Vietettiin hurmeista maaliskuuta 1918. Punaset pistimet olivat
vilkkuneet jo kuukauden ajan epäilyttävien nuorukaisten ja miesten
käsissä. Jokapäiväisillä kävelymatkoillani Helsingin kaduilla olin
kuullut karkeita solvauksia näitten pyssymiesten huulilta.
Jokainen punakaartilaisparvi vastaantulijoita paloitteli minut myöskin
silmillään. Luin niistä: minä otan paistipuolen, tuolle annetaan
kylkipellit, pää ja sisälmykset saakoot tavalliset siviilipunaiset.
Kaikki tämä johtui siitä, että minulla on tavallista kaarevampi
ruumiinrakenne ja täyteläisemmät muodot. Olin siis heidän mielestään
kaikkein verenimijäin perikuva. Näin konkreetinen käsite oli ja ehkä on
vieläkin Suomen punakaartilaisilla siitä säätyluokasta, jota he sanovat
porvareiksi. Niin, ehkä lihavuus sittekin on paras puntari porvariston
ja köyhälistön jäseniä arvosteltaessa. Punaiset sankarit nauttivat
palkkaa, joka oli usein suurempi kuin porvarien. Siis siinä ei ollut
eroitusta. Mutta ehkä koko meteli olikin vaan laihojen kapina
yhteiskunnan lihavia vastaan, joku hirvittävä painajaisuni, sellainen
kuin muinoin Farao paralla Egyptin maalla. Laihat punikit söivät
lihavat mansikit, märehtivät ne väkevien leukapieliensä välissä,
mutta katsos, punikit eivät paisuneet hiukan vertaakaan tästä
rasvapitoisesta, verisestä ruuastaan. -- Niin loppui Faraon uni, niin
punikkien houreet.
Luin Työmiestä ja Tiedonantajaa joka päivä päästäkseni selville, mitkä
olivat taistelun päämäärät. En parhaimmallakaan tahdolla päässyt niistä
perille. Mutta kadulla kuulin, että Suomen työmiehet kadehtivat minun
ruumiillista lihavuuttani. Se oli kapinan alussa niin yleistä, että
ihmettelin kun joskus joku punainen ei herjannut minua.
Tyrmistyin tämän pintapuolisuuden edessä. Jospa nuo punaiset olisivat
sanomalehdissään tai puheissaan käyttäneet edes, olkoonpa vaikka kuinka
köykäisiä iskusanoja! En kuullut koskaan sellaista. Jospa olisivat edes
vatkuttaneet entisten vallankumousten iskusanoja, vaikka niinkin
kuluneita kuin: tasa-arvoisuus, veljeys ja vapaus, niin olisihan sekin
ollut jotakin. En niitäkään kuullut. Jospa tuo noin voimakkaasti esille
puhennut liike olisi synnyttänyt edes yhdenkään juhlarunon, jossa
päämääriä olisi ihannoitu, niin sitä olisi ollut helpompi ymmärtää ja
voinut suopeammin arvostella. Ei mitään tällaista! Innostusta sai
lietsoa yksi ainoa sana, ja se oli: _lahtari_.
Mutta ajoivathan ne köyhälistön tilan parantamista, väitettiin.
Ajoivatko ne sitä? En sitä tullut oivaltamaan. Kaikki tällaiset
tarkoitusperät hautautuivat murhien ja ryöstöjen valtavaan vyöryyn.
Johtajat kyllä ehkä hyötyivät, köyhälistö ei ollenkaan.
Ei auttanut kaikin ajoin maailmankatsomuksenikaan, pyhä kevytmielisyys,
kaiken filosofian huippu ja loppu. Tuli hetkiä, jolloin epätoivo ja
tuska valtasivat mieleni. Jo sodan syttyessä 1914 olin lausunut
mielipiteen, että sosialistit tulevat lopettamaan kansojen
teurastuksen. Olin tästä mielipiteestäni saanut kärsiä ankaria sanoja,
nuhteita ja milt'ei pakoitettu anteeksi pyyntöön. Venäjän bolschevikit
panivat rauhanhieromiset alkuun. Iloitsin. Mielipiteeni oli voittanut.
