Shelmore, joka siihen aikaan oli kolmenkolmatta ikäinen, oli toiminut
asianajajana juuri kuusi kuukautta, ja ehkä hänellä sen vuoksi
olikin kaksitoista asiakasta luettelossaan, koska hän oli ryhtynyt
harjoittamaan ammattiaan syntymäkaupungissaan, Southernstowessa. Hän
oli valinnut alakseen välitysmiehen hyvin varman ammatin, ja hänen
suhteensa asiakkaihin oli edullinen hänelle itselleen; hän tunsi
siksi hyvin ammattinsa, että tiesi ensi puolen vuoden kokemukset
tyydyttäviksi ja lupaaviksi. Toisella aloittelijalla, jonka konttori
oli alempana saman kadun varrella, eräällä entisellä toimistotoverilla,
joka oli hyväksytty julkiseksi asianajajaksi samaan aikaan kuin hänkin
ja joka käsitteli etusijassa rikosasioita, oli epäilemättä enemmän
työtä, mutta vähemmän aineellista hyötyä; hänen konttorissaan kävi ehkä
enemmän väkeä, mutta Shelmore piti kuitenkin enemmän oman huoneistonsa
arvokkaasta rauhasta, keskustellen siellä asiakkaittensa kanssa niin
tärkeistä asioista kuin kiinteistöjen luovuttamisesta tahi ostamisesta.
Hän oli nuorekkaaseen tapaansa hieman ylpeä tästä konttoristaan.
Katuoveen oli kiinnitetty kaunis kirkkaaksi kiilloitettu messinkilevy,
johon oli kauniisti kaiverrettu: _Francis D. Shelmore, asianajaja_;
ja siltä johtavien portaitten päähän tammioveen oli naulattu toinen
samanlainen, pienempi, samanlaisin kirjoituksin. Tämän oven takana
sijaitsevassa pimeähkössä huoneessa, joka oli asianmukaisesti täynnä
papereita, pergamenttirullia ja metallirasioita, istui Shelmoren
ainoa konttoristi, ovela, tarkkaavainen ja varhain kehittynyt Simmons
Hackdale-niminen nuorukainen ja erään sisemmän, vihreällä verholla
peitetyn oven takana istui Shelmore itse sievästi ja hyvällä maulla
kalustetussa ja koristellussa yksityiskonttorissaan.
Aina kun joku noista kahdestoista asiakkaasta sattui tulemaan,
työskenteli Shelmore kovasti, ja asiakas sai odottaa hieman,
konttoristin määrätessä odotusajan pituuden sen mukaan, millaiseksi
hän arvosteli asiakkaan arvon ja merkityksen. Mutta sanoaksemme suoran
totuuden, Shelmorella oli paljon joutoaikaa, ja se oli hänelle suureksi
kunniaksi, että hän käytti siitä osan lisätäkseen omia lakitietojaan ja
osan opettaakseen ilman erikoista sopimusta palvelukseensa ottamalleen
konttoristille lakia.
Shelmore, joka oli ollut melko täsmällinen poikaiästään asti, oli
vieläkin hyvin säännöllinen. Hän saapui konttoriinsa joka aamu
juuri kymmentä minuuttia vaille kymmenen, valmistautuen poistumaan
sieltä joka ilta kymmentä minuuttia vaille viisi. Hän oli valmis
lähtemään sieltä nytkin -- tavattoman kauniin syyskuun viime viikon
keskiviikko-iltana. Hän oli siivonnut pöytänsä, pannut kirjansa
syrjään, pukenut ylleen päällystakkansa ja pannut hatun päähänsä; hänen
kovaksi kierretty sateensuojansa oli valmiina otettavaksi mukaan,
ja sen vieressä oli sievästi taitettu _Times_, valmiina vietäväksi
kotiin tädille, neiti Olivia Chaunceylle, jonka kanssa hän asui
vanhanaikaisessa talossa Southernstowen vanhimmassa kaupunginosassa.
