Voi kuink' on kaunista kansa,
kun se itkien, nauraen katkovi kahlehiansa
ja pohja sen alla on paattaa;
kun kyltynyt on se jo onnettomuuteen
ja tahtovi tuskasta riemuhun uuteen,
min töillä se ansaita saattaa.
Ja kuink' on se ylväs ja suuri,
vaikk' äsken se viel' oli heikko ja horjuva juuri
kuin ruoko, mi tuulessa taipuu,
ja se ei ole tovinlasten heiluva joukko,
ei toivoton, töis' epätietoinen, houkko,
Vaan joukko, joll' on pyhä kaipuu.
Se on uudenajan ristinväki,
joka tulevan taivaansa elämässä näki
ja uskoa myös sitä tohti;
joka kulkee varmana varmahan maaliin
ja saa myös varmasti onnensa saaliin,
joka sielujen silmihin hohti.