemmän!" sanoi Kitty.
"Kuulehan nyt, älä ryhdy enää mihinkään tekemisiin Simmons Hackdalen
kanssa! Hän pettää sinua!"
Neiti Pratt pudotti vaatekappaleen, johon juuri oli aikonut pukeutua,
ja huohotti hätääntyneenä.
"Mitä -- mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Kitty?" kysyi hän. "Joku on..."
"Ei kukaan ole kertonut minulle", vakuutti palvelijatar. "Minä
puhun nyt vain siitä, mitä itse tiedän, niin että nyt sen kuulit.
Simmons Hackdale kohtelee sinua häpeällisesti -- hän pettää sinua.
Hän vie sinut kävelemään ulkosalle ja rakastelee sinua ja tekee
kaikkea muutakin sellaista, ja kuitenkin hän koko ajan seurustelee
Chancellorissa asuvan nuoren neidin kanssa -- jos hän onkaan mikään
oikea neiti. Siitä", lopetti Kitty keikauttaen päätään, "voi kyllä olla
eri mieltä".
"Mitä sinä tarkoitat?" toisti neiti Pratt heikosti.
"Sen kyllä kerron", sanoi Kitty. "Kun olin menossa kotiini tänään
iltapäivällä, poikkesin Daneslayn metsän halki, ja sinähän tiedät,
kuinka yksinäistä siellä on. No niin, vaikka he eivät nähneetkään
minua, näin minä sen neiti Prettyn ja sinun Simisi siellä eräässä
kauniissa rauhallisessa sopessa, niin juuri!"
"Etkä nähnyt!" huudahti neiti Pratt. "Hän sanoi minulle olleensa
kotonaan tänään iltapäivällä."
"Silloin hän on valehdellut hävyttömästi", sanoi Kitty. "Hyväinen aika,
minähän olin ihan heidän vieressään He olisivat kyllä suuttuneet aika
lailla -- tyttö ainakin, uskallan lyödä siitä vaikka vetoa -- jos vain
olisivat tienneet, kuinka lähellä minä olin!"
"Mitä he -- mitä he tekivät?" kysyi neiti Pratt vieläkin raukeammin
kuin äsken.
"Tekivätkö? He suutelivat ja kuhertelivat kuin hullut tai puolihullut",
vastasi Kitty. "Minä voin sanoa sinulle nähneeni koko paljon. Jos
nuoret herrasnaiset käyttäytyvät noin rumasti nuorten miesten kanssa,
niin voin vain sanoa olevani kiitollinen siitä, että osaan käyttäytyä
paremmin. Minä puhun kaikissa tapauksissa totta, Jennie, ja jos olisin
sinun sijassasi, antaisin Simmons Hackdalen, kun hän seuraavalla
kerralla tulee viheltelemään hedelmätarhaan, vihellellä siellä
tarpeekseen tai lähettäisin hänet tiehensä nolaamalla hänet ensin --
mokoman hulttiomaisen petkuttajan!"
Neiti Pratt ei vastannut, meni vain vuoteeseensa. Viiden minuutin
kuluttua hän kuuli Kitty Trevicen hengittävän sikeään uneen vaipuneen
ihmisen säännölliseen tapaan. Mutta neiti Pratt ei saanut unta. Hän
tunsi Kittyn; tämä oli rehellinen nuori tyttö. Sen vuoksi olikin Sim
ilkeä valehtelija. Ja kuitenkin -- hän oli rakastunut Simiin kovasti.
Sim oli liehitellyt häntä tulisemmin kuin kukaan sitä ennen, sillä
vaikka Sim olikin vielä nuori, tajusi Jane hänen perehtyneen sellaisiin
asioihin. Hän oli pitänyt siitä tavasta, kuinka Sim oli suudellut häntä
heidän salaisissa kohtauksissaan hedelmätarhassa ja viereisillä kujilla
-- ja nyt hänelle kerrottiin ehdottomana totuutena, että Sim tuhlaili
suutelojaan ja syleilyjään toiselle tytölle. Hän oli nähnyt tuon toisen
lemmityn, hänen hienot pukunsa ja kauniit kasvonsa ja kaiken muunkin.
Neiti Prattin rinnassa syntyi äkkiä kiihkeä, järjetön ja raivoisa
mustasukkaisuuden vimma. Kuta kauemmin hän lepäsi valveillaan, sitä
kiihkeämmäksi se kävi. Se kidutti häntä hänen vihdoinkin vaipuessaan
uneen, se vaivasi häntä hänen herätessään väsyneenä ja raskassilmäisenä
aamulla eikä jättänyt häntä rauhaan päivälläkään. Ja Kitty Trevice
kohenteli silloin tällöin sen polttavaa tulta. Sitten kun rouva
Champernowne ja herra Alfred olivat syöneet päivällistä iltapuolella
maanantaina, pyysi Jane Pratt lomaa voidakseen mennä kaupungille ja
saikin lähteä. Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja poistui talosta
vasta illan pimetessä. Hän meni suoraan Chancellorin takaportille ja
sitten keittiön ovelle kysyen Gracie Whiteä. Tämä oli hänen toinen
ystävänsä, joka oli jo jonkun aikaa ollut Chancellorin toisena
sisäkkönä ja päässyt harhateille joutuneen Mary Sandersin jälkeen
ensimmäiseksi. Neiti Pratt piti jokseenkin mahdollisena, että Gracie
voi kertoa hänelle jotakin, mitä hän tahtoi tietää. Ja kun Gracie tuli,
vei hän tytön pihalle rauhalliseen soppeen.
