Simmons kääntyi äkkiä veljeensä päin, kun työmies lausui viime sanansa.
Hän huomasi Johnin säpsähtävän ja näki kummallisen ilmeen hänen
kasvoissaan. Simmonsista tuntui kuin se olisi ilmaissut huojennusta
ja hämmennystä, mutta kun he poistuivat joukosta, näytti hämmennys
pääsevän voitolle.
"Kight ja Mary Sanders!" sanoi John hiljaa. "Siis yövahtimestari ja
sisäkkö. Kuinka he olisivat voineet murhata hänet, koska olivat olleet
hotellissa koko yön? Ja hänet murhattiin kaukana sieltä."
"Mistä sinä voit sen tietää?" kysyi Simmons melkein ivallisesti. "Hänet
löydettiin kyllä hiekkakuopasta, mutta ruumishan on voitu kantaa sinne.
Me kuulemme kaikissa tapauksissa tästä enemmän huomenna, koska heidät
luultavasti jo aamulla kutsutaan kuulusteluun."
"Huomennako?" huudahti John. Hän oli kärsimätön, koska hän vielä
oli levoton ja hämmentynyt Bartlettin palaamisesta. "Kuulehan nyt!"
jatkoi hän. "Sinähän tunnet kaikki poliisit, Sim -- etkö voisi hankkia
joitakin tietoja tänään iltapäivällä?"
"Minä en tunne heitä niinkään hyvin kuin sinä", vastasi Simmons.
"Sinähän olet ollut ylimääräisenä poliisina. Tunnustele Mellapontia,
mutta he eivät luullakseni suostu kertomaan vielä mitään."
John Hackdale ei halunnut lainkaan kysellä Mellapontilta, koska
hänellä oli omat syynsä olla näyttämättä erikoista harrastusta tätä
uutta vaihetta kohtaan. Mutta hän vietti levottoman iltapäivän ja
yhtä rauhattoman yön arvaillessaan Bartlettin osuutta tähän juttuun
ja epäillessään, halusiko Bartlett ilmaista saaneensa häneltä
sataviisikymmentä puntaa poistumisensa ja vaitiolonsa palkaksi. Ja
kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän oli tutkinto-oikeuden istunnossa
muiden kuuntelijain joukossa kiihkeänä ja levottomana kuulemassa, mistä
Kightiä ja sisäkköä syytettiin.
Yleisössä herätti melkoista huomiota ja pettymystä se, että näitä kahta
vangittua ei syytettykään James Deanen murhasta, vaan erään hänelle
kuuluneen kapineen, hänen kellonsa, laittomasta hallussapidosta. Mutta
John Hackdale ei siitä tuntenut pettymystä eikä hämmästynyt, sillä
hän oli harkinnut asian eri puolia, ja hänestä näytti mahdottomalta,
että syytös murhasta voisi kohdistua Kightiin ja Mary Sandersiin.
Kuulusteluun liittyi kuitenkin pari seikkaa, jotka kummastuttivat
häntä -- nimittäin ensiksikin se, ettei rouva Champernowne ollut
läsnä istunnossa, vaikka Hackdale tiesi hänen olevan kaupungissa, ja
toiseksi, ettei Bartlettia, vaikka tämä olikin läsnä, lainkaan kutsuttu
todistamaan. Ja todistajien kuulustelu oli melkein vain muodollista.
Hackdale sai sen käsityksen, että Mellapont jonkin oman tarkoituksensa
vuoksi tahtoi salata jotakin. Mellapont ei tehnyt muuta kuin lyhyesti
esitti syytteen vankejaan vastaan, kutsui jalokivikauppiaan todistaman,
että he olivat tarjonneet hänelle kelloa ostettavaksi ja että hän
oli ostanutkin sen, ja vei vihdoin neiti Prettyn todistajien aitioon
vannomaan, että kello varmasti oli ollut hänen holhoojavainajansa
omaisuutta. Sitten hän pyysi lykkäystä viikoksi huomauttaen, että
herra Deane-vainajan kalleuksista suurin osa oli vielä hukassa ja että
syytetyt olivat ainakin tähän asti kieltäytyneet ilmaisemasta mitään.