Mutta tuli toinen verilöyly, sota-löylyjä kuumempi. Alkoivat
aseettomien joukkomurhat. Alkoivat Venäjällä, siirtyivät meille.
Katkera pettymys!
Kuljin taas kadulla. Kaksi siististi puettua työmiestä tuli vastaani
Boulevardinkadulla. He asettuivat eteeni käytävällä ja huusivat
kovalla, kolealla äänellä, silmät palavina:
-- Viäläkö tuallaisen lahtarin sallitaan elävänä herrastella tässä
kaupunkissa?
Kuljin suoraan eteenpäin kuin mörssärin kuula. Miehet tekivät tietä.
Odotin pari sekuntia tavaksi tullutta selkäkuulaa. Tulin juuri
sairaalasta, jossa ystäväni takaa ammuttuna makasi heikkona potilaana.
Ei kuulunut kuulaa. Siis aseettomia Suomen työmiehiä. Kaikesta päättäen
yhtä hyvävaraisia miehiä kuin minä itse.
Mutta korvani kuulivat sanat _viäläkö, tuallaisen, kaupunkissa_. Miehet
siis länsisuomalaisia tai hämäläisiä, jotka eivät milloinkaan opi
oikein lausumaan oivallisen henkitorvensa nimeäkään "Työmies", vaan
sanovat aina "Tyämiäs".
Olen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon
luonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo
kaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä
ääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon
silmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia
silmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä
koskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla
lepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu
muuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain
välkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet
tunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa
epämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.
Olen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen
tuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni
tämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan
vanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää,
minä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne
olisivat "ijätiviepiä", niinkuin Karjalassa sanotaan.
Mutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa
muotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous
muuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus
väkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut
viinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut
sietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen
henkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei
ole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa,
mieletöntä, tajutonta.
Selvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä
kiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta
muuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.
Nyt olin näkevinäni noitten punakaartilaisten silmistä saman humalan
uhon kuin markkinoilla. Nyt ei viina villinnyt, nyt veren ja ryöstön
himo. Mutta samanlainen oli ilme. Ehkä hunnit ja mongolitkin olivat
kainoja, ujoja, hienotunteisia paimentaessaan hevosiaan Siperian
aroilla. Mutta kun he samosivat polttaen, hävittäen Europan halki,
silloin heillä oli humalaisen hämäläisen silmä.
Oliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö,
hämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet
siihen osaa. Voihan ajatella että Länsi-Suomessa, jossa maamme
suurimmat työläiskeskustat sijaitsevat, oli yllytykselle soveliaampi
maaperä. Niin kyllä, mutta muoto, johon tämä liike pukeutui, oli samaa
orgiastista, mieletöntä, tajutonta rehkinää. Oli siis vaan hämäläinen
sielun humala.
Olen vakuutettu, että tämä humala haihtuu kohta, niinkuin viinan
villityskin, että tästä kansasta tulee samanlainen työteliäs, vakava,
rehellinen väki, kuin tähänkin asti. Humalan ja pohmelon lakattua mies
on taas ihmisten parhaita.
Tällaisia tuskissani aprikoin, huomatessani mihin kuiluun oikeutettu
harrastus humalaisten käsissä oli syöksymässä.
Niinkuin vanha kuningas Saul murhemielisenä sai lohdutusta Davidin
harpunsoitosta, niin minäkin hain hoivaa musiikista. Maailmanmestarien
sinfoniiat avasivat minulle autereisempia näköaloja, jopa taivaallisia
maisemia. Pääsin aina näistä hetkellisistä tuskista, ja pyhä savolainen
kevytmielisyys valtasi mieleni.
Mutta sattui tapauksia, näinä synkkinä päivinä, joissa piili melko
lailla ilveilyn aiheitakin.
Hyvä ystäväni, arvokas, harmaahapsi valtiopäivien virkamies,
joutui eräänä keskipäivänä parin nuoremman toverinsa kanssa
pidätetyksi keskikaupungin kahvilassa. Automobiili kiidätti saaliit
Vuorimiehenkadun tutkintovankilaan. Kuulustelua valmistettiin.
