Silkkisiteissä.
Hän kulki kuin vaeltava teini käy,
nyt hänellä on hienot ja verkaiset vaatteet
ja oppia otsassa, jumala ties,
hän hymyilee niinkuin maaliman mies,
ei kulkijaluontoa herrassa näy,
sillä hällä on uudet aatteet.
Hän hylkäsi maantietapansa pois
ja siintävään silkkikuoreen ne peitti,
hän on oppinut ontosti nauramaan
ja sutten parissa ulvomaan,
mut on kuin katseensa laimea ois,
kun ojaan hän haaveensa heitti.
Hän herraslauluja laulelee
ja puheissa käyttävi kukkaiskieltä,
niin hienossa humussa kuluvi yö,
on päivän hupina joskus työ;
hän mieronmiehiä karttelee
ja väistyvi rahvaan tieltä.
Naamiosalissa.
Hän astui naamiosalihin,
jossa kimmelsi katto ja seinä
ja kaaresti hieno seura.
Hän narrinutussaan teikaroi,
sotaherrana lammas prameili,
kävi piispana jalopeura
ja naiset ne liehuivat enkeleinä,
tekopiru se pillihin puhalsi
ja hiilihangolla tahtia toisti
ja ylinnä kukkien kuningatar,
sinisiipinen enkeli loisti.
Hän astui sen sinisen enkelin luo
ja heilui kuin tuuliviiri,
sanat käheät kimposi kurkustaan:
sinä tääll' olet myöskin, Siiri!
Silmästä silmään.
Sua rakastan kuin ennenkin,
kuin ihanaa virvatulta,
ma unta nään, ma unta nään,
älä vie sitä unelmaa multa.
Voi, rakastanko ma silmiäs vaan
ja niissäkö sielusi palaa,
jos tietäisin, jos tietäisin,
mitä kiehtova katse salaa?
Ma rakastan silmiäs noita
kuin öisiä salamoita,
jotka kulkurimatkoja ohjaa,
ma katselen silmiäs noita
ja selvitän ongelmoita,
enkä näe minä koskaan pohjaa.
Sinä olet kuin kiiltävä perhonen.
Sinä olet kuin kiiltävä perhonen,
sinä olet niin liukas ja lieto,
mut kuinka sen nuoren sydämmes lie,
vain tuulella siit' on tieto.
Minä kultaista perhoa pyytelin
ja kulutin aikani hukkaan,
yli suuren metsän perhoni lens
ja kiiteli kukasta kukkaan.
Sua hain minä pitkiltä pihoilta,
sinä olit mun toivoni kirkkain,
helolamppujen hohteessa nään sinun taas
iloparvessa heinäsirkkain.
Voi, muistatko?
Voi, muistatko lehdon ja lammin veen,
myös koivun ja mättään sen alla,
siell' istuit sa iltaisin myöhäiseen
käen kukkuuta kuuntelemalla?
Minä pensaan takaa ryntäilin
ja sun itkusi minua moitti
ja hämmillä mielin ma vaikenin
ja silloinkos nauru sun voitti.
Se naurusi lempeän tuoksun sai,
sinä olit niin veikeän uhkee,
sua lammin ulpuhun vertasin kai,
joka aaltojen kuohusta puhkee.
Ja sille sa rennosti naurelit taas
ja katselit viekkahasti,
se ilta se toivoni tomuun kaas,
-- minä saatoin sun portille asti. --
Ma muistan sen koivun ja lammin veen,
viel' entiset naurusi soivat,
minä mokoma toivioretkiä teen,
sua teikarit liehakoivat.
Itke ihana!
Itke ihana, itke taas
kuin itkit sa ennen illoin,
surusi syy olis lempesi syy
ja kaunein olisit silloin!
Itkusi suolat silitän pois
ja hellään unehen tuudin,
iltatuuli se viuhkasi on
ja pilvi se on sun uudin.
Unten maita kun matkaisit,
ois hymyä ihana muisto,
polvilla pulmuni herätä sais
ja lauluista kaikuis puisto.
