Kuinka oli vuoteen laita?
Hetkisen kuluttua astuikin isännän yksityiseen vastaanottohuoneeseen
mies, jota, jos hänellä olisi ollut siviilipuku hienon, tiukan
mustaraitaisen, sinisen univormun asemesta, yhdeksän henkilöä
kymmenestä olisi luullut siviilipukuiseksi henkikaartilaiseksi. Hän oli
melko pitkä, tukeva mies, kasvot olivat päättäväisen älykkäät, ja nyt
hän kohdisti tiukan, kysyvän katseen neiti Cynthia Prettyyn samalla kun
nyökäytti päätään huolettomasti Bellingille ja Shelmorelle.
"Hyvää iltaa, herra Belling -- iltaa, herra Shelmore", aloitti hän.
"Mitä tämä kaikki merkitsee -- täältä Chancelloristako on muuan
herrasmies hävinnyt ihan jäljettömiin? Oliko hän tämän nuoren neidin
holhooja, vai mitä? Niinkö? Kas vain! Millaiset ovat ulkonaiset seikat?"
Hän istuutui lepotuoliin ja kuunteli tarkkaavasti Shelmoren lyhyttä
selostusta. Sitten hän kääntyi vilkkaasti isännän puoleen.
"Miksi ette ilmoittanut minulle tästä heti, Belling, kaivatessanne
tuota herrasmiestä?" kysyi hän melkein virallisen ankarasti. "Siitä on
jo kulunut hyvän joukon toista vuorokautta, kun kaipasitte häntä, ja
minä kuulen nyt vasta ensi kerran puhuttavan siitä."
Belling levitti kätensä pudistaen päätään.
"Siinä te olette kyllä oikeassa, herra poliisimestari", vastasi hän,
"mutta jos olisitte hoitanut tällaista virkaa niin monta vuotta kuin
minä, tietäisitte hotellien vieraiden usein tekevän kummallisia
asioita. Minä sain aluksi vain sellaisen käsityksen, että tämä
herrasmies oli lähtenyt kävelemään ja mennyt kauemmaksi aikomaansa
päämäärää, syönyt aamiaisensa jossakin ja palaisi tavalliseen aikaan
välipalalle. Sitten vaivauduin menemään hänen huoneeseensakin ja koska
näin hänen nukkuneen vuoteessaan, tuki se ensi otaksumaani. Myöhemmin,
kun häntä ei vieläkään kuulunut tulevaksi ja päivä -- eilinen -- kului
pitemmälle, juolahti mieleeni, että herra Deanella on ehkä ystäviä
naapuristossa ja että hän on mennyt aamiaiselle heidän luokseen
viipyäkseen siellä koko päivän. Ja kuta enemmän aikaa kului, sitä
oikeammaksi otaksuin toista mielipidettäni, että hänellä oli ystäviä.
Te kai huomaatte tästä --"
"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Mellapont kääntyen neiti Prettyn
puoleen. "Onko teidän holhoojallanne joitakin ystäviä tai tuttavia
Southernstowessa tai sen ympäristössä?" kysyi hän. "Tarkoitan, teidän
tietääksenne?"
"Minun tietääkseni ei", vastasi neiti Pretty. "Minä olen todella
ihan varma siitä, ettei hänellä ole. Herra Deane ei ole ennen
viime maanantaita milloinkaan käynyt Southernstowessa eikä tunne
ketään täällä eikä läheisyydessäkään. Me keskustelimme melko paljon
Southernstowesta suunnitellessamme lomaamme. Hän halusi katsella
tuomiokirkkoa, vanhoja valleja ja kaikkia vanhoja kirkkoja ja taloja
täällä, ja jos hän olisi tuntenut jonkun täkäläisen tai läheisyydessä
asuvan, olen varma, että hän olisi maininnut siitä minulle. Sen tiedän,
ettei hän ole milloinkaan ennen oleskellut Englannin tässä osassa."
"Tämä näyttää kumoavan toisen teorianne, herra Belling", huomautti
Mellapont. "Mutta tehän aioitte juuri huomauttaa --"
"Minä aioin vain sanoa, että herra Deanen poissaolo näytti sopivan
siihen, mitä hän kertoi minulle holhokkinsa tulosta", sanoi Belling.