Mutta tällöin sattui päivän ensimmäinen huomiota herättävä tapaus.
Ennen kuin oikeuden puheenjohtaja ehti vastata Mellapontin pyyntöön,
kääntyi Kight äkkiä toverinsa puoleen kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö
nyökkäsi kiihkeästi kuin olisi empimättä hyväksynyt Kightin sanat, ja
Kight katsoi viranomaisiin, viitaten samalla pöytään, jonka ääressä
istui useita paikallisia asianajajia.
"Me tahdomme asianajajan", sanoi hän rohkeasti. "Ja pyydämme siksi
herra Shelmorea -- saammeko puhua hänelle?"
Puheenjohtaja katsoi Mellapontiin, joka vielä seisoi. Ja Mellapont
silmäsi syytettyjen aitioon päin, nyökkäsi ja istuutui.
"Meidän on parasta lykätä istunto puoleksi tunniksi antaaksemme
herra Shelmorelle tilaisuuden puhella syytettyjen kanssa", sanoi
puheenjohtaja, katsoen asianajajien pöytään. "Tarkoitan", lisäsi hän,
"jos herra Shelmore suostuu ottamaan vastaan sen tehtävän."
"Meillä on kylliksi rahaa maksaaksemme herra Shelmorelle", sanoi Kight
yhä rohkeana ja itsetietoisena. "Me haluamme juuri hänet emmekä ketään
toista."
Shelmore, josta rikosjutut tuntuivat vastenmielisiltä ja joka oli
tullut oikeuteen vain neiti Prettyn pyynnöstä, ei näyttänyt lainkaan
tyytyväiseltä kuullessaan tämän suoran vaatimuksen, mutta hän nousi,
meni syytettyjen aitioon ja alkoi kuiskaillen neuvotella Kightin
kanssa. Sen jälkeen hän kääntyi puheenjohtajan puoleen pyytäen, että
hänen sallittaisiin keskustella vankien kanssa viereisessä huoneessa.
Ja sinne hän hetkisen kuluttua menikin heidän ja parin poliisin kanssa,
jolloin viranomaiset poistuivat paikoiltaan verhojen taakse, ja yleisö,
jota sali oli tungokseen asti täynnä, alkoi jäätyään oman onnensa
nojaan arvailla, mitä vielä saisi kuulla. Sillä hyvin ilmeistä oli,
että Kight ja Mary Sanders aikoivat kertoa jotakin.
Niin kului puoli tuntia. Kuuntelijain joukossa oli kolme miestä,
jotka salaa mielessään pohtivat pian tulevien paljastusten
mahdollisuuksia. Kuinka ne tulisivat vaikuttamaan häneen itseensä ja
rouva Champernowneen, arvaili John Hackdale. Saisiko hän tietää jotakin
sellaista, mistä olisi hänelle hyötyä, ihmetteli Simmons. Aikoivatkohan
vangit kertoa jotakin sellaista, mikä vaikuttaisi häiritsevästi hänen
suunnitelmiinsa, tuumi Bartlett. Kaikki nämä katsoivat salavihkaa
Shelmoreen, kun hän vihdoinkin palasi saliin, hyötymättä kuitenkaan
mitään näkemästään. Shelmore oli nähtävästi ihan tyyni.
Vangit palasivat aitioon, viranomaiset tulivat taas saliin, ja Shelmore
nousi seisomaan asianajajien pöydän äärestä, kääntyen heihin päin.