Pöydän päässä istui tuo herra tuomari, entinen käsityöläinen,
synnyltään lipevä kuopiolainen. Vieressä kyyhötti kirjuri, "piisarj"
venäläisiksi sanottuna, syntyjään perkjärveläinen. Siis koko Itä-Suomi
yhdistettynä näissä kahdessa henkilössä. Tuomarin vyötäisistä roikkui
mahtava coltpistooli, joka hänen istuessaan heilui säärien välissä kuin
pendeli seinäkellossa. Pöydälle oli sovitettu kaksi kuularuiskua, aukot
tutkittavaa kohti.
Itäsuomalainen on taiteilijaluonne. Hän tahtoo esiintyä koristeellisen
kehyksen ympäröimänä niinkin kuivassa toimessa kuin tutkintotuomarin
virka on. Onko toivomiselle enää varaa, kun punahallituksen
tutkintotuomari alleviivatakseen koko valtansa täyteläisyyttä, lepäilee
kahden murha-aseen suojassa ja kolmas ase näkyy pöydän alta. Mutta
nämät tunnuskuvat olivat vaan koristeellista laatua. Aivan varmasti ei
tuomari eikä piisarj kyenneet hoitamaan kuularuiskuja, tuskin
laukaisemaan yhtään laukausta Coltistaan. Tuomari istui siinä kuin
jumalten kuningas Odin, kaksi korppikotkaa molemmin puolin istuintaan.
Vangitut odottivat masentuneina odotussalissa kuulustelun alkua. Yksi
pidätetyistä oli jo viikkoa tätä ennen ankaran tuomarin tutkittavana,
mutta taloudellisessa suhteessa juuri köykäiseksi löytty.
-- Syytetyt sisään! kuului huuto.
Tämä toiskertalainen tuupattiin ensin sisään.
Kuului tutkintotuomarin äreä karjahdus:
-- Mittee työ tuota köyhee raukkoo alavariin tänne rettuutatte, eikö
niitä kaupungista ennee löyvy sen kummempia? Antaa sen livistee
hiiteen!
Tuli kunnianarvoisen ystäväni vuoro.
Hän astui sisään arvokkain askelin, kuten pyhä Ibis lintu krokodilin
kidan eteen Niilin liejuisilla rannoilla.
-- Ahhaa! Nytpä taijettiin suaha oikee pomo kynsiimme, huudahti
tuomari.
Henkilötiedot pani piisarj paperille. Kaikin puolin mitä iloisimpia
toiveita herättäviä!
-- No, sanokeepas nyt, mitenkä työ tuumasitte sen sillan räijäyttee?
-- Minkä sillan?
-- Elekee kielastella. Nyt on piru merrassanne. Tunnustakee heti, niin
helepommalla piäsette.
-- Minä vaadin Teitä sanomaan, mistä sillasta Te puhutte.
-- Vai vaaditte! Mitä siinä Ottolinin kirjeessä seisoi?
-- Ottelinin kirjeessä? En minä pidä tapanani lukea Ottelinin kirjeitä.
Puolisen tuntia lipevä kuopiolainen tuomari sitte tiukkasi tietoja
vuoroon sillasta vuoroon kirjeestä. Lorun lopuksi tuomari lausui:
-- Mittee myö ennee siitä sillasta riiellään. Piäsette vapaaksi, kun
hankitte takkuun, ett' ette pakene kaupungista ja suavutte
tutkittavaksi kutsuttaessa.
-- Hyvä, sen hankin.
-- Mutta sen pittää olla rahatakkuu.
-- Kuinka suureksi arvostelette minun henkeni?
-- Tjah. Olisko tuo ykstuhat markkanen liikoo, kysyi tuomari ja
katsahti levottomasti tutkittavaan.
-- Voinhan senkin hankkia huomenna.
-- Mutta näin meijän kesken sannoin, piäsette jo heti vappaaks, kun
vuan lyötte selevän rahan pöytään.
-- Mistä minä selvän rahan otan näin iltamyöhällä, kun pankitkin ovat
suljetut.
-- Onhan noin arvokkaalla miehellä rahallisia tuttavia. Pulittakaa pois
rahat pöytään, niin piäsette sillä kertoo! Soittakee telefonissa.
No niin. Arvokas ystäväni tuumi, että tosin säädyllinen vuode kotona on
hauskempi kuin tila tässä salissa kuularuiskujen keskellä, mutta onhan
tuhat markkaa huimaava hinta yhdestä yökortteerista.