"Hän sanoi neiti Prettyn saapuvan tänne vasta keskiviikkona
iltapäivällä. No niin, hän voi siis keskiviikon iltapäivään saakka
tehdä mitä vain haluaisi, koska hänellä ei sitä ennen ollut mitään
sovittua kohtausta, jonka vuoksi tarvitsisi pysytellä sisällä. Onko
siis mikään uskottavampaa kuin se, että jos hänellä on ystäviä --
minä sanon jos, muistakaa se -- täällä tai jossakin läheisyydessä,
hän viipyy heidän luonaan, kunnes hänen on aika tulla tapaamaan neiti
Prettyä? Minä olin luullakseni oikeutettu ajattelemaan niin. Tänne
saapuu useinkin herrasmiehiä, jotka tilattuaan huoneen ja saatuaan
tavaransa sinne poistuvat tapaamaan jotakin henkilöä, palaamatta pariin
kolmeen päivään. Minä ajattelin tässäkin tapauksessa samoin, luulin
hänen menneen tapaamaan jotakin henkilöä ja jääneen hänen luokseen."
"Nuo ovat vain teorioja", sanoi Mellapont. "Puhukaamme nyt
selvistä tosiseikoista. Ja peittelemätön totuus on sellainen, että
herra Deane oli makuuhuoneessaan, numero seitsemännessä, täällä
Chancellor-hotellissa kello yhdentoista aikaan maanantai-iltana
ja että hän seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan oli hävinnyt
jäljettömiin. Mutta milloin hän siis poistui? Maanantai-iltanako vaiko
tiistai-aamuna. Herra Belling, sallikaa minun vaihtaa pari sanaa sen
sisäkön kanssa, josta olemme kuulleet puhuttavan. Tuokaa hänet tänne."
Belling poistui huoneesta, ja Mellapont, katsahdettuaan oveen, kumartui
neiti Prettyn puoleen.
"Olikohan holhoojallanne ehkä paljonkin rahaa mukanaan?" kysyi hän
tyynesti. "Käteistä rahaa?"
"Oli kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Hänellä oli kai paljonkin
rahaa, koska aioimme matkustaa mantereelle. Hän otti sitä paitsi aina
paljon mukaansa lähtiessään matkoille. Minä tiedän sen, sillä olen
usein ennenkin matkustellut hänen kanssaan."
"Entä kalleuksia? Tarkoitan kelloa, ketjuja ja muita sellaisia
esineitä", vihjaisi Mellapont. "Arvokkaita jalokiviäkin ehkä?"
"Hänellä oli koko joukko kalliita jalokiviä mukanaan", vastasi neiti
Pretty. "Voinpa melkein sanoa sitä hänen heikkoudekseen."
"Hm!" mumisi Mellapont katsahtaen Shelmoreen. "Ah, onpa hyvä, että
saimme tietää näinkin paljon, vai mitä, Shelmore? Kuten ehkä muistatte,
oli maanantaina markkinat, ja silloin tänne aina kokoontuu epäilyttäviä
henkilöitä, jotka viipyvät paikkakunnalla myöhään seuraavaan aamuun.
Kuitenkin -- mutta täältähän sisäkkö jo tuleekin."
Belling palasi tuoden mukanaan nuoren naisen, joka katsoi kysyvästi
ja uteliaasti häntä odottaviin henkilöihin, mutta pääasiallisesti
kuitenkin poliisimestariin, ja tämä puolestaan katsoi häneen terävästi
ja arvioivasti kuin olisi tahtonut arvostella hänen luotettavaisuuttaan.
"Tässä on Mary Sanders", sanoi isäntä. "Hän näki herra Deanen viimeksi."
"Ihan niin", myönsi Mellapont. "Ja mihin aikaan se tapahtui, Mary?"
"Juuri yhdentoista jälkeen maanantai-iltana, sir", vastasi sisäkkö
epäröimättä.
"Siis silloin, kun veitte hänelle kuumaa maitoa, näitte hänen olevan
aikeissa mennä nukkumaan ja kuulitte hänen määräyksensä, että toisitte
hänelle teetä seuraavana aamuna kello seitsemän?"
"Niin, sir."
"Eikä hän ollut huoneessaan seuraavana aamuna seitsemän aikaan teidän
mennessänne sinne?"
"Ei, sir."
"Hän ei siis lainkaan juonut teidän sinne viemäänne teetä?"