"Minä olen nyt saanut neuvotella molempien syytettyjen kanssa", lausui
hän rauhallisella äänellä, "ja voin myös ilmaista, että he minun
neuvostani ovat luopuneet edelliseltä kannaltaan ja nyt tunnustavat
itsensä syyllisiksi siihen, että he ovat pitäneet laittomasti
hallussaan kultakelloa, jonka he täydellisesti myöntävät olleen herra
James Deane-vainajan omaisuutta. He ovat myös valtuuttaneet minut
ilmaisemaan oikeudelle täydellisen ja, kuten he väittävät, ehdottomasti
uskottavan selostuksen siitä tavasta, kuinka he saivat haltuunsa tämän
kellon ja muutamia muitakin arvoesineitä, joiden piilopaikan he ovat
ilmoittaneet minulle. Siis lyhyesti sanoen, syytetyt haluavat keventää
mieltänsä tunnustamalla kaikki ja myös palauttamalla, mitä ovat
ottaneet. Ne viisikymmentä puntaa, jotka he saivat myydessään kellon,
ovat vielä koskematta ja luovutetaan takaisin samoin kuin kaikki
muutkin arvoesineet. Esitän nyt tämän kaiken arvoisalle oikeudelle,
koska teidän tulee, kun vangit ovat valmiit tunnustamaan itsensä,
syyllisiksi, jättää heidät lakimääräisiin käräjiin tuomittaviksi ja
koska aion, ottaen huomioon heidän halunsa saada hyvittää tekemänsä
vahingon, pyytää teitä päästämään heidät vapaiksi takuuta vastaan..."
Mellapont nousi äkkiä istuimeltaan. "Minä vastustan jokaista sellaista
pyyntöä, arvoisa oikeus", sanoi hän. "Tästä voi nimittäin kehittyä
vielä toinen vakavampi syytös. Sen vuoksi minä ehdottomasti vastustan
heidän päästämistään väliaikaiseen vapauteen."
"Minä en tiedä lainkaan, mitä poliisimestari Mellapontilla on
mielessä", huomautti Shelmore. "Mutta sittenkin aion uudistaa pyyntöni
lopetettuani sanottavani. Hyvät herrat, nyt ryhdyn näiden molempien
syytettyjen toivomuksesta tekemään selkoa siitä, kuinka he ovat
hankkineet ja saaneet haltuunsa nämä kalleudet. He tajuavat molemmat
täydellisesti, että he ovat tehneet väärin langetessaan äkilliseen
kiusaukseen, eivätkä voi vedota mihinkään lieventävään asianhaaraan,
vaikka kummallakin on oikeus -- jota he voivat käyttää jälkeenpäin --
tuoda esille todistuksia entisestä rehellisestä luonteestaan. Mitä
jutun yksityiskohtiin tulee, niin arvoisa oikeus muistaa kai yhtä hyvin
kuin kaikki muutkin, että äskettäin eräs James Deane, Cambornesta
Cornwallista, tuli asumaan Southernstowen Chancellor-hotelliin ja
poistui hotellista noin puolenyön tienoissa tuloiltanaan ja että
hänen ruumiinsa löydettiin pari päivää myöhemmin eräästä hylätystä
hiekkakuopasta kaupungin pohjoislaidalta. Kaikki ovat tähän saakka
luulleet, että herra Deanella oli kuollessaan mukanaan paljon
kalleuksia ja suuri summa rahaa ja että hänet murhattiin niiden vuoksi
-- siis lyhyesti sanoen, että hänellä poistuessaan hotellista sinä
yönä oli rahansa ja kalleutensa mukanaan. Mutta totuus on kuitenkin
sellainen, ettei hän ottanutkaan niitä mukaansa, vaan herra Deanen
rahat, joita on melko suuri summa, ja hänen kalleutensa ovat näiden
molempien syytettyjen hallussa, ja minä olen valmis heidän ohjeensa
mukaan luovuttamaan ne poliisille heti tämän istunnon päätyttyä."
Tämä ilmoitus herätti väkisinkin kiihkeätä mutinaa yleisön joukossa,
mutta Shelmore jatkoi tyynesti.