Ma tahdon heittää sen naamarin.
Ma tahdon heittää sen naamarin
ja olla suora ja hellä,
ma tahdon ilolla tunnustaa,
mitä mulla on sydämmellä.
Hän istuu siinä kuin odottais
mun tunteeni huumausta
ja siksi ma huultani puristan
ja siksi on naamari musta.
Hän raotti naamarin reunaa vaan,
ma katselin katselemalla,
ma tuijotin tummaa katsettaan,
oli naamari naamarin alla.
Aiheen hakija.
Tuli luokseni hieno ja hintelä mies,
joka viiksenalkuja nyppi,
hän hihitti, hykersi käsiään
ja naisten hameissa hyppi.
Hän pisti otsansa ryppyihin
kuin Shakespeare vainaalta näyttäis,
hän pudisti pientä rintaansa
kuin kolme kyynärää täyttäis.
"Hm" sanoi hän lasia kilistäin,
"surunäytelmän aihe on mulla,
viis virstaa mulla jo sanoja on,
vaan henki ei tahdo tulla.
Ja siinä on prinssit ja prinsessat,
mut anteeksi... täytyy jo mennä,
tuolla nurkassa paksun aiheen näin,
voi, ettei se pois vaan lennä!"
Hän sukelsi hännystakkeihin,
joka nurkkaan hän juosta viisti,
hän helisti kärpäisläppäänsä
ja aiheilta niskat niisti.
Kuin nuoren ruovon sun notkistan.
Kuin nuoren ruovon sun notkistan
ja polvilleni sinut painan,
sun täytyy minua rakastaa,
sillä sua minä rakastin aina!
Sun kätteni pihtiin kietaisen
ja imen sun huultesi mettä,
sun silmies säihkyä ahnehdin,
vaikka vuotais ne vihaista vettä!
Ma tahtoisin rajuksi rakkauden
kuin oisi se tulitusta;
-- mut kylmästi sinulle kujertelen,
eikä oo mulla uskallusta.
Keskellä karkeloa.
Ja piru se on niin leikkisä mies,
se on muuttanut muotoansa,
punatöyhtö sen vallast' on jälellä vaan,
sit' ei enään pelkää kansa,
se hunningoille on joutunut kai
ja ravistunut on sen huilu;
minä Siirini kanssa leijun vaan
ja allamme kiiltää kuilu.
Ma kuiskasin keskellä karkelon:
näin tahtoisin liehua aina!
Hän hengitti raskaasti sivullain:
voi, älä sinä kättäni paina!
Suo suojaisin.
Sua Siirini, Siirini suojaisin
kuin maanmies suojaa pienen pääskyn pesää,
se pääsky touvon taiat taloon tuo
ja laulaa sitten pitkin kesää!
Voi, tule, tule luoksen lintusein,
ma kauvan ootin toukopääskyäni,
se huolet huojentaisi lauluillaan
ja soitteleisi lemmestäni!
Jos syyskuun myrskyt veiskin sun pois
ja muita maita kiertäis laulus taika,
en yksin jäis, ois muisto mullakin,
ois kerran ollut kesä-aika.
Narrin kannel.
Ma soittelin narrin kanneltain,
sitä elämän humupuolta,
ma kuulin sun kuivasti huokaavan,
sinä sanoit mun soittoni vaativan
sitä elämän syvää huolta.
Ja huolet ne tulivat itsestään,
en sinua niistä ma kiitä;
kun soittelin haikeita laulujain,
sinä nauroit vain, sinä nauroit vain
ja hauskoiksi kehuit niitä. --
Narrin lauluja.
1.
Ma suurten pöydiltä liemen latkin,
ma maantieojassa synnyin kai
ja mahtimiestä ma tässä matkin,
ja tuossa porvari nauraa sai.
Ja suru vieri ja kyynel kirkas,
näin kansan nuoren ja suruisen,
"hei, heitä, keisari, tuhma virkas!"
hän nauroi patjoilla hyllyen.
On sukkeluuteni totta puoli,
lie