Kumpi kultakaivos?
Bartlett oli tyynesti katsellut John Hackdalea oikeuden istunnon
aikana ja huomannut, kuinka levottomana tämä oli kuunnellut jokaista
ilmi tullutta seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin Hackdale olisi
tuntenut huojennusta, kun todistettiin, että Kight rikostovereineen
oli pitänyt hallussaan kelloa, mutta levottomuutta ja hätääntymistä
jälleen, kun Shelmore selitti heidän matkaansa, ja Hackdalen tuska oli
yltynyt melkein ilmeiseen mielenliikutukseen asti, kun Shelmore sanoi,
viitaten Mellapontin salaiseen vihjaukseen tulevasta syytöksestä,
olevan helposti todistettavissa, etteivät syytetyt olleet kumpikaan
hetkeksikään poistuneet Chancellor-hotellista murhailtana. Bartlett
tiesi tai luuli tietävänsä, mitä Hackdale ajatteli. Jos oli ihan
varmaa, että Kight ja Sanders, vaikka olivatkin syyllisiä Deanen
rahojen ja kalleuksien varastamiseen, olivat ehdottomasti syyttömiä
hänen murhaansa, niin silloin voitiin alkuperäinen kysymys -- kuka
tappoi James Deanen? -- vieläkin toistaa. Bartlett uskoi John Hackdalen
joko tietävän vastauksen tähän kysymykseen tai ainakin vahvasti
epäilevän vastauksen laatua -- nähtävästi hän suojeli jotakin henkilöä
-- joko itseään tai toista, ja hänen levottomuutensa johtui siitä. Ja
Bartlett oli myös nähnyt tämän levottomuuden lisääntyvän, kun hän oli
Hackdalelle tiuskaissut uhmaavan vastauksensa oikeussalin ulkopuolella
-- sitä ei voitu epäilläkään, sanoi hän itsekseen poistuessaan. John
Hackdale siis pelkäsi häntä ja myös sitä, mitä hän voisi kertoa. Hyvä
niinkin, tuumi Bartlett, jälleen virnistäen, hänen tehtävänsä oli nyt
selvä: piti vain ajatella, kuinka parhaiten kääntäisi tämän pelon
omaksi onnekseen ja edukseen.
Hän oli aikonut palata Portsmouthiin tutkinnon loputtua, mutta nyt,
ajateltuaan asiaa hieman enemmän, hän poistui rautatieasemalta, käveli
kaupungin itäiselle laidalle, poikkesi rauhalliseen ravintolaan,
jossa hänet tunnettiin, ja tilasi sieltä huoneen pariksi päiväksi,
sanoen emännälle, että hänellä oli hieman puuhaa naapuristossa ja
että hän halusi rauhallista, mukavaa asuntoa. Emäntä, johon hänen
pulskistunut, pirteä olemuksensa, ilmeisesti riittävät rahavaransa ja
yleensä muuttunut käytöksensä vaikuttivat edullisesti, lausui hänet
tervetulleeksi ja valmisti hänelle pyynnöstä lämpimän päivällisen,
tarjoillen sen vieraalleen yksityisessä huoneessa. Bartlett, joka
oli syönyt aamiaista hyvin varhain Portsmouthissa, söi hyvällä
ruokahalulla, kiirehtimättä lainkaan, ja ryyppäsi sitten määräannoksen
rommia. Ja syödessään ja juodessaan ja jälkeenpäin ryypiskellessään ja
tupakoidessaan hän koetti jäljitellä kuuluisia kenraaleja valmistellen
tulevaa taistelusuunnitelmaansa. Ja kaiken tämän ajattelemisen,
suunnittelemisen ja vehkeilyn takana piili muuan peruskysymys, joka
hänen mielestään oli erinomaisen tärkeä, nimittäin tämä: Kummalta
naiselta todennäköisemmin voisi kiristää enemmän rahaa -- neiti
Prettyltäkö vai rouva Champernownelta? Tai toisin sanoen, mikä
menettelytapa tuottaisi hänelle enimmän hyötyä, neiti Prettyn lupaamien
toisten palkintojen tavoitteluko vai rouva Champernownen kiristäminen?