"Ah ei, sir; teehen ei lainkaan koskettu."
Mellapont vaikeni kokonaiseksi minuutiksi. Sisäkkö, joka näytti
maltilliselta valppaalta nuorelta naiselta, katsoi häneen vakavasti.
Sitten Mellapont äkkiä kumartui eteenpäin, katsoi tyttöön tiukasti ja
pikemminkin kuiskasi kuin ääneen lausui seuraavan kysymyksen:
"Kuinka oli vuoteen laita, Mary? Mitä te siitä tiedätte?"
Sisäkkö säpsähti ja punastui vähän.
"Mitä te oikeastaan tarkoitatte, sir?"
"Tarkoitan, oliko vuoteessa maattu, Mary -- oliko vuode sen näköinen?
Ollessanne sisäkkönä olette kai kokenut kaikenlaista? Minä huomaan
teillä olevan omat mielipiteenne tästä hyvin tärkeästä seikasta.
Ilmaiskaa ne minulle, Mary."
Tyttö hymyili hieman, vilkaisten salavihkaa isäntäänsä.
"No niin, sir", sanoi hän, "minä ajattelin todella jotakin, koska ei
herrasmiestä kuulunut kotiin ennen aamiaista, ja sen vuoksi tarkastelin
lähemmin huonetta ja erittäinkin vuodetta. Luulen, että hän meni
vuoteeseen, mutta ei pysynyt siinä. Otaksun hänen hypänneen siitä pois
hyvin nopeasti."
Mellapont läimäytti kämmenillä polviansa ja siirsi katseensa hitaasti
ja merkitsevästi Bellingistä Shelmoreen ja Shelmoresta neiti Prettyyn.
"Hän luulee herra Deanen menneen vuoteeseen ja nousseen siitä jälleen
melko äkkiä", sanoi hän jonkinlaiseen draamalliseen tapaan. "Kuinka
tulitte sitä otaksuneeksi, Mary?" jatkoi hän kääntyen jälleen sisäkön
puoleen. "Teillä on varmaankin omat syynne?"
"No niin, sir, kun katsoin vuodetta tarkemmin, ei se näyttänyt
sellaiselta kuin siinä olisi nukuttu koko yötä", vastasi Mary.
"Ylimmäisessä pieluksessa oli vain yksi ainoa kuoppa, ja lakanat olivat
ihan suorat ja rypistymättömät. Näytti siltä kuin herra olisi mennyt
vuoteeseen, muistanut samalla jotakin, noussut jälleen eikä sitten enää
pannut maata."
Mellapont löi jälleen polviinsa.
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Kerrassaan ihmeellistä! Herra Deane
menee vuoteeseen, mutta nousee heti jälleen. Kuulkaas, Mary, te olette
varmaankin sellainen tyttö, että pidätte silmänne auki. Kun veitte
herra Deanelle kuumaa maitoa, mihin laskitte tarjottimenne?"
"Pukupöydälle, sir; ihan lähelle sitä paikkaa, missä hän istui
nojatuolissa lukien."
"Huomasitteko mitään tuolla pukupöydällä? Tietysti huomasitte. Mutta
mitä?"
"No niin, sir, en voinut olla näkemättä niitä, koska ne olivat siinä
pöydän keskellä. Näin kultakellon ketjuineen, timanttineulan ja
muutamia sormuksia -- timanttisormuksia, luullakseni."
"Hänellä oli pari arvokasta timanttisormusta", huomautti neiti Pretty.
"Ihan niin", sanoi Mellapont. "Kuulkaahan nyt, Mary, olivatko nuo
esineet pukupöydällä teidän mennessänne sinne seuraavana aamuna?"
"Ei, sir; pöydällä ei ollut mitään muuta kuin harjoja, kampoja ja muita
sellaisia esineitä. En nähnyt mitään arvokkaampaa."
Mellapont kääntyi, nyökäyttäen pari kolme kertaa Shelmorelle.
"Mikään ei voisi olla selvempää", sanoi hän hiljaisella luottavaisella
äänellä. "Herra Deane nousi ja pukeutui, ottipa vielä kalleutensa
mukaansa mennessään ulos toissailtana. Mary!"
"Sir!"
"Minä oletan, että teidän tehtäviinne kuuluu pitää huolta tuosta
käytävästä tai osastosta tai miksi sitä nyt sanotaankaan, missä
makuuhuone numero seitsemän sijaitsee?"