Hän soitti ja varakas ystävä lupasi.
-- Sohvyör, sohvyör, missä sohvyör! -- Aja heti Vironkadulle, tässä
osoite, ja tuo herra tänne, hätäili tutkintotuomari.
Sohvyör lähti. Odotellessaan chauföriä tuomari herkesi ystävälliseksi
ja rupesi tarinoimaan iloisesti syytetyn kanssa.
-- Ottakee pois tämä ystävänne osoitelippu ja repikee se palasiksi.
Tässä talossa assuu sellaista konnapoikoo, että jos ne suavat lipun
kässiinsä, niin ei teijän ystävänne henki paljon paina. Niin se on aina
soan aikana. Niin se on. Ranskassa, niin Saksassa ja niin Englannissa.
Venäjällä tuas aina ollu niin. Niinkun tiiätte, sellaista järjestystä
sanotaan atamaniksi.
-- Suokaa anteeksi, herra tutkintotuomari, atamani on kasakkapäällikön
nimi.
-- Niinkö? Ulukomaalainen sana se on. Kuulehan piisarj, miksikä sitä
tällaista järjestystä sanotaan?
-- Minusta nähen suat sannoo, miks' tahtonet.
Rikas ystävä vyöryy sisälle ja laukasee tuhatlappusen pöytään.
Tutkintotuomari nousi pystyyn, hymyili, kumarsi ja huudahti:
-- Kahtokeepas, en koske tuohon "härännahkaan", ennenkun kuitti on
valamis. -- Piisarj! Kuitti valmiiks! Mutta muista, kirjurj, maksa pois
ne 200 markkoo siihen yleiskassaan! Sinä otit eilen lainaks' sieltä.
-- Hoija sinä lainas, minä hoijan omanj!
Nyt nousi tutkintotuomari hymy huulilla pöytänsä takaa, tuhatlappunen
kourassa ja lähti saattamaan vieraitaan ulos. Syytetty oli hankkinut
kotoaan lämpimiä ja pehmeitä makuuvaatteita kaiken viipymisen varalta.
Kun siis vapauden hetki näin odottamatta koitti, pyysi hän saada jättää
varustuksensa Ottelinille, pääsyytetylle, mutta tutkintotuomari vaan
myhäillen ilakoi:
-- Ottooten vuan pois myttynne, kyllä myö Ottolin hoijetaan kun on
otettukin. Sohvyör, vie herrat kottjiin, ja vielä helekkarin kyytiä.
Tämän sanottuaan tuomari palasi pöytänsä ääreen ja coltpistooli pomppi
vatsan päällä.
Varttitunnin päästä oli Ottelinkin vapaa, sillan räijäyttäjä muka ja
vaarallinen konspiratööri.
Minun täytyy tunnustaa, että rakastan tällaista itäsuomalaista
vallankumousta enemmän kuin länsisuomalaista teurastusta. Siellä
Vuorimiehenkadulla hallitsi myöskin kaksi länsisuomalaista, isä ja
poika. Nämät hoitivat vaan teurastusta, savolaiset yksinomaan --
puoliystävällistä kiristystä.
Kun piisarj pakeni Helsingistä heti saatuaan tiedon saksalaisten
saapumisesta Hankoon, näytteli hän suuria rahapinkkojaan
kortteeriemännälleen ja sanoi:
-- Sen minä vaan voin vakuuttaa, ettei yksikään porvari voi väittää
minun koskaan esiintyneen _epäkohteliaasti_.
Aivan niin! Jos itäsuomalaiset saisivat oman luonteensa mukaan
julkilausua tuomioita, niin epäkohteliaita ne eivät koskaan olisi. Ehkä
ne mahdollisesti syytetylle sentään olisivat taloudellisesti
rasittavia!
Tämä tapaus on siihen määrin tyypillinen, ett'en ole maininnut tuomarin
enkä piisarin nimeä. Lukija on hyvä ja sijoittaa minkä nimen sopivaksi
havaitsee tuomarille ja piisarille. Se ei aiheuttane vaikeutta.