"Minut on valtuutettu kertomaan oikeudelle tarkasti koko tapahtuma",
sanoi hän. "Puheena olevana iltana vei Mary Sanders herra Deanen
huoneeseen lasillisen kuumaa maitoa. Herra Deane istui lukemassa,
yöpuku ja aamunuttu yllään. Mary Sanders näki hänen pukupöydällään
hänen kultakellonsa, ketjuineen, hänen timanttineulansa ja sormuksensa,
jonkun verran rahaa ja kukkaron. Herra Deane käski hänen tuoda teetä
seitsemän aikaan seuraavana aamuna, ja tyttö tekikin niin. Mutta
tullessaan herra Deanen huoneeseen hän näki, ettei herra Deane
ollutkaan siellä. Pukupöydällä olivat kuitenkin vielä ne kalleudet ja
rahat, jotka hän oli nähnyt siinä edellisenä iltana. Hän oli olettanut
herra Deanen poistuneen huoneestaan hetkiseksi ja meni itsekin
tiehensä. Mutta myöhemmin huomattuaan, ettei herra Deane ollutkaan
palannut, hän otaksui Deanen menneen kävelemään ennen aamiaista. Ja
vieläkin myöhemmin, kun hänestä ei näkynyt jälkeäkään, hän otti rahat,
kalleudet ja kukkaron pukupöydältä pistäen ne herra Deanen vaatteiden
alle erääseen sen huoneen lipastoon, aikoen puhua siitä herra Deanelle,
jahka tämä palaisi. Mutta herra Deane ei palannut lainkaan, ja vihdoin
levisi uutinen herra Deanen ruumiin löytämisestä Chancellor-hotelliin.
Mary Sanders kuuli sen ja tietysti silloin muisti, mitä oli tehnyt
kalleuksille ja rahoille. Ja hän kertoi sen Kightille. Heti sen jälkeen
poliisimestari Mellapont kuulusteli Kightiä ja Mary Sandersia, jolloin
nämä päättelivät kuulemastaan ja löydön aiheuttamista juoruista
poliisin ehdottomasti uskovan, että Deanella oli rahat taskussaan,
sormukset sormissaan ja kallisarvoinen timanttineula kaulahuivissaan
poistuessaan yöllä hotellista ja että Deane oli murhattu niiden vuoksi.
Ja sen vuoksi -- vaikken koetakaan väittää heitä syyttömiksi yhtä
vähän kuin he itsekään sitä haluavat -- he eivät voineet vastustaa
kiusausta, vaan päättivät anastaa nämä kalleudet. Mary Sanders otti eri
esineet lipastosta, jonne oli ne piilottanut, ja antoi ne Kightille,
joka vei ne omaan kätköönsä. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä
turvallisemmiksi he tunsivat itsensä, ja toissapäivänä, jolloin he
viettivät lomapäivänsä Portsmouthissa, he päättivät ottaa kellon
mukaansa ja myydä sen siellä, ja tuloksena siitä oli, että he nyt
ovat joutuneet kiinni. Tämä on ehdoton totuuskoko jutussa, mikäli se
koskee näitä kahta. Poliisimestari Mellapont vihjaisi äsken jotakin
vakavammasta syytöksestä eikä tietenkään voinut tarkoittaa muuta kuin
herra Deanen murhaa. Mutta, hyvät herrat, nämä kaksi syytettyä eivät
kumpikaan tiedä siitä mitään. Molemmat voivat helposti todistaa,
että he sinä yönä, jolloin murha epäilemättä tapahtui, olivat
Chancellor-hotellissa, poistumatta kertaakaan sen ovien ulkopuolelle.
Kuten jo äsken sanoin minut on valtuutettu myöntämään heidät
syyllisiksi nyt esillä olevassa asiassa, ja minä voin myös luovuttaa
poliisille heti kaiken muun kaivatun omaisuuden, paitsi kelloa, joka jo
onkin poliisin hallussa. Vangit joutuvat ensi käräjiin tuomittaviksi,
mutta uskallan heidän tunnustuksensa, korvaushalunsa ja heidän entisen
ehdottoman rehellisen luonteensa vuoksi esittää asianmukaiseksi, että
heidät päästetään takuuta vastaan vapaalle jalalle."