Hän pohti näitä asioita huolellisesti ja kiirehtimättä. Ensiksi
hän kiinnitti huomionsa neiti Prettyyn. Hän oli jo saanut tuhannen
punnan palkinnon, jonka neiti oli tarjonnut kalleuksia koskevasta
ilmoituksesta. Neiti Pretty oli antanut hänelle maksuosoituksen koko
summalle heti, kun yhdessä jalokivikauppiaan kera oli puhuteltu
Mellapontia eilen, ja Bartlett oli palannut Portsmouthiin rahoineen
ja avannut pankkitilin, tuntien itsensä pankista poistuessaan monta
tuumaa pitemmäksi kuin sinne mennessään. Niin, sen hän oli ansainnut
melko helposti paljaalla onnenpotkaisulla. Neiti Pretty oli eronnut
rahoistaan pahoittelematta -- hän oli sanassaan pysyvä nuori nainen.
Mutta... voisikohan yhtä helposti saada häneltä vielä enemmän rahaa?
Hän oli tarjonnut samanlaisen palkinnon jokaiselle, joka voi todistaa
nähneensä Deanen sinä yönä, kun hänet murhattiin. No niin, hän,
Barttlett, oli totisesti nähnyt herra Deanen ja puhutellutkin häntä
-- toinen harvinainen onnenpotkaus, kerrassaan merkillinen, mutta
kuinka voisi sen todistaa? Se oli mahdotonta -- ainakin oli mahdotonta
todistaa sitä neiti Prettylle. Vaikka neiti oli niin kerkeästi antanut
maksuosoituksen, jotta sillä saisi nostaa ensimmäisen palkinnon, oli
Bartlett hänessä huomannut muutamia sellaisia pieniä piirteitä, jotka
olivat ilmaisseet terävää älyä ja asiallisuutta. Niinpä vaadittaisiin
paljon enemmän kuin pelkkä vakuutus, että joku oli tavannut herra
Deanen, vieläpä puhellut hänen kanssaan.
Hän voisi kyllä todistaa sen seuraavalla tavalla ja sanoa: "Minä
tapasin Deanen, ja hän kysyi minulta, missä rouva Champernowne asuu.
Ashenhurst-huvilassa, sanoin minä, ja hän lähti kävelemään sinnepäin.
Myöhemmin, kun kerroin John Hackdalelle tästä tapahtumasta, Hackdale
antoi minulle melko suuren rahasumman, jonka hän luullakseni oli saanut
rouva Champernownelta, matkarahoiksi Amerikkaan, ettei kukaan voisi
kysellä minulta, ja lupasi minulle yhtä paljon Amerikkaan saavuttuani.
Se vahvistaa ilmoitukseni todenperäisyyden." Mutta se sekoittaisi
juttuun toisen seikan, ja hän luopui siitä. Ja hän luopui myös
tavoittelemasta kolmatta, kaikkein suurinta palkkiota, kolmeatuhatta
puntaa, sellaisista varmoista tiedoista, joiden perusteella Deanen
oikea murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita. Mitä epäilyttäviä asioita
hän otaksuikin olevan Deanen ja rouva Champernownen taikka rouva
Champernownen ja Hackdalen välillä, silti hän ei aavistanut lainkaan
kuka oli tappanut James Deanen, eikä nähnyt mitään mahdollisuutta sen
selville saamiseen: murha oli hänen mielestään salaperäinen tapahtuma,
jota ei milloinkaan selvitettäisi. Ei, hän ei nähnyt toiveita kolmannen
eikä toisenkaan palkinnon saamisesta, minkä vuoksi hän päätteli,
että neiti Pretty kultakaivoksena, aarrekammiona ja lypsylehmänä oli
loppuun kulutettu, väsytetty ja tyhjennetty. No niin, hän oli kuitenkin
hyötynyt mahdollisimman paljon saadessaan tuhat puntaa.