Nämät tällaiset tapaukset tuottivat ainakin hetkellistä iloa, mutta
murhat ja kidutukset, joita punakaartilaiset harjoittivat, saivat
mielet pohjiaan myöten tyrmistymään.
Kuka olisi luullut, että Suomen työmiehet vielä 1918 ovat samalla
eläimellisellä asteella kuin kalmukit ja kirgisit isonvihan aikoina tai
kuin kasakit venäläisessä armeijassa tätä nykyä! Ei kukaan olisi
uskonut, jos ennen tätä olisi väitetty, että Suomenkin kansa kykenee
raa'assa julmuudessa kilpailemaan Aasian villikansojen kanssa. Olisin
hurjasti vihastunut, jos sellaista kenenkään huulilta olisin kuullut.
Ja nyt! Nyt saapuu viesti viestin perästä kielien uloskiskomisista,
ristiinnaulitsimisista, kirkkojen saastuttamisista, pappien murhista.
Tällaistako se olikin suomalaisten työläisten uskonnonvapauden
harrastus. Sehän olikin vaan uusi inkvisitioni, uusi noitien vaino.
Tällä kertaa vaan kohdistettu kirkon omiakin miehiä ja lahtaria
kohtaan.
Jo silloin kun hyvät tuttavani Arvid Järnefelt ja Jean Boldt
rynnistivät Helsingin kirkkoihin olin yhtä kauhuissani kuin
kiukuissani. Kun sain nimettömiä herjauskirjeitä siitä, että julkisesti
olin paheksunut heidän hurjia hommiansa, lohdutin mieltäni sillä, että
sekä nämät kirkkojen rynnistäjät että nimettömät kirjoittajat kuuluivat
uskonnollisiin lahkoihin eivätkä uskonnollisen, vapaan tutkimuksen
harjoittajiin. Suuren Leo aasialaisen oppilaita.
Aasialaisuus se on yltiöpäistä tunnelmaa, se on haaveilua ilman järjen
johtoa, se on kuumeista kiihkoilua, se on jähmettynyttä dogmatiikkaa ja
säälimätöntä julmuutta tämän dogmatiikan puolustamiseksi, se on
maallisen elämän kaikkien arvojen halveksumista, se on likaa, paisetta
ja ruttoa jokapäiväisessä elämässä. Sieltä syöksyvät sekä sielua että
ruumista tuhoavat basillit meille, sieltä leviää hengellinen ja
"ruumiillinen" musta surma valkoiseen Europaan.
Olen kaikilla käytettävinäni olevilla aseilla koettanut voimieni mukaan
taistella tätä aasialaista ajatuksen ja elämän likaa vastaan. Olen
iloinnut sydämmeni syvimmistä sopista europalaisen ajatuksen voitosta
kreikkalaisessa maailmassa, renessansin aikakaudella ja erittäinkin
valistusajan vuosisadalla, ja olen arvostellut näitä ajanjaksoja
ihmiskunnan elämässä sen suuriksi ponnistusyrityksiksi irti pitkistä
mustanmustista väliajoista.
Olin riemastuksella seurannut saksalaista uusinta kirjallisuutta sekä
uskonnon, moraalin että yhteiskunnan aloilta. Olin huomannut kaikissa
näissä kirkkaan europalaisen ajatuksen, tunteen ja järjen veljellisen
sopusoinnun. Ilokseni olin myöskin huomannut, että meidän suuri
sosialistinen puolueemme otti oppia samoista aatteista.
Mutta sittenpä sodan aikaan nousi hirvittävä idän vihuri, oikea
porottava Aasian aavikonmyrsky. Ilmestyi vinosilmiä kaduillemme,
kirgiisiä lammasnahoissa ja lammasnahkaisissa turbaneissa, villiä
kasakkia, haisevia kiinalaisia, koirankuonolaisia ja heidän mukanaan
syövyttäviä tauteja ja paiseita. Ja jokaisen käsikoukussa suomalainen
tyttö aasialaisilla paiseilla saastutettu.
Puuttui vaan itämaiset kuvaukset lasten murhista, ihmisteurastuksista,
joita nykyään sanotaan pogromeiksi. Tulisiko meillekin näitä pyhiä
aasialaisia näytelmiä?
Tuli. Ja ne pani toimeen aasialaisten villitsemät suomalaiset miehet,
muka Suomen työväen nimessä. Murhenäytelmä, jota en ollut aavistanut.