"Kyllä, sir. Se on ensi kerroksessa. Siellä on kuusi huonetta, numerot
kolme, viisi ja seitsemän toisella ja nelonen, kuutonen ja kahdeksikko
toisella puolen."
"Mihin aikaan lopetitte työnne sinä iltana?"
"Tavalliseen aikaan, sir; puoli kaksitoista."
"Näittekö sattumaltakaan herra Deanen poistuvan huoneestaan?"
"En, sir; varmasti en!"
"Jos otaksumme, että hän olisi halunnut jotakin teidän lopetettuanne
työnne, niin keltä hän olisi sen saanut?"
"Kightilta, yövahtimestarilta, sir. Jos makuuhuoneista soitetaan puoli
kahdentoista jälkeen, on Kightin vuoro palvella vieraita."
Mellapont kääntyi Bellingin puoleen viitaten kädellään.
"Nyt tulee Kightin vuoro!" komensi hän.
Belling nyökkäsi sisäkölle.
"Lähettäkää Kight tänne, Mary", sanoi hän. "Heti."
Kun sisäkkö oli mennyt, pysyivät kaikki ääneti. Se johtui suurimmaksi
osaksi Mellapontin käyttäytymisestä, hän kun risti käsivartensa
leveälle rinnalleen, käänsi kasvonsa kattoa kohti ja kohdistettuaan
katseensa jotakin todellista tai kuviteltua paikkaa kohti näytti
vaipuvan syviin ajatuksiin, palaten maailmaan vasta sitten kun muuan
tanakka mies, viheriä esiliina edessä, tuli huoneeseen ja katsoi
kysyvästi Bellingiin.
"Poliisimestari haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä, Kight", sanoi
isäntä.
Kääntyessään yövahtimestarin puoleen Mellapont ei näyttänyt niin
arvostelevalta kuin puhutellessaan sisäkköä. Hän teki ensi kysymyksensä
näennäisen huolettomasti.
"Te olette työssä puoli kahdestatoista seitsemään, vai mitä, Kight?"
kysyi hän.
"En, sir. Minä olen työssä kello yhdestätoista illalla kello kahdeksaan
aamulla."
"Puolen tunnin ero toisaalle ja tunnin ero toisaalle päin. Hyvä on! Te
olitte kaikissa tapauksissa työssä maanantai-iltana?"
"Tapani mukaan, sir."
"Tunsitteko herra Deanen, tuon numero seitsemässä asuvan herran?"
"Kyllä, sir. Näin hänen sanovan hyvää yötä herra Bellingille, kun hän
meni yläkertaan maanantai-iltana."
"Näittekö hänen tulevan vielä alakertaan samana iltana?"
"En, sir."
"Ettekä varhain seuraavana aamunakaan?"
"En, sir."
"Ette siis nähnyt häntä lainkaan koko yönä?"
"En ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan sen jälkeen kun hän meni
yläkertaan, sir."
"Olisiko hän voinut tulla alas ja poistua talosta teidän
huomaamattanne?"
"Voin tuskin ymmärtää, kuinka se olisi käynyt päinsä, sir. Se olisi
varmasti ollut mahdotonta tavallista tietä."
"Miksi -- miksi mahdotonta?"
"No niin, sir, isäntä kyllä ymmärtää tarkoitukseni. Katsokaa, tuo vanha
ulkopiha on jonkinlainen pääkäytävä talon läpi julkipuolelta takaosaan
asti. Kuten tiedätte, päästään julkipuolen portista High-kadulle
ja takaportista Sepulchre-kujalle. Molemmat portit lukitaan kello
yhdentoista aikaan minun tullessani toimeeni -- sen teen ensi työkseni.
Minulla on pihan puolivälissä pieni huone, jonka ovi on aina auki.
Jos joku haluaa tulla tänne yöllä -- tarkoitan myöhäisiä matkustajia,
moottoripyöräilijöitä, automiehiä ja muita sellaisia -- pitää heidän
soittaa minulle ulkopuolelta. Ja jos joku haluaa poistua, pitää minun
samoin avata menijälle jompikumpi portti. Hotellista voidaan kuitenkin
poistua vaivaamatta minua, jos vain tiedetään, kuinka."