Mutta olihan rouva Champernowne jäljellä. Ja rouva Champernowne oli
rikas, hyvin rikas nainen. Hän oikein kieri rahassa, sanoivat kaikki
ne, jotka tiesivät jotakin. Ja hän oli hyvin vaikutusvaltainen nainen,
suoraan sanoen suuri yhteiskunnallisesti, julkisesti ja poliittisesti,
suuri joka tavalla. Hän oli Southernstowen pormestari, St. Peterin
ja St. Paulin sairaalan tarkastaja, Auberonin armeliaisuuslaitoksen
johtokunnan puheenjohtaja, Southernstowen vanhoillisen naisyhdistyksen
presidentti, ja taivas yksin tiesi, mitä hän ei ollut, tuumi Bartlett.
Ja nyt tämä rouva aikoi mennä naimisiin Childerstonen puistotilan
omistajan, sir Reville Childerstonen kanssa ja päästä ladyksi. Se oli
tärkeä, hyvin tärkeä seikka, koska sir Reville ei ollut nykyaikainen
nousukas, vaan jo viidestoista parooni samaa sukua ja paljon ennen
kuin hänen esi-isänsä olivat saavuttaneet aatelisarvonsa, olivat he
asuneet Childerstonessa vuosisatoja. Rouva Champernowne eli tuleva lady
Childerstone oli siis varmasti oikea henkilö, joka suostuisi maksamaan
paljonkin, ettei hänen nimeään sekoitettaisi mihinkään - niin sanottuun
häväistysjuttuun.
Bartlett pysyi hyvin tyynenä koko iltapäivän, ja rauhallisen
ravintolan emäntä, joka oli ennen vanhaan tiennyt hänen olevan hyvin
kärkkään juopottelemaan, hämmästyi huomatessaan hänen käyneen perin
kohtuulliseksi ja juovan teetä kello viiden aikaan. Sen jälkeen lähti
hän lyhyelle kävelylle läheisille kujille ja pyysi palattuaan kynän,
mustetta ja paperia. Koska hän oli ollut aikoinaan taitava konttoristi,
oli hän ylpeä kauniista käsialastaan ja koettikin nyt tehdä parastaan
sepittäessään seuraavan kirjeen.
"Waggoner's Rest keskiviikkoiltana.
Arvoisa Herra!
Ehkä olisi parhaaksi jokaiselle asianomaiselle, jos tulisitte
luokseni yksityisasuntooni edellä mainittuun taloon tänä iltana
teille sopivimpaan aikaan.
Kunnioittavimmin
James Bartlett."
Osoittaen tämän lyhyen ja kaavamaisen ilmoituksen herra John
Hackdalelle, 23 St. Sigfrid-aukion varrelle, Bartlett antoi sen ja
puoli shillingiä emännän pojalle, jonka piti viedä se heti perille, ja
istuutui sitten odottamaan tulosta. Mutta hän oli varma siitä, että
Hackdale tulisi, ja niin kävikin kello seitsemän aikaan.
Hackdalelle olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi voinut teeskennellä
välinpitämättömyyttä, ellei juuri päättäväisyyttä Bartlettia kohtaan.
Mutta Bartlett huomasi heti hänen entisen levottomuutensa. Hackdale
katsahti häneen heti huoneeseen tultuaan kuin hermostunut ihminen
kummalliseen elukkaan, joka ehkä voi äkkiä hypätä hänen niskaansa. Hän
vastasi Bartlettin kohteliaiseen tervehdykseen vain nyökäten, istuutui
tuoliin, johon Bartlett oli viitannut, ja virkkoi melkein äreästi:
"Mitä te haluatte? Näettehän, että minä olen tullut."