Mitä hyötyä on ollut meidän monisatavuotisesta kansanopetuksestamme,
meidän pyhäkouluista, rippikouluista ja kansakouluistamme, kun kansamme
sittenkään ei ole kyennyt kohoamaan korkeammalle kuin Palestinan
juutalaiset, Aasian barbaarit ja keskiajan kristityt europalaiset. Oli
syy mikä olikaan, lankesin mustimpaan epätoivoon kaiken inhimillisen
pyrinnön hyödyllisyydestä. Ihmispeto meissä ihmisissä sittenkin on
vanhinta ja voimakkainta. Se sivistys, mikä tällaisen voisi
tukahduttaa, onko se koskaan rahvaan saavutettavissa?
Epätoivoissani hain ja sain lohdutusta siitä ilmavasta taiteenhaarasta,
joka on kaikkein vähin materiaan sidottu, musikista. Isä Haydnin
sinfoniiat loihtivat minussa esille kesäisiä kuvaelmia Tonavan ihanasta
laaksosta. Näin akasiapuiden puhkeavan ihmeen siropiirteisiin,
helakanvihreisiin lehtiinsä, nurmi tuoksui, lehdoissa räiskytteli
mustarastas riemuisia säveleitään ja avaruudessa tirskui satakunta
leivosta, tuhatkunta, niitä oli ilma täynnänsä. Wagnerin Parsifalissa
sukelsin keskiaikaiseen mystiikkaan, tuohon kuumaan erotiikkaan, jossa
ei vedetä rajaa jumalaisen ja maallisen rakkauden välillä, jossa kaikki
sulaa yhteen ihmeelliseen, miltei harhaviettiseen lemmen lumeeseen,
josta Aasian kirpeä lemu tuoksahtaa ulos. Kyllästyneenä lykkäsin nuotit
syrjään. Siinä oli "läkähtänyttä ja verta". Koetin Tschaikoffskyn 6:tta
sinfoniiaa. Venäläistä lemmen laulua! Pois sekin, vaikka niin ihanaa!
Pois aasialaisuus! Taivaallisen rauhan sain Beethovenilta. Vaelsin
hänen talutuksessaan läpi 9 sinfoniaa. Pysähdyin 5:nen sinfoniian
pitkään allegro-osaan. Siinähän oli portaat taivaaseen. Kapusin
portaita ja sieluni saapui taivaan esikartanoihin, missä ilo, riemastus
ja mielenrauha vallitsi. Soitin soittamistani, ja ilo aina täytti
olentoni. Tavotin kiinni oman pyhän kevytmielisyyteni, hankitun valkean
Savon ikipakanallisen kansan huulilta. Pyhä kevytmielisyys, maallisen
elämän ainoa lohdutus, kaiken filosofiian huippu ja loppu. Se on
kotoisin viileistä aivoista, joissa ei aasialainen kuume konsanaan ole
soluja syövyttänyt. Europalaisista aivoista!
Kun mustansurman paiseet muinoin pursusivat italialaisten ruumiissa,
pakeni Boccaccio ystävättärineen ja ystävineen korkeille vuorille
ilakoidakseen ja tarinoidakseen hulluja kaskuja. En päässyt Helsingistä
pakoon, ei annettu matkalupa-lippua. Helsinki oli saarrettu.
Mutta Beethoven neuvoi tien. Hän oli mielikuvituksensa siivillä
löytänyt taivaan. Eikö minunkin onnistuisi paeta taivaaseen. Sinne ei
vaadita lupalippua. Pois piti minunkin päästä tästä aasialaisten
saastuttamasta kaupungista ylös viileisiin avaruuksiin, yläisihin
maaemihin, alaisihin taivoisihin.
Mutta taivaaseen on hauskempi matkata seurassa kuin yksinään.
Korkeat esikuvat jo vaativat sitä. Pitää nousta taivaaseen rakkaimman
maallisen olennon kanssa. Minulla on kasvattitytär, Impi Maria, --
keltatukkainen, punakkaposkinen, hiljainen ja säädyllinen, hänet minä
otan mukaani! Impi Maria, mikä taivaallinen nimi! Avaruuksien
ruhtinattaren, taivasten kuningattaren täysi kaima. Impi Maria =
Neitsyt Maaria. Tämän nimen oli minun hiljainen tyttöni saanut kymmenen
vuotta sitte Saarijärvellä, vanhempien aavistamatta kenen kaimaksi he
hänet tekivät.