"Minä vastustan kaikkea sellaista jyrkästi", sanoi Mellapont kiivaasti.
"Pyydän arvoisalta oikeudelta, ettei ryhdyttäisi tätä ehdotusta
käsittelemään, vaan määrätään syytetyt jäämään vankilaan viikoksi tästä
päivästä lukien."
Mellapont pääsi tahtonsa perille. Mutta siitä huolimatta Shelmore astui
tunnin kuluttua poliisiasemalle poliisimestarin yksityiskonttoriin
ruskeaan paperiin kääritty kotelo kädessään. Irroitettuaan paperin hän
laski vanhan sikaarilaatikon Mellapontin eteen.
"Päättäen Kightin puheista", sanoi hän, "on kaikki varastettu omaisuus
tässä. Hän neuvoi minulle tarkasti paikan, mihin oli sen piilottanut,
käskien minua tuomaan sen teille. Katsokaa nyt, mitä siellä on."
Mellapont avasi ääneti laatikon ja nosti siitä peitoksi sullotun
paperikerroksen. Silloin ilmestyivät näkyviin timanttineula, molemmat
sormukset, jonkun verran metallirahaa ja kukkaro, jossa oli melko
paljon seteleitä. Mellapont ryhtyi heti niitä laskemaan.
"Kaksisataakolmekymmentäviisi puntaa", huomautti hän. "Melkoinen summa
mukana kuljetettavaksi."
"Hän oli lähdössä mantereelle", sanoi Shelmore. "Niin, muutapa en voi
tehdä." Hän keskeytti katsoen kysyvästi Mellapontiin. "Ajatteletteko
todella, että näitä molempia voidaan mahdollisesti syyttää jostakin
muusta?" kysyi hän sitten.
"Tässä pitää miettiä muutamia seikkoja", vastasi Mellapont. "Muistelkaa
aluksi sitä, että Sanders valehteli meille kysellessämme häneltä asiaa
ensi kerran. Hän sanoi, että kun hän vei sinne teetä aamulla, eivät
rahat eivätkä kalleudet, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä edellisenä
iltana, olleetkaan siinä enää. Nyt hän väittää päinvastaista, eikä se
ole lainkaan hänen edukseen. Ja sitä paitsi liittyy tähän muuan vielä
paljon vakavampi seikka."
"Mikä sitten?" kysyi Shelmore.
Mellapont katsoi häneen terävästi, melkeinpä kyynillisesti.
"Kuinka voitte tietää, ettei näillä molemmilla ole ollut rikostoveria?"
kysyi hän. "Mitä ajattelette tästä olettamuksesta?"
"Te olitte --" aloitti Shelmore, mutta keskeytti. "En oikein ymmärrä.
Missä suhteessa tarkoitatte?"
"Kuinka voisin tietää varmasti, ettei heillä ollut rikostoveria, joka
seurasi Deanea hotellista, tietäen Deanen jättäneen tämän kaiken
jälkeensä, ja murhasi hänet?" vastasi Mellapont. "Se on hyvinkin
mahdollista."
"Se osoittaisi, että koko juttu oli huolellisesti suunniteltu", sanoi
Shelmore.
"No niin, miksi ei?" kysyi Mellapont. "Tähän asti on kaikki hyvin,
herra Shelmore, mutta minä tahdon ratkaista tämän jutun täydellisesti.