"Tahdon puhua asioista, herra Hackdale, pelkistä asioista", vastasi
Bartlett, "kunkin asianomaisen hyödyksi, kuten jo kirjeessäni
mainitsin. Minulla on jotakin kerrottavaa ja luullakseni tiedätte, kuka
on sopivin ostaja. Mutta ellette tiedä, voin kääntyä jonkun toisen
puoleen."
"Te ette siis pysy tekemässänne sopimuksessa?" sanoi Hackdale.
"Se johtuu asianhaaroista", vastasi Bartlett. "Jos huomaa tulleensa
petetyksi..."
"Petetyksikö?" huudahti Hackdale. "Tarkoitatteko..."
"Voiko sitä sanoa muuksi kuin petokseksi, kun miehelle annetaan pari
penniä parin shillingin asemesta?" kysyi Bartlett. "Minä sanoin sen
vain vertauksen vuoksi, tietysti, mutta arvaatte kyllä tarkoituksen."
Hackdale katsoi ovelle.
"Me olemme täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin", sanoi Bartlett
vakuuttavasti. "Siinä on kaksinkertainen ovi, kuten näette, ja sen
takana on vain pitkä ja tyhjä autotalli. Sanokaa siis, mitä ikinä
haluatte."
Mutta Hackdale hiljensi äänensä kuiskaukseksi.
"Minä annoin teille sataviisikymmentä puntaa sillä nimenomaisella
ehdolla, että sinä iltana matkustatte Southamptoniin jatkaaksenne
sieltä seuraavana päivänä matkaanne Amerikkaan", sanoi hän, "ja teidän
piti saada sähköteitse sinne yhtä paljon heti, kun ilmoitatte minulle
saapuneenne New Yorkiin. Mutta te ette matkustanut lainkaan New
Yorkiin, otitte vain rahani..."
"En teidän", keskeytti Bartlett.
"Te ette pitänyt kuitenkaan lupaustanne!" lopetti Hackdale.
"Lupauksia voidaan verrata piirakankuoreen, kuten vanhassa
sananlaskussa sanotaan", huomautti Bartlett. "Ne tehdään vain
rikottaviksi."
"Ei silloin, kun on puhe rehellisistä ja kunniallisista ihmisistä",
sanoi Hackdale.
"Minun luullakseni on parasta, ettemme puhu lainkaan rehellisyydestä
emmekä kunniantunnosta", sanoi Bartlett kuivasti. "Ne tuntuvat
hieman asiaankuulumattomilta. Puhukaamme liikeasioista. Minä en
luonnollisestikaan matkustanut New Yorkiin. Aioin kyllä, mutta
silloin en ollut nähnyt neiti Prettyn julistusta hänen tarjoamastaan
palkinnosta. Minä näin sen kuitenkin melkein heti erottuani teistä,
kun sulloin kapineitani matkalaukkuun. Ja silloin muutin mieltäni.
Katsokaas, minähän olisin saanut teidän kauttanne vain kolmesataa
puntaa. Mutta neiti Pretty tarjosi paljon enemmän."
Hackdale katseli Bartlettia hyvin tarkkaan ja pani merkille hänen
hyvän pukunsa, puhtaan paitansa, uudet kenkänsä ja hänen ulkonaisen
säädyllisyytensä.
"Näyttää siltä, kuin olisitte jo saanut osan neiti Prettyn rahoista",
sanoi hän katkerasti. "Asunne on hyvässä kunnossa."
"Erehdyitte, hyvä mies", vastasi Bartlett. "Nämä hienot liinavaatteet
-- puhuakseni jälleen vertauksellisesti -- on ostettu teidän tai
paremmin sanoen teidän asiakkaanne rahoilla. Ja nyt haluan", jatkoi
hän ruveten äkkiä hyvin päättäväiseksi, "saada selville, aikooko hän
käyttäytyä järkevästi, suostuuko hän maksamaan minulle kohtuullisen
korvauksen vaikenemisestani? Sataviisikymmentä puntaa on kuin
kirpunpurema eikä kolmekaan sataa ole mitään. Neiti Pretty on valmis
maksamaan kolmetuhatta, mutta kuinka korkealle aikoo toinen kohottaa
tarjouksensa? Tarkoitan erästä naista, ja te tiedätte kyllä, ketä."