Impi Marian ja minun välillä oli tosin jokunen vuosi sitte ollut
lyhykäinen väittely eskatologisista, taivaallisista asioista, mutta
tämä loppui kohta suloisimpaan sovintoon ja yksimielisyyteen.
Istuin upean Ljungbergan huvilan suurella parvekkeella ja nautin ensi
eineekseni lemuavaa teetä ja mustanviinimarjan hienon hienoa nestettä.
Lauha louna puhalteli Itämeren virkistävää ilmaa sieramiini ja pani
aivan vieressä kasvavien, korkeitten koivujen oksat ja tertut
vipajamaan ja lepattamaan ympärilläni ja päälläni. Olin juuri
sytyttänyt ensimäisen, heikon La Crema sikarin suitsuamaan, kun Impi
Maria istuutui pöytään, kiinnitti suuret, kauniit Saarijärven siniset
silmänsä minuun ja lausui haikealla äänellä:
-- Setä, sinä et pääse taivaaseen!
-- Vai niin, oli minun lyhyt vastaukseni, sillä siinä tuokiossa en
todellakaan taivasta kaivannut. Minullahan oli taivasta paraillaan
sielussani.
Samallainen tilanne ja kohtaus uusiutui parin viikon kuluttua. Impi
Maria valitti:
-- Et sinä pääse taivaaseen, Setä!
Rupesin vainuamaan jotakin panettelua ihmisten taholta. Olisikohan joku
sanonut tytölle, että minun uskontunnustuksessani olisi korjattavia
kohtia.
-- Kuka Lelli kullalle on sellaista sanonut? kysyin.
-- Ei kukaan. Mutta et sinä pääse.
En ollut koskaan puhunut Lellilleni muusta taivaasta kuin
tähtitaivaasta, jota yhdessä olimme tutkineet, enkä liioin
eskatologillisista seikoista ylimalkaan. Tiesin, että Suomen valtio
siitä pitää tarkan huolen kouluissaan. Sentähden ihmettelin suuresti
hänen varmuuttaan näin vaikeassa asiassa, josta vaan papit ja vanhat
uskovaiset ovat selvillä.
-- Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?
-- Tiedän minä. Et pääse.
-- Sano, miksikä en!
-- Sinulla kun on parta. Ei enkeleillä ole partaa.
Koppasin Lellini syliini, halasin häntä, ja silittelin hänen pitkiä,
keltaisia suortuviaan. Siis vaan ulkonaisista syistä eikä sisällisistä
rikoksista.
Nauroin ja leikittelin tyttöni kanssa.
-- Kuule Lelli, minä ajan joka aamu partani taivaassa. Enkö sitte
kelpaa?
-- Et kelpaa, et, et. Eihän enkeleillä ole edes parransänkeäkään, sanoi
Impi Maria, ja katsoi minuun surullisilla silmillään.
-- Eikö kellään taivaassa ole partaa.
-- Ei kellään.
-- Eikö Jumalallakaan? Impi Maria katseli ällistyneenä minuun kotvan
ajan, karkasi sitte kaulaani ja huusi:
-- On Jumalalla, on sillä. Pääset sinä taivaaseen. Impi ei tullut
ajatelleeksi, että Jumalalla on parta.
Me istuimme pitkät ajat täydellisessä sopusoinnussa taivaallinen
esimaku sieluissamme. --
Nyt kun tuli ikävä pois hullusta maailmasta pyysin Impi Mariaa
lähtemään seuralaiseksi taivaaseen.
-- En lähde, sinä aina lasket leikkiä, ja taivaassa pitää olla totinen,
sanoi Impi.
-- Kuka sen on sanonut, että taivaassa ollaan totisia. Hyvät ihmiset
ovat aina leikillisiä, pahat ja sairaat vaan totisia. Taivaassa vaan
iloitaan ja nauretaan, sillä siellä on paljon lapsia. Vanhoja
ihmisiäkin siellä lapsettaa. Tule vain Impi mukaan. Saat leikkiä siellä
Ainon kanssa lehtoloissa ja laulella hänen kanssaan joka lahdella.