Hän seisoi ikkunan vieressä vetäen sormikkaita käsiinsä täsmällisin
liikkein ja katsellen samalla siitä avautuvaa näköalaa. Hän oli tehnyt
nämä samat temput joka ilta kuutena kuukautena eikä se olisi saattanut
häntä lainkaan toivottomaksi, jos joku erehtymätön profeetta olisi
ennustanut, että hän tulee tekemään samoin joka ilta vielä monena
pitkänä vuonna. Hänhän ei muuta toivonutkaan kuin hyvin sovitettua,
tyyntä ja järjestelmällistä elämää, missä huominen olisi eilisen
kaltainen.
Ja kuitenkin juuri tällä hetkellä, jos Shelmore vain olisi tiennyt
sen, sattui läheisyydessä asioita, jotka eivät kuuluneet lainkaan
hänen alaansa ja jotka tulisivat häiritsemään hänen säännöllistä
päivittäistä elämäänsä. Kun hän seisoi siinä katsellen kylmästi
ikkunasta, näki hän jotakin, mikä ainakin kiinnitti hänen huomiotaan,
ellei se juuri kiihdyttänytkään häntä. Hänen konttorinsa sijaitsi
nurkkakorttelissa, ja sen ikkunoihin näkyi suuri ala vanhinta kaupungin
puolta ja täydellisesti vanhanaikaisen Chancellor-hotellin julkipuoli.
Ja Shelmoren huomio kiintyi erään tytön nopeaan ilmestymiseen
hotellin pihan portille. Siinä tyttö pysähtyi sekunniksi tai pariksi
kivitykselle ja katseli epäröiden ja kysyvästi ympärilleen, kuten
ihmiset tekevät nähdessään outoja esineitä tai kohtauksia. Hän oli
pitkä, solakka ja notkea, ja Shelmore oli aivan varma siitä, että
hän oli nuori ja kauniskin: muuten hän oli hienosti puettu ja outo
paikkakunnalla. Shelmore kummasteli hänen käyttäytymistään tietämättä
oikein miksi, mutta nähdessään tytön jälleen katselevan ympärilleen,
epäröivän ja sitten äkkiä tulevan kadun poikki häntä kohti, hän sai
teoriansa valmiiksi.
"Hän on joutunut johonkin pulaan", mumisi Shelmore, "ja haluaa saada
selville jotakin".
Tyttö katosi näkyvistä katukäytävällä kävelevien ihmisten joukkoon, ja
Shelmore, saatuaan sormikkaittensa viime sormen haluamaansa kuntoon,
otti sievästi käärityn sateensuojansa ja yhtä sievästi taitetun
_Timesin_ käteensä ja valmistautui poistumaan päivittäisen työnsä
näyttämöltä. Mutta ennenkuin hän ehti avata viheriäverhoisen oven,
kuuli hän ääniä konttoristin huoneesta. Hän pysähtyi, ovi aukeni ja
Simmons Hackdalen tarkkaavaiset kasvot ilmestyivät näkyviin samalla kun
hänen kätensä ojentautui, tarjoamaan hänelle nimikorttia.
"Nuori hieno nainen", sanoi Simmons lyhyesti, "haluaa neuvotella teidän
kanssanne".
Shelmore tarttui korttiin koneellisesti, tuijottaen sen sieviin
kirjaimiin. Sen oli tietysti antanut sama tyttö, jota hän oli juuri
äsken katsellut ikkunastaan. Ja kirjaimet, joihin hän tuijotti,
muodostivat luonnollisesti hänen nimensä -- _Neiti Cynthia Pretty, St.
Meliot's Camborne!_ -- Hyväinen aika, Camborne oli ainakin parin-,
kolmensadan kilometrin päässä Cornwallissa! Mitä... hän kohotti äkkiä
katseensa, nyökäytti konttoristilleen ja vetäen pois sormikkaat
käsistään ja ottaen hatun päästään meni pöytänsä taakse kuin johonkin
suojaan. Mutta päästyään sinne jälleen hän kohdisti katseensa oveen...
