Surkeus, surkeus koska sa lakkaat,
milloinka päivämme paistaa?
Kalpeina, valkeina vaivansa alla
sammuvin silmin,
kuolevin katsein,
koukussa käyden,
läähättämällä
kulkevat luonnon korkeat herrat,
ihmiset täällä,
orjina vapaat ja vapaiksi luodut,
juhtina teillä,
joill' ei loppua laisin.
Suissa on siteet ja kielissä kahleet
ihmislapsilla, joilleka vainen
haastamistaito ja suun sanat suotiin.
Hyi tätä pilkkaa ja sortoa luonnon,
hyi väkivaltaa
alhaista, inhaa,
luonnottominta ja kauhistavimpaa!
Eikö jo pakahdu piinattu luonto,
kärsiessänsä
tällaista täällä,
taikka se lankea vuorena noiden
kurjien yli,
jotka sen kauneutt' tallaa ja sylkee,
rutsaajajoukon
mielettömimmän ja hullun?
Eikö jo suoriu sorrettu lauma
päällensä pannen
sotisovan sorjan
teilaajiansa
vastahan vimmoin ja kiukuin,
kun ylivoima on sillä ja voitto
varma on taattu?
Taistelu käymään!
Pitkin linjaa taistelu käymään
armahtamatta
vastustajoita,
koska on armahdus käytetty kaikki
aikojen vierren,
eikä se satoa suonut.
Kuuroiksi korvat,
ettei valitushuutojen vuoksi
taistelu jäisi
kesk'eräseksi.
Sulkekaa silmät,
ett'ette voisi
heltyä kesken;
lyötävä näät on vihdoin jo kaikki
ihmisen tielle
estettä luova.
Mutta jos antavat vastustajamme
aseensa meille: --
anteeksi heille.
Oikeus ensin ja viimeksi kosto.
Emmehän seuraa
neuvoja heidän,
emmehän pöyhkiä matki.
Oikeus elää ja oikeus olla!
Siinä on kaikki,
missä me riipumme kiinni.
Kuin kevätvirtojen voimakas juoksu
olkohon meidän
kulkumme kaunista kohti.
Kuin suven suuri ja selkeä päivä,
onnemme päivä
olkohon taistelun tauottuessa.
Syys oli synkkä ja sairas jo meillä,
talvea tarpeeksi saimme jo täällä.
Nyt suven vuoro on tullut!