-- Minkä Ainon?
-- Tuon, joka seisoo tuolla nurkassa käsi otsalla, tuon kipsisen
kuvapatsaan. Ja jos ukkonen alkaa käymään täällä maailmassa, kenen
turviin sinä pyrit, kun minä olen taivaassa.
-- No minä tulen, sanoi Impi Maria. Mutta sinun pitää esiintyä
siivosti, muuten minä jätän sinut.
Läksimme sitte eräänä maaliskuun iltana kävelemään Haaksirikkoisten
kummulle, minulla Loitsurunot kainalossa ja Impi Marialla samanlainen
kädessä. Istuuduimme penkille ja aloimme lukea loitsuja saadaksemme
siivet, millä taivaaseen kohota. Saksalaisen kirkon luona laukesi
punakaartilaisen kiväri vahingossa ja dum-dum-kuula murskasi hänen
käsivartensa. Satamassa vastasivat venäläiset matruusit kokonaisella
yhteislaukauksella. Heillä oli tapana tällä tavoin huvitteleida iltansa
kuluksi ja lähimmäistensä iloksi.
Kaamea oli ilta. Kaameat olivat nämä illan näyt. Allani pitkä rykelmä
kaikenlaisia sota-aluksia, mikä laiturissa kiinni, mikä kiinni
toisessa. Kaikki lian ja siivottomuuden vallassa. Väki kuritonta ja
väkivaltaista. Matruusit hääräsivät edestakasin ja raahasivat
ryöstettyä tavaraa aluksiinsa. Yhtä laivaa vartioitiin visusti. Sinne
oli sullottu keisarin ja keisarinnan uskotut ystävät, taikurit,
aasialaiset poppamiehet ja ylhäinen kamarirouva. Ei Helsinki ollut enää
meidän pääkaupunkimme. Se oli vaan Aasian etuvartio pohjolassa. Koko
sielullani pyrin pois tästä saastaisesta pesästä, pois avaruuden
ikikirkkaille pihoille, valoisille tanhuille. Tartuin kirjaani ja
rupesin selailemaan. Impi Maria avasi myöskin omansa ja taikominen
alkoi.
Luin:
"En puhu omalla suulla
Puhun suulla suuremmalla
Maarian sulalla suulla,
Herran hengellä hyvällä.
En liiku omin lihoini
Liikun luojani lihoilla
En väiky omin väkeni
Väikyn väellä Kaikkivallan
Anna Luoja lentimiä
Millä maasta nosteleime
Pilvihin pirajavihin
Hattaroihin haitukoihin".
Tunsin syyhyä lavoissani. Yhden'äkin pulmahtivat lumihohtoiset enkelin
siivet päällystakkini lävitse ja rupesivat lepattamaan.
-- Sinulla on jouluenkelin siivet, setä, katso lumivalkoiset siivet,
huusi Impi Maria ihastuksissaan.
Mutta ei enkelin siivet jaksaneet nostaa minua, syntistä, parrakasta,
raskasta raukkaa. Ne siivet ovat leikatut kuihtuneitten laupeussisarien
painoa silmällä pitäen. -- Luin loitsuja sivumäärin ja Impi Maria luki
toisia kohtia.
"Huoli en enkelin evistä
Pyhän linnun liehuskoista.
Anna siivet sirkeämmät
Syltä seitsemän satoa".
Tunsin siipieni kasvavan ja musenevan. Näin kokon keltasenruskeat
siivet levenevän kahdelle taholle, koppasin tytön käsivarrelleni ja
käärin vaippoihini. Nyt nousi raskas sieluruumiini ilmaan. Sivumennen
vilkasin ikkunasta sisään Vuorimiehenkadun punaiseen raastupaan.
Savolainen tutkintotuomari ja karjalainen piisarj hymyhuulin kiristivät
rasvaisia lunnaita suuren voiyhtiön, Valion, toimeenpanevalta
johtajalta.
Noustiin, kohottiin, toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi.
Impi Maria oli loihtinut itselleen aivan pienen pienokaiset siivet,
jotka myöskin lepattivat huimasti.