"Gracie", sanoi hän, "sinähän tunnet sen nuoren neidin, joka asuu
täällä ja jolla on jotakin tekemistä murhatun vanhan herran kanssa?"
"Tietysti!" vastasi Gracie. "Se on neiti Pretty. Hän asuu minun
kerroksessani -- hänellä on siellä yksityinen arkihuone ja makuuhuone."
"Minä haluan tietää jotakin, mutta vain meidän kesken", mutisi neiti
Pratt. "Sinähän tunnet Simmons Hackdalen. Käykö hän joskus vierailulla
neidin luona?"
"Kyllä!" huudahti Gracie. "Hän on ollut monta kertaa täällä iltaisin.
Hän on neidin luona nytkin."
"Nyt juuri?"
"Niin. Neiti meni kaupungille päivällisen jälkeen ja viipyi poissa
noin tunnin. Simmons tuli tänne hänen kanssaan. He ovat nyt neidin
arkihuoneessa. He ovat olleet siellä jo jonkun aikaa."
"Kahdenko?" kysyi neiti Pratt.
"Tietysti", myönsi Gracie. "Sehän on yksityinen huone. Mitä sinä haluat
tietää, Jennie?"
Neiti Pratt pudisti päätään.
"Viis siitä nyt", vastasi hän. "Kerron sen sinulle joskus toiste."
Sitten hän sanoi ystävälleen hyvästi ja poistui. Hän käveli hitaasti
katua pitkin pää painuksissa ja katse kohdistettuna kivitykseen kuin
syvissä mietteissä. Ja hän ajattelikin -- ja miettimisensä tulokseksi
hän äkkiä kohotti katseensa, kiiruhti kulkuaan, jätti kaupungin
keskustan ja riensi suoraan Shelmoren yksityisasuntoon kaupungin
laidalle. Siellä hän soitti ovikelloa ja kysyi, voisiko neiti Pratt
tavata herra Shelmorea heti erään yksityisen ja hyvin tärkeän asian
vuoksi.
Shelmore, joka juuri pelasi shakkia naimattoman tätinsä neiti Chaunceyn
kanssa, katsoi ihmetellen tyttöä, joka ilmoitti hänelle Janen pyynnön.
"Neiti Prattko?" huudahti hän. "Kuka se on?"
"Rouva Champernownen sisäkkö, sir", vastasi tyttö.
Shelmore katsoi tätiinsä, shakkipöytään, uuninreunustalle kelloon ja
vihdoin tyttöön.
"Opastakaa hänet työhuoneeseeni", sanoi hän.
Hän meni sinne itsekin hetkisen kuluttua ja näki Jane Prattin istuvan
jäykkänä ja kalpeana suoraselustaisen tuolin reunalla. Tyttö nousi
seisoalleen hänen tullessaan sisään ja kumarsi kohteliaasti. Shelmore
huomasi heti, että tulija oli ilmeisesti kiihkoissaan, mutta kuitenkin
päättäväinen ja luja -- jossakin asiassa. Hän viittasi tyttöä
istuutumaan nojatuoliin pöytänsä viereen.
"Istuutukaa", sanoi hän ystävällisesti. "Haluatteko keskustella
kanssani ammattiini kuuluvasta asiasta?"
Jane Pratt istuutui viitattuun tuoliin, nyökäyttäen päätään, jota
koristi hänen komein hattunsa.
"Kyllä, herra Shelmore, asia on juuri niin", vastasi hän hieman
värähtelevällä äänellä, mutta sellainen kiilto silmissään, joka
ilmoitti hänen kuuntelijalleen, että asia otettaisiin puheeksi,
olipa se sitten mikä tahansa. "Minä tulin todellakin tänne siinä
tarkoituksessa. Tiedän jotakin enkä tahdo salata sitä enää. Te olette
lakimies ja tiedätte sen vuoksi, mitä tässä pitäisi tehdä, herra
Shelmore. Tiedättekö, että konttoristinne, Simmons Hackdale, pelaa
harvinaisen petollista peliä?"
"Millaista peliä?" kysyi Shelmore.
"Ilkeätä, häpeällistä ja petollista peliä!" sanoi Jane Pratt pontevasti
"Ja hän on koettanut taivuttaa minuakin siihen -- hänellä on sellainen
kieli, että hän voi houkutella vaikka kenet puolelleen. Mutta nyt olen
päässyt selville hänestä enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen
enkä koko jutun kanssa."
Shelmore katsahti ovelle. Se oli tiukasti kiinni, ja hän veti oman
tuolinsa hieman lähemmäksi vierastaan.
"Kertokaa minulle kaikki", kehoitti hän. "Älkää hätäilkö."
Eikä Jane Pratt hätäillytkään. Kun hän oli puhunut muutamia minuutteja,
otti Shelmore esille paperia ja kynän alkaen tehdä muistiinpanoja. Ja
kun hänen vieraansa oli lopettanut selostuksensa, huomasi hän saaneensa
kuulla muutamia erityisiä seikkoja, jotka eivät olleet ainoastaan
mielenkiintoisia, vaan vakaviakin. Hän tarkasteli niitä vielä ääneti.
1. Samana iltana, jolloin James Deane murhattiin, oli Jane Pratt nähnyt
rouva Champernownen juttelevan erään oudon miehen kanssa Ashenhurstin
edustalla.