Kun Simmons Hackdale ohjasi neiti Cynthia Prettyn huoneeseen, sai
Shelmore hänestä yleisvaikutelman. Hän oli pitkä, solakka ja notkea,
siis ensi otaksuman mukainen, ja kieltämättä viehättävä. Shelmore
ei ollut varma siitä, oliko tytön tukka keltainen, tummankeltainen
vaiko hieman punertava; hän ei ollut oikein varma tytön silmistäkään,
olivatko ne siniset vai sinipunervat, mutta kaikissa tapauksissa
valaisi tytön koko olemus konttoria. Ja tyttö oli nuori, ehkä
yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias; Shelmore ei voinut sanoa sitä
varmasti, mutta nuori hän ainakin oli. Ja äkkiä Shelmorekin tunsi
itsensä hyvin nuoreksi, vieläpä hieman vähäpätöiseksi, sillä nähdessään
hänet neiti Cynthia Pretty huudahti tahtomattaan.
"Ah!" sanoi hän pysähtyen oven ja pöydän väliin. "Oletteko te herra
Shelmore, jonka nimi on katuovessa? Oletteko todellakin? Ah, te
näytätte niin hirveän nuorelta ollaksenne asianajaja, jollaista minä
juuri tarvitsen."
"Ehkä minä olen vanhempi kuin miltä näytän", vastasi Shelmore saaden
takaisin tyyneytensä. "Ja minä vakuutan teille, että olen melko
oppinut. Ettekö halua istuutua ja kertoa minulle..."
Hänen vieraansa vaipui lepotuoliin, johon hän viittasi, ristien kätensä
syliinsä ja tarkastellen samalla Shelmorea toistamiseen arvostelevasti.
"Te olette todella älykkään näköinen", sanoi hän. "Ja te olette
kaikissa tapauksissa mies ja asianajaja, jollaista minä juuri
tarvitsen. Olen joutunut pulaan, herra Shelmore -- en ainakaan
tiedä, mitä olisi tehtävä. Nimeni on Pretty -- Cynthia Pretty,
kuten näette kortistani. Asun Cambornessa, Cornwallissa, ja omistan
siellä puolet eräästä kuuluisasta tinakaivoksesta. Toinen puoli
kuuluu yhtiömiehelleni, herra James Deanelle. Herra Deane on myös
holhoojani ja uskottuni ja kaikkea muutakin isävainajani määräyksestä,
koska minä olen vasta yhdeksäntoista vanha enkä siis täysi-ikäinen.
Sanon tämän vain jonkinlaiseksi johdannoksi todellisille tärkeille
asioille. Asia on niin, että herra Deane ja minä olemme viime aikoina
matkustelleet. Emme kuitenkaan yhdessä, vaan erikseen. Hän on
oleskellut Pohjois-Englannissa, sillä hän pitää hyvin paljon vanhoista
kartanoista, muinaisesineistä ja niin edespäin. Minä taas olen ollut
Bathissa erään entisen koulutoverini luona. Päätimme herra Deanen
kanssa tavata toisemme täällä Southernstowessa, Chancellor-hotellisssa,
tänään tai tarkemmin sanoen tänään iltapäivällä. Aiomme viipyä
täällä muutamia päiviä voidaksemme tutustua paikkaan ja matkustaa
sitten Doveriin ja mannermaalle, Hollantiin, Belgiaan, ehkäpä vielä
Saksaankin. No niin, minä saavuin tänne Bathista kaikkine tavaroineni
noin puoli tuntia sitten ja ajoin suoraan Chancelloriin. Siellä oli jo
varattu minulle huone -- herra Deane oli varannut sen saapuessaan tänne
maanantaina eli toissapäivänä. Mutta herra Deanea itseään ei näy siellä
-- hän on kadonnut jäljettömiin."
"Jäljettömiinkö?" huudahti Shelmore. "Kuinka ja miksi?"
"Älkää kysykö minulta", vastasi hänen vieraansa. "Minä en tiedä sitä.