"Ah, täältä voidaan siis päästä kadulle vaivaamatta teitä, Kight?"
sanoi Mellapont. "Mutta minkä kautta?"
"Katsokaas, sir; Sepulchre-kujalle johtavassa suuressa portissa on
pienempi ovi, joka on kiinni vain säpillä. Jokainen hotellin asukas voi
päästä kadulle siitä ovesta, mutta ei pääse jälleen sisään soittamatta
minulle."
Mellapont kääntyi Shelmoreen päin nyökäten vakuuttavasti.
"Herra Deane poistui siitä ovesta!" sanoi hän. "Hyvä juttu, mutta
milloin? Kight!"
"Sir!"
"Poistuitteko tuona yönä pihalla sijaitsevasta pienestä huoneestanne
minnekään kello yhdentoista ja kahdeksan välillä? Kävittekö jossakin
talon muussa osassa?"
"Kävin parikin kertaa. Minulla on huoneessani juomia yön varalta. Vein
viskyä ja soodaa numero viiteentoista toiseen kerrokseen -- se herra oli
saapunut kaupunkiin hyvin myöhäisessä junassa. Hän jutteli kanssani
muutamia minuutteja."
"Entä toisen kerran?"
"Vein kupillisen kahvia ja vehnäleipää numero viitoseen tänä aamuna
kuuden aikaan, sir. Siellä asui muuan moottoripyöräilijä, joka halusi
lähteä matkalle varhain."
"Ja viivyitte kummallakin kerralla yläkerrassa muutamia minuutteja?"
"Vain muutamia, sir."
"Ja kuitenkin voi noina muutamina minuutteina kuka tahansa tulla
alakertaan huomaamatta ja poistua porttiovesta Sepulchre-kujalle.
Niinkö?"
"Mahdollisesti, sir", myönsi Kight virnistellen, "mutta tuskinpa
sentään niinkään helposti. Sehän todistaisi, että poistuja tuntee
talon, tuon oven ja Sepulchre-kujan. Ja minun tietääkseni tämä herra
oli ihan outo paikkakunnalla."
Mellapont nousi tuoliltaan.
"Minä olen joka tapauksessa", sanoi hän kääntyen Bellingin
puoleen, "ihan varma siitä, että herra Deane mentyään huoneeseensa
maanantai-iltana nousi jälleen heti, pukeutui, tuli alakertaan ja
pujahti kadulle Kightin ollessa numero viidessätoista. Nyt on kysymys
vain siitä, mihin hän meni ja missä hän oleskelee. Sen selville
saaminen kuuluu minun tehtäviini, ja minä panenkin tiedustelut heti
alulle. Herra Shelmore, teidän pitää tulla kanssani konttoriini. Neiti
Pretty, neuvon teitä rauhoittumaan ja syömään jotakin päivälliseksi.
Älkää olko sen hermostuneempi ja levottomampi kuin on luonnollista,
sillä koetan tehdä kaikkeni. No niin, herra Shelmore."
Shelmore viipyi vain hetkisen sanoakseen neiti Prettylle, että hän
lähettäisi tätinsä, neiti Chaunceyn, tänne illalla, ja poistui sitten
Mellapontin kanssa hotellista. Poliisimestari taputti häntä olkapäähän.
"Herra Shelmore", kuiskasi hän, "älkää hämmästykö, vaikka tästä
kehittyisikin ikävä juttu. Minä epäilen ryöväyksen, ehkäpä vielä
murhankin tapahtuneen. Mutta nyt olen melkoisessa pulassa. Kuten
ehkä tiedätte, on Etelä-Walesin suuren hiilityömieslakon vuoksi
kaikki vakituiset poliisit viety sinne auttamaan eikä minulla ole
käytettävänäni muita kuin ylimääräisiä -- siviilimiehiä. Minun on
kuitenkin pakko tehdä, mitä voin, ja ensi työkseni aion tutkia koko
kaupungin löytääkseni tämän onnettoman vanhan herran. Herra Shelmore,
nyt jo vainuan murhaa."
Lausuttuaan tämän synkän ennustuksen hän vei Shelmoren ikivanhan
kaupungintalon kellarikerroksessa olevaan poliisikamariin, jossa muuan
yksinäinen, pitkä, voimailijalta näyttävä, reipas nuorukainen juuri
kiinnitti hihaansa ylimääräisen poliisin raitaista virkamerkkiä.