En tahdo väittää, että Kight ja Sanders murhasivat Deanen tai että he
tekivät salaliiton jonkun kolmannen henkilön kanssa murhatakseen hänet;
tahdon vain väittää mahdolliseksi, että he ovat syyllisiä johonkin
salajuoneen ja että heidän päästämisensä vapaaksi takuuta vastaan olisi
hyvin tyhmä teko, ennenkuin tiedämme enemmän. Tämä murha on hyvin
salaperäinen, ja vaikka olen työskennellyt kovasti saadakseni sen
selville, en ole saanut mitään johtolankaa enkä, vihjausta, ellei",
lisäsi hän nauraen, mikä tuntui ilmaisevan epäilyä, "ellei jokin, minkä
olen saanut haltuuni, ole johtolanka, jollainen se luultavasti ei ole!"
"Mikä se on?" kysyi Shelmore.
"No niin, voinhan näyttää sen teille", vastasi Mellapont. "Uskon
salaisuuden teille näin kahden kesken. En ole maininnut siitä sanaakaan
enkä näyttänyt sitä kellekään. Sattui niin, että seuraavana päivänä
Deanen ruumiin löydön jälkeen menin yksinäni hiekkakuoppaan ja katselin
siellä hyvin tarkasti ympärilleni nähdäkseni, voisinko keksiä siellä
jotakin. Kauan aikaa hylättynä olleen kuopan pohja, kuten ehkä olette
huomannut, on kasvanut täyteen jäykkää pitkää ruohoa, johon tuskin on
mahdollista jättääkään mitään jälkiä. Niinpä emme mekään löytäneet
varsinaisia meitä hyödyttäviä merkkejä siitä, että joku oli siellä
käynyt. Mutta ruohikosta, kasvavien pensaitten välistä, hyvin läheltä
sitä paikkaa, jossa Deanen ruumis lepäsi, silloin kun se löydettiin,
löysin tämän."
Hän oli puhuessaan ottanut takkinsa taskusta lompakon ja kaivoi nyt sen
sisimmästä osastosta esille pienen esineen, pidellen sitä hyppysillään.
"Katsokaapa!" sanoi hän. "Tiedättekö, mikä tämä on? Kalvosinnapin
emaljoitu etupuoli. Se on ollut kiinnitetty kultaiseen tai hopeiseen
alustaan tai muuhun metalliin, lähtenyt irti ja pudonnut sitten
hiekkakuoppaan. Se ei ole peräisin uhrin kalvosinnapeista, koska ne
olivat täyttä kultaa. Mutta onkohan murhaaja ehkä pudottanut sen?"
"Kunpa voisitte ottaa sen selville!" sanoi Shelmore.
"Niin, kunpa!" vastasi Mellapont. "Sepä se, mutta kuka tietää? Nykyään,
herra Shelmore, olemme vielä yhtä pitkällä kuin ennenkin todelliseen
murhaajaan nähden. Tämänaamuinen tutkinto ei auta meitä hitustakaan.
Yhä vielä on ratkaisematta, kuka tappoi James Deanen ja miksi?"
John Hackdale oli tehnyt saman johtopäätöksen ennen poistumistaan
oikeudesta, ja hänen levottomuutensa vain eneni, kun hän ajatteli
Bartlettia ja tämän mahdollisuuksia tuottaa vaikeuksia. Hän tunkeutui
Bartlettin luo joukon läpi istunnon loputtua ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Bartlett rypisti otsansa ja riuhtautui vapaaksi.
"Antakaa minun olla rauhassa, Hackdale", kuiskasi hän merkitsevästi.
"Minä en ole lainkaan teidän käytettävissänne, hyvä herra."
"Te saitte rahaa minulta", vastasi Hackdale samalla tavalla. "Rahaa --"
"Jonka olin ansainnut!" keskeytti Bartlett pahansuovasta. "Menkää
kertomaan jokaiselle, miksi annoitte minulle, jos uskallatte."
Sitten hän meni eteenpäin muiden mukana, ja Hackdale poistui nolona.
Hän ei huomannut, että Simmons oli ollut juuri hänen takanaan ja nähnyt
tämän kohtauksen, eikä sitäkään, että Simmonsin tarkat korvat olivat
kuulleet Bartlettin viimeisen ivallisen huomautuksen.