Nyt saatte kuulla, mitä tuolla kadun toisella puolen naiskonttoristi
sanoi. Isäntä ei ollut kotona enkä saanut paljonkaan selville tytöltä,
joka näyttää melko tyhmältä ja lyhytnäköiseltä. Hän sanoi herra Deanen
saapuneen sinne maanantaina johonkin, aikaan ja kadonneen sitten
salaperäisesti seuraavana iltana, eivätkä he ole nähneet häntä sen
jälkeen. Ja koska minun mielestäni piti neuvotella heti jonkun kanssa,
tulin ulos hakemaan asianajajaa, jolloin näin nimenne, ja -- no niin,
muutapa minä en tiedäkään."
"Kuinka vanha herra Deane on?" kysyi Shelmore.
"Hän täytti viime kesäkuussa kuusikymmentäkolme vuotta", vastasi neiti
Pretty.
"Tiedättekö mitään syytä tähän katoamiseen?"
"Jumala varjelkoon, en! Mitä syytä siihen voisi olla?"
"Koska en tunne häntä, en osaa sanoa. Olisikohan se voinut johtua
raha-asioista?"
"Herra Deane on varakas mies. Me olemme yhtiötovereita ja molemmat
rikkaita."
"Onko hänellä nykyään ollut joitakin kotihuolia? Onko herra Deane
naimisissa?"
"Hän on leski. Hänen vaimonsa kuoli minun ollessani pieni tyttönen."
"Onko hänellä lapsia, jokin poika tai tyttö?"
"Ei. Minä olen kuullut hänen sanovan, ettei hänellä ole ainoatakaan
sukulaista koko maailmassa."
"Oliko hän tyytyväinen elämäänsä? Eikö hänellä ollut minkäänlaisia
huolia?"
"Koska olen tuntenut hänet lapsuudestani saakka, niin voinpa melkein
sanoa, ettei herra Deanella ollut minkäänlaisia huolia eikä vaikeuksia.
Hänen luonteensa oli hyvin aurinkoinen ja iloinen."
"Te ette siis tiedä minkäänlaista syytä, miksi hän olisi kadonnut?"
"En ainoatakaan! Tiedän hänen odottaneen hirveän kiihkeästi _tätä_
matkaa manterelle, ja viime kirjeessään, jonka häneltä sain --
se on täällä laukussani -- hän lupaa uskollisesti odottaa minua
Chancellor-hotellissa tänään neljän aikaan. Hän on sellainen mies, että
hän täyttää mitä tarkimmin sopimuksensa. Herra Shelmore, minä olen ihan
varma siitä, että tässä on jotakin vialla."
Shelmore pani hatun päähänsä.
"Minä tulen kanssanne hotelliin, neiti Pretty", sanoi hän. "Tunnen
Bellingin, isännän, ja parasta on, että puhuttelemme häntä heti."
"Kun olin siellä, oli hän jossakin kaupungilla", huomautti neiti
Pretty. "Enkä ymmärrä, voiko hänkään tietää sen enempää kuin ettei
herra Deane ole ollut siellä maanantai-illasta asti."
"Herra Deanehan on voinut jättää hänelle jonkun sanan, josta ei
konttorineiti tiedä mitään", vihjaisi Shelmore. "Belling on kaikissa
tapauksissa tarvitsemamme mies, ja tuolla hän juuri meneekin kotiinsa."
Hän vei uuden asiakkaansa vanhan hotellin pihan poikki ja konttorin
ohi erääseen yksityishuoneeseen, missä isäntä, iloisen näköinen
keski-ikäinen mies, riisui juuri yltään päällystakkaan ja hattuaan. Hän
kumarsi kohteliaasti neiti Prettylle, nyökäyttäen sitten ymmärtävästi
päätään Shelmorelle.
"Minulle kerrottiin juuri neiti Prettyn saapumisesta ja hänen
tekemistään tiedusteluista, minne herra Deane on joutunut", sanoi hän
siirtäen tuoleja lähemmäs vierailleen. "Jaha, te olette heti kääntynyt
lainopillisen neuvonantajan puoleen, neiti, mutta toivokaamme, ettei
se ole tarpeen. Ja kuitenkin se on totta, herra Shelmore, etten
tiedä mitään herra Deanesta. Hän ei ole täällä enkä tiedä, missä hän
oleskelee."