"Mutta entä jos vakuutan teille, ettei hän suostu maksamaan penniäkään
enempää -- mitä silloin tapahtuu?" kysyi Hackdale.
"Silloin minä panen hatun päähäni, menen poliisimestari Mellapontin
puheille ja kerron hänelle kaikki tietoni. Ja samalla voin sivumennen
käväistä myös neiti Prettyn luona Chancellor-hotellissa ja kerrottuani
hänelle kaikki hommani vaatia nuo kolmetuhatta puntaa", sanoi Bartlett.
"Niin silloin käy, hyvä mies! Mutta", jatkoi hän, katsellen Hackdalea
tarkasti ja viekkaasti, "se kai ei saa mennä niin pitkälle -- ei
missään tapauksessa."
"Miksi ei?" kysyi Hackdale.
"Koska", vastasi Bartlett kumartuen eteenpäin nojatuolissaan ja laskien
kätensä Hackdalen polvelle, "hieno nainen, jonka yhteiskunnallinen ja
yleinen arvo on suuri ja joka aikoo mennä naimisiin paroonin kanssa,
ei voi sietää, että hänestä on liikkeellä rumia huhuja, eikä sitäkään,
että poliisi kysellen sekaantuu likeisiin juttuihin. Ja minussa juuri
näette sen miehen, joka voi panna huhut liikkeelle ja tutkimuksen
alulle. Hackdale, minä olen kuin äärettömän suuren säiliön poikki
rakennettu vahva pato -- jälleen vertauksellisesti. Ja mainiostipa minä
sanoinkin verratessani itseäni patoon. Särkekää minut, niin esille
syöksyy hävittävä tulva. Ymmärrättekö nyt?"
"Mihin oikeastaan pyritte, Bartlett?" kysyi Hackdale. "Ajatteletteko
todella, että sananen teiltä voisi --"
"Te pelkäätte lausua sitä ääneen!" ivaili Bartlett. "Hyvä mies, te ette
tiedä lainkaan, niitä minä tiedän. Te ette tiedä sitäkään, kuinka ovela
minä olen. He eivät maininneet nimeäni tänään oikeudessa, mutta minä
juuri omassa persoonassani hain esille sen kultakellon ja vangitutin
herra Charles Kightin ja neiti Mary Sandersin. Ja minä tiedän paljon
enemmän kuin te ja teidän asiakkaanne aavistattekaan, ja nyt sanon
teille, jos olette järkeviä: maksakaa Jim Bartlettille vaikenemisesta
kerta kaikkiaan ja olkaa turvassa!"
"Kuinka voi tietää, etteivät muut tiedä samaa kuin tekin?" kysyi
Hackdale.
"Silloin ette ole tarkannut asioita, hyvä mies", sanoi Bartlett
luottavaisesti. "Minä tiedän väitteeni olevan ehdottomasti totta.
Kukaan ei tiedä, mitä minä tiedän tästä asiasta, ei kukaan!
Valmistakaa kultainen avain, Hackdale, pistäkää se rintani kassakaapin
avaimenreikään ja vääntäkää, niin salaisuus jää lukon taakse ikuisiksi
ajoiksi."
"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Hackdale. "Sanokaa summa."
Bartlett heilautti kättänsä.
"Tämä on niin tärkeä asia", vastasi hän huolettomasti, "että siitä
pitää keskustella asiakkaanne kanssa".
"Asiakkaani kanssa?" huudahti Hackdale. "Rouva --"
"Hsh! Meidän ei tarvitse mainita nimiä", sanoi Bartlett. "Niin,
tuon naisen kanssa. Minä ehdotan, että viette minut hänen luokseen.
Miksi ei? Minä olen säädyllinen, käyttäydyn hyvin, puhun mainiosti,
ja seurustelutapani ovat sellaiset kuin niiden pitää ollakin. Ennen
vanhaan liikuin melko hienoissa seurapiireissä, herra Hackdale, ja
minua voitiin melkein sanoa herrasmieheksi."
