Hyvin muistan sinut, vanha Viippa,
ojankaivajista ensimäinen:
seppelparta, nenä pystypäinen,
päässäs paperinen piispanhiippa.
Varsi lyhyt niinkuin lappalaisen,
silmät pienet mutta pistäväiset,
sääret väärät, ääni vanhan naisen,
mutta kourat kovat jättimäiset.
Kuusi päivää pengoit savipohjaa,
seitsemännen olit humalassa.
Uskoit, että kerran taivahassa
Herra helpommalle työlle ohjaa.
"Miksei ohjais? Antoi siunausta
jo hän mulle tässä elämässä:
pappilassa" -- pari huokausta --
"kahdeksan on käyty ristimässä."
Sunnuntaina -- muistan -- muutamana
tupaan tulit iltapuhtehella;
verkkaan astuit, taisit hoiperrella,
mutta muotos oli tuimempana
kuin sen koskaan nähnyt olin ennen.
Ovensuussa oli tyhjä tuoli,
siihen istuit. Piiat tullen mennen
tirskuin pistelivät: "mistä huoli?"
Tuot' et kuullut. Etees tuijotellen
siinä istuit sanaa sanomatta.
-- Mikä ihme: Viippa tarinatta
toisten pakistessa naureskellen!
Tunnit vieri, ilta ilkamoiden
kului kulumistaan. Ikkunasta
näkyi öiset usvat jänkkäsoiden.
-- Silloin eronhetkellä sä vasta
meille uskoit, mikä painoi mieltäs.
Nousit, lähdit, mutta kynnyksellä
käännyit, katsoit, aloit änkytellä
kimakasti honottavaa kieltäs.
Olit aamusella kätköistäsi
sukuraamattusi esiin tuonut
lukijaksi pyytäin tyttöäsi,
jolle koulunkäynnin olet suonut.
Tyttö oli tullut, yritellyt --
mut ei sanaa saanut huuliltansa.
Kirjaimia oli kummissansa
hetken verran siinä silmäellyt:
"Enhän minä taida tämänlaista,
eihän tässä ole koulun kieltä,
tiesi mitä liekin ulkomaista..."
-- Siksi murhe painoi Viipan mieltä.
Kyynel vieri pitkin posken pintaa,
vavahteli hetken vanhan huuli,
sitten lausuit -- sanat selvään kuuli
"Tuollaista en enää maksa hintaa...
vai ei kelpaa isän kieli siellä...
Koulu jäädä saa, ja tyttö työhön!"
Nyyhkytystä turhaan koittain niellä
katosit sä hämärtyvään yöhön.