"Kertokaa minulle vain kaikki, mitä tiedätte", vastasi Shelmore. "Neiti
Pretty on luonnollisesti levoton hänen vuokseen ja pelkää hänelle
tapahtuneen ehkä jotakin."
"No niin, sir, herra Deane näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka
voi täydellisesti pitää huolta itsestään", vastasi isäntä istuutuessaan
vieraitaan vastapäätä. "Mutta minä kerron teille kaikki tietoni. Herra
Deane saapui tänne luullakseni Lontoosta maanantai-iltapäivällä noin
kello neljän aikaan. Hän tilasi itselleen huoneen, numero seitsemännen.
Sitten hän tilasi huoneen holhokilleen, neiti Prettylle, jonka sanoi
saapuvan tänne keskiviikkona -- numero yhdennentoista. Neiti Pretty
on nyt tullut, ja huone on kunnossa hänelle. Mutta missä on hänen
holhoojansa! Minä en voi kertoa teille muuta kuin tämän: Herra Deanen
tavarat vietiin hänen huoneeseensa, ja hän meni sinne itsekin pyytäen
tuomaan teetä. Sitten hän tuli syömään päivällistä kello seitsemän
aikaan. Sen jälkeen hän tuli luokseni ravintolan tarjoiluhuoneeseen
ja kysyi minulta, onko täällä joitakin erityisiä huvittelupaikkoja.
Minä kerroin hänelle täällä juuri avatusta elävienkuvien teatterista,
jollaista ei ennen milloinkaan ole ollut Southernstowessa ja jota kyllä
kannattaa mennä katsomaan. Hän sanoi menevänsä sinne ja lähtikin,
tullen takaisin noin kymmenen aikaan tai hieman myöhemmin, jolloin
hän pyysi minua juomaan lasillisen kanssaan. Hän saikin sitten viskyä
ja soodaa tähän samaan huoneeseen -- herra Deane istui juuri tuossa
samassa tuolissa kuin nyt te, herra Shelmore. Me keskustelimme
teatterista ja nykyään noihin laitoksiin sijoitetuista pääomista.
Sitte hän huomautti nähneensä teatterissa erään melko kauniin naisen,
jonka hän sanoi istuneen jonkunlaisella kunniapaikalla ja näyttäneen
paikalliselta kuuluisuudelta. Minä sanoin hänelle naisen olleen rouva
Champernownen, Southerstowen pormestarin. Se kiinnitti suuresti hänen
mieltään, ja hän sanoi, että vaikka hän oli kuullut ennenkin puhuttavan
naispormestareista, ei hän kuitenkaan ollut milloinkaan nähnyt
sellaista virantoimituksessa. Minä kerroin hänelle silloin, että rouva
Champernowne on hyvin teräväjärkinen, taitava nainen ja omistaa erään
kaupunkimme suurimmista liikkeistä ja että hän tultuaan Southernstoween
noin parikymmentä vuotta sitten on aina harrastanut kaikkia
kaupunkimme asioita ja toimii nyt jo toista vuotta pormestarina.
Sitten keskustelimme jonkun aikaa naisten osanotosta valtiolliseen ja
kunnalliseen elämään, ja noin yhdentoista aikaan hän sanoi menevänsä
nukkumaan. Me sanoimme toisillemme hyvää yötä portaitten juurella, ja
silloin näin hänen viimeisen kerran, herra Shelmore. En ole nähnyt
häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen."
"Entä palvelijanne?" huomautti Shelmore.
"Ah, niinpä totisesti!" vakuutti Belling. "Sisäkkö näki hänet viimeksi."
"Millaisissa olosuhteissa?" kysyi Shelmore.
"No niin", vastasi isäntä, "muutamien minuuttien, ehkä noin kymmenen
tai viidentoista minuutin kuluttua siitä, kun hän oli mennyt
yläkertaan, hän soitti sisäkön luokseen pyytäen häneltä lasillisen
kuumaa maitoa. Tyttö tuli alas hakemaan sitä hänelle ja kun hän palasi
se mukanaan, oli herra Deane, seuraavana aamuna tytöltä saamani
selostuksen mukaan, istunut yöpuvussaan lepotuolissa ja lukenut jotakin
kirjaa. Hän oli käskenyt tytön tuoda hänelle teetä ja kuivia korppuja
juuri seitsemän aikaan seuraavana aamuna. Tyttö sanoi hänelle hyvää
yötä mennen tiehensä ja jättänyt hänet sinne maistelemaan kuumaa
maitoaan ja lukemaan kirjaansa -- ja nyt olette saanut tietää kaikki."
"Hän oli siis täällä ainakin vielä myöhään maanantai-iltana", huomautti
Shelmore. "No niin, mutta siirrytään tiistai-aamuun kello seitsemään.
Mutta silloin tapahtui?"
"Tiistai-aamuna kello seitsemän sisäkkö vei hänelle teen ja korput",
jatkoi Belling. "Koska hänen koputukseensa ei vastattu, meni hän
huoneeseen, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Hän otaksui silloin herra
Deanen menneen kylpyhuoneeseen, minkä vuoksi hän laski teen pöydälle
ja lähti huoneesta, vieden sinne kuitenkin hetkisen kuluttua kuumaa
vettä. Herra Deane ei ollut siellä silloinkaan, emmekä ole nähneet
häntä milloinkaan sen koommin emmekä kuulleet hänestä mitään. Kuten jo
äsken sanoin, näki hänet viimeksi sisäkkö myöhään maanantai-iltana,
jolloin herra Deane oli aikeissa mennä nukkumaan tai ainakin oli siihen
valmistunut."
"Huomasikohan sisäkkö, oliko vuoteessa levätty?" kysyi Shelmore.
"Tarkoitan -- tiistai-aamua."
"Ah, kyllä! Minä kysyin sitä häneltä, ja hän vastasi myöntävästi. Siinä
oli varmasti maattu, sillä kävin siellä itse myöhemmin katsomassa."
Shelmore katsoi neiti Prettyyn, joka kuunteli tarkkaavaisesti
keskustelua, kasvojenilmeen alkaessa käydä jo hyvin hämmästyneeksi.
Äkkiä hän kysyi Bellingiltä kiireiseen suoraan tapaansa:
"Milloin te kaipasitte holhoojaani ensi kerran?"
Belling katsoi Shelmoreen, hymyillen, näyttäen tahtovan vihjaista, että
mies käsittää varmasti tämänkin tilanteen paremmin kuin nainen.
"Niin, neiti", vastasi hän kääntyen kysyjän puoleen, "ehkä minä en
huomannut kaivata häntä ennenkuin myöhään aamupäivällä. Meillä oli
paljon vieraita eilen aamulla, ja minulla oli sen vuoksi hyvin kiire.
Vasta noin yhdentoista aikaan juolahti äkkiä mieleeni, etten ollut
vielä tavannut herra Deanea. Silloin kysyin sisäköltä ja sain kuulla
kaiken sen, mitä nyt olen teille kertonut. Tyttö otaksui tietysti herra
Deanen nousseen varhain ja menneen aamukävelylle ennen aamiaista, kuten
niin monet muutkin herrasmiehet tekevät."
"Se tarkoittaa, että hän oli ottanut vaatteet mukaansa", sanoi neiti
Pretty tiukasti. "Hän ei ole suinkaan poistunut talosta yöpuvussaan.
Mutta näkikö kukaan hänen menevän ulos?"
"Niin", huomautti Shelmore nousten tuoliltaan, "siinäpä se onkin:
näkikö kukaan hänen menevän ulos? Hänen on täytynyt poistua talosta
myöhäisen yön ja varhaisen aamun välillä. Mutta tässä voi turvautua
vain yhteen keinoon. Belling, meidän on neuvoteltava poliisin kanssa.
Minä näen puhelimen tuolla nurkassa. Ei suinkaan teillä ole mitään
sitä vastaan, että soitan kaupungintalolle? Tällaisessa asiassa ei saa
hukata hetkistäkään."
Hän meni lattian poikki puhelimeen ja kääntyi sitten parin minuutin
kuluttua seuralaistensa puoleen.
"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Mellapont tulee tänne itse --
poliisimestari Mellapont."