Hackdale siveli leukaansa ajatellen ja ihmetellen. Bartlett oli kuin
arvoitus, jota ei voinut ratkaista. Mutta kun hän äkkiä muisti, että
rouva Champernowne voi joskus olla kova kuin marmori ja sitkeä kuin
teräs, niin miksi ei voisi viedä Bartlettia hänen luokseen. Ennenkuin
hän ehti sanoa mitään, kumartui Bartlett vielä lähemmäksi ja katseli
häntä kyynillisesti hymyillen.
"Miksi olette niin haluton esittelemään minut persoonallisesti tälle
arvoisalle naiselle?" kysyi hän. "Miksi olette ryhtynyt suojelemaan
häntä, hyvä mies? Kuulkaas, miksi ette katso omaa etuanne ollenkaan?
Teillähän on hallussanne salaisuus, minun salaisuuteni, jos niin
halutaan sanoa, tai mieluummin ainakin osa siitä. Tehän tiedätte,
mitä olen kertonut teille. Miksi ette käännä sitä omaksi hyödyksenne?
Mutta... ehkä te olette jo tehnytkin niin -- vai mitä?"
Hackdale hämmentyi hieman Bartlettin ivallisen katseen edessä. Hän
tiesi vallan hyvin, ettei hän todellisuudessa ollut levoton rouva
Champernownen, vaan itsensä vuoksi. Hackdale ei lainkaan aavistanut
hänen salaisuuttaan eikä myöskään, miksi hän niin hirveästi pelkäsi,
että hänen nimensä ehkä voitaisiin mainita Deanen jutun yhteydessä
-- hän tiesi vain, että siinä piili jokin salaisuus ja että rouva
pelkäsi. Hän ajatteli vain sitä, mikä koski tai voi koskea häntä
itseään. Hän aavisti kuitenkin, että jos rouva Champernowne joutuisi
pulaan, joutuisi hänkin. Kaikki nykyiset suunnitelmat voisivat silloin
mennä myttyyn eikä hän ehkä saisikaan uutta virkaansa, ja kaikki olisi
pilalla. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi paljon tietääkseen rouva
Champernownella olevan mitä vahvimmat ja vakavimmat syyt toivoessaan
pysyvän salaisuutena, että hän tiesi jotakin Deanesta, ja nyt oli rouva
Champernownen päätöksen edistäminen Hackdalen omien etujen mukaista.
Rouva voi olla hänelle ja hänen uralleen äärettömäksi hyödyksi joko
rouva Champernownena tai lady Childerstonena, ja häntä oli sen vuoksi
suojeltava mistä hinnasta tahansa. Bartlett oli nähtävästi välttämätön
osa kustannuksista -- ja ehkä rouva voi iskeä kiinni häneen paremmin.
Hackdale nousi äkkiä tuoliltaan.
"No hyvä sitten", sanoi hän. "Tulkaa mukaani nyt!"
"Heti valmis", vastasi Bartlett, "kun olen saanut ylleni päällystakkani
ja hattuni. Haluatteko ryypyn ennen lähtöänne, herra Hackdale?"
"Ei, kiitoksia", vastasi Hackdale. "Mutta älkää välittäkö minusta."
"Minä en milloinkaan juo neuvotellessani asioista, sir", vastasi
Bartlett. "En ainakaan nyt, missään tapauksessa. Minä olen lopettanut
sen tavan. Kun mies alkaa tehdä rahaa..."
Hän naurahti omalle sukkeluudelleen ja saattoi vieraansa ulos. Mutta
ravintolan edustalla Hackdale otti johdon käsiinsä ja lähti kävelemään
edellä. Hän vei Bartlettin kaupungin koillisosan läpi suoraan
Ashenhurst-huvilaan. Kun hän koputti oveen, aukaisi sen Jane Pratt. --