Suuntasin lentoni Orionin ikikirkkaaseen tähtisikermään läntisellä
taivaalla. Sinnehän Väinämöinenkin purjehti, kun elämä maailmassa kävi
sietämättömäksi. Siellähän tuikkikin Väinämöisen vyö silmieni edessä.
Helsingin humu ja punakaartilaisten vahingonlaukaukset hävisivät
vähitellen kuuluvistani. Syntyi kaamea äänettömyys ja vilu viima
pyyhkieli kasvojani.
-- Paleltaako sinua, Impi Maria? kysyin.
-- Vähän sormiani ja varpaitani.
Kohta alkoi avaruus äännehtiä. Kuului kuin kaukainen ukon jyrinä,
muodoton, uhkaava, juhlallinen.
-- Setä, tuleekohan ukkonen? kysyi Impi.
-- Ei keväällä jyrise. Se on vaan avaruuden sointia. Vanhat viisaat
väittävät, että avaruuden liikehtimiset aikaansaavat sulosointuja.
Jo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen
sinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet
taivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva
teräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli
yhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni
kulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme
turhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista
suurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja
melskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä
sulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni.
Siunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan,
mielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme.
Mielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen
sunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja
ainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat.
Järjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä.
Taivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin
kenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri
ihmisillä vaan sukulaisluonnetta.
-- Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.
-- Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?
-- Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.
-- Ei, ei. Se on "Koko Maailma". Setä on usein soittanut sitä.
Lähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.
-- Katso, setä, tuolla on kaljaasi.
-- Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et
tunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.
-- Siinä on maalattu kupeeseen _Väinämöinen II_, ja jotakin muuta sen
alla.
-- Alla seisoo "pinxit Akseli Gallen-Kallela". Se on se alus, jolla
Väinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.
-- Missä on Väinämöinen I?
-- Se on se laiva, jolla Väinämöinen purjehti Pohjolasta, kun Louhi
kynsillään tarttui mastosta kiinni. Tunnethan sen taulun, myöskin
Gallenin maalaama.
-- Tunnen. Hyi jee (rakkain yhteiskoululaisten huudahdussana
Helsingissä) kun se akka oli ruma.
-- Nyt me olemme oikeassa. Tässä on taivaan pääportti. Tästä on
Väinämöinenkin kulkenut. Laiva odottaa häntä ulkosatamassa. Kun
Väinämöistä tarvitaan Suomeen, silloin hän palaa tätä kautta takasin
samalla laivalla. Niin on hän luvannut. Katso tuolla lehtipuukujan
päässä häämöttää taivaan kultainen portti ja sen vieressä on Pietarin
yksityisasunto. Katso, miten ihana katto sillä on, tehty kirkkaan
valkoisista kalansuomuksista.
Astuttiin kiviselle laiturille ja minä puhaltelin Impi Marian
kohmettuneita sormia. -- Mutta miten päästä irti siivistä.
-- Ota Impi kirjasi esille. Ruvetaan lukemaan irti siipiä.
"Oi Ukko ylijumala
Mies totinen toimellinen
Alla taivahan asuja
Päällä pilvien pysyjä
Pihet pilvestä piruta
Käteheni oikeahan
Joill' on varret maanmatoiset
Terät kirjokäärmehiset.
Niillä leikkaan lemmon siivet
Veän pois veriset äimät.
Ihosta inehmo raukan,
Karvoista kavon tekemän".
Sain pihdit oikeaan käteeni ja nappasin siivet poikki juuria myöten.
Tämän tein, sillä minun siipeni olivat suuruutensa takia hankalat
kuljettaa mukana. Satamamiehet syöksyivät luokseni ja alkoivat hieroa
kauppaa. Impi ei lukenut irti siipiään.
-- Hullu mies kun leikkasit siipesi. Taivaassahan niitä juuri
tarvitaan.
-- Kyllä minä saan uudet. Minulla on kirja kainalossa, jonka avulla
siipiä sataa taivaasta kuin lumihiutaleita.
-- Myy se kirja.
-- En kirjaa myy, mutta siivet myyn.
-- Paljonko tahdot?
-- Paljonko annatte?
-- 10 Sm.
-- Liian vähän. Oletteko juutalaisia?
-- Tietysti. Minä olen satamamestari täällä, muutoin eläissäni
pieni profeetta Joonas, ehkä tuntenet raamatusta. Olin ainoa
purjehdustaitoinen pyhien joukossa, ja sentähden olen joutunut tähän
virkaan. Anna pois siivet 10:llä Sm:lla.
-- En. 15:ta vaadin.
Nyt alkoi suinaaminen ja tarkastaminen, ja siipiäni levitettiin
suoriksi ja työnnettiin suppuun kuin vanhoja housuja Narinkassa.
-- Minä maksan 15 Sm. Tässä on rahat, huusi Joonas ja pisti rahat
käteeni, koppasi siivet kainaloonsa ja juoksi kotiaan.
-- Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän
Niniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja
jumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?
-- Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään
maailmassakin.
-- Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin
aasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.
-- Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli,
teidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina
aluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee
sinut, noin lihavan miehen.
-- Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?
-- Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.
Edessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla
keltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi
kilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin
päässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta,
kultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.
Käännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi
sisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen
parta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita
kalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta.
Me kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo
laskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.
Laskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin
syvälle kuin vain voin. Impi niiasi.
-- Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko
antaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.
-- Armas apostoli, olen lukenut Lukianoksen lukemattomista jutuista,
että taksa on yksi obooli eli meidän rahassa 25 p. hengeltä. Minä
maksan täyden lapsestakin.
-- Oletko luterilainen vai katolilainen?
-- Luterilainen suomalainen olen. Jotkut tuttavani väittävät, että
suuresti muistutan ulkomuodoltani juuri itse Lutheria. Kanta-äitini
olikin Würtembergistä.
-- Lutherilaisilta otan aina kaksinkertaisen maksun. Tekisi mieleni
ottaa sinulta, Lutherin haahmolta, kolminkertaisenkin maksun.
-- Miksi, pyhä mies, vihaat luterilaisia, uskalsin kysyä.
-- Siksi, että he halveksivat minua. Tiedäthän, ett'ette pane mitään
arvoa sille opille, että minun huostassani on taivaan valtakunnan
avaimet. Ettekä te kunnioita minun istuintani Roomassa, jolla paavit
ovat halki vuosisatojen prameilleet.
-- Mutta kävitkö sinä, Santta Pietari, koskaan Roomassa ja osasitko
sinä, arameaa haastava kalastaja, puhua Ciceron kankeaa kieltä monine
vaikeine sääntöineen ja yhtä monine oikullisille poikkeuksineen.
Pietari hiveli partaansa ja kiinnitarttuneet särjen suomukset
putoilivat maahan.
-- Nokkaviisas kysymys! Mutta voinhan sinulle näin meidän kesken
tunnustaa, koska ehtoo on, eikä lisätulokkaita enää näy, että en
koskaan ole Roomassa käynyt, enkä olisi piiskallakaan lyötynä sinne
lähtenyt, suurkaupungin vilinään. Olin vaan yksinkertainen kalastaja,
ja pisin matka, minkä koskaan olen tehnyt, oli toivioretket
Jerusalemiin. En osannut muuta kieltä kuin aramean murretta, en edes
hepreaa, vielä vähemmin kreikan kieltä. En helluntainakaan puhunut
kielillä, niinkuin pyhä taru kertoo, vaikka olinkin maistellut vähän
"makiata viinaa". -- Niinkuin tietänet, kalastaja joskus märässä
ammatissaan tulee ottaneeksi pienen tuikun --.
-- Tiedän kyllä, asun kesillä Finbyn saaressa. Itämeren äyräällä.
-- Enkä minä tähän paikkaan olisi joutunutkaan, mutta kun teillä siellä
maailmassa pyhän tarun mukaan opetettiin, että minulla muka oli taivaan
valtakunnan avaimet, niin kaikki vainajat, taivaaseen astuessaan,
rupesivat hokemaan ja haikailemaan: missä Pietari, missä pyhä Pietari,
eikö hän olekkaan porttia avaamassa? Minä asustin alussa Betlehemin
tähdessä kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sieltä komennettiin minut
tänne porttivahdiksi, tyydyttämään vainajien yhä äänekkäämpää
vaatimusta. -- Näin olen joutunut tänne. Raskas on toimeni, mutta
olisin kyllä tyytyväinen, joll'eivät vainajat olisi niin perin
kitsaita. Taksa on niin tuiki alhainen, ja maailman alusta määrätty,
enkä minä sitä enää hyväksy. Yksi obooli, mitä se merkitsee nykyään! --
Sinäkin tässä tingit tinkimistäsi. Tuollainen lihava verenimijä! Tässä
kulki juuri joukko teidän punikkianne, ja ne minä laskin ilmaiseksi,
mutta "lahtareilta" otin kaksinkertaisen hinnan.
-- Pidätkö, pyhä isä, punikkien puolta? kysyin ihmeissäni.
-- Tietysti pidän. Minähän olin köyhä kalastaja. Minä ja kaikki minun
seuralaiseni olivat juuri punikkeja. Meitä oli imetty, ja meillä oli
pahat imijämme, fariseukset, publikanit, saduseukset, Herodes ja senkin
päät. Punikki olen aina ollut ja punikki olen vieläkin.
-- Mutta ethän hyväksyne heidän hiivittäviä murhiaan ja ryöstöjään?
-- En hyväksy, mutta ymmärrän. Mestarini ei sallinut väkivaltaa. Mutta
meidän jälkeläisemme, valekristityt, ovat murhanneet, kiduttaneet ja
raastaneet pahemmin kuin teidän punikkinne. Heiltä on kirottu oppi.
Mutta oletko unohtanut vertauksen kamelista ja rikkaasta,
neulansilmästä ja taivaasta.
-- Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen arvo riipu
rikkaudesta eikä köyhyydestä, ei lihavuudesta eikä laihuudesta, vaan
siitä miten hän maailmassa elää. Kidutukset tulisissa pätseissä ovat
raakalaisten petomaisia hommia. Niistä meidän täytyy päästä, tulipa ne
punikkien tahi mustikkien taholta.
-- Elä luule inehmon lapsi, että murhista ja kidutuksista koskaan
pääsette. Ihmispeto on vanhinta ja vankinta meissä ihmisissä, ja
tilaisuuden sattuessa se puhkee esille...
-- Mutta, isä hyvä, sinun elinaikanasi sivistyneet helleenit
kammoksuivat verenvuodatusta ja kidutusta, eivätkä uskoneet tulisiin
pätseihin...
-- Suu poikki poikaseni, kun pyhä isä puhuu, huusi Pietari, ja oikasihe
pystyyn pitkin pituuttaan. Näitä sivistyneitä vastaan me köyhät
aramealaiset juuri nousimmekin. Jälkeläisemme ne kukistivat vereensä,
raakojen aasialaisten kansojen avulla, heidän pistimillään, keihäillään
ja jousillaan, kuten teidänkin punikkinne. Livautin minäkin kerran
korvan irti ylimäisen papin palvelijalta.
-- Mutta muistatko mitä mestarisi sanoi: Joka miekkaan tarttuu se
miekkaan hukkuu.
-- Hyi jee, setä, minä pelkään, vikisi Impi Maria, lupasithan olla
siivolla, ja nyt jo portilla suututit pyhän Pietarin.
-- Sovitaan pois, pyhä aramealainen, mikä on viimeinen hinta
sisäänpääsystä.
-- Malta vähän, kun sinua tarkemmin tutkin. Ethän olekkaan oikea
vainaja, eikä taida tyttökään olla. Kuuleppas, sellaisista tulokkaista
ei ole taksaa määrätty. Niistä otan, mitä haluan. Sinunlaisesi ovat
harvinaisia vieraita. Maksa pois sata markkaa itsestäsi ja puolet
tytöstäsi, muuten saat palata sinne, mistä olet tullutkin.
-- Maksa pois setä, maksa pois, minä pelkään, hätäili Impi.
Otin lompakon esille ja maksoin summan seteleissä.
-- No nyt saatte vapaasti lähteä. Sinähän maksoit 600:n punikin
puolesta. Niitä kyllä tulee huomenna enemmänkin tänne. Kulkekaa vaan
jonon jälessä, niin ette eksy tieltä.
Läksimme kiivaasti astumaan Impi Marian kanssa punaisten ja valkoisten
jälkiä.
-- Maksoitko Suomen pankin setelillä vai Kullervo Mannerin? kysyi Impi.
-- Tietysti Kullervo Mannerin. Toivottavasti Pietari juutalaisena saa
setelit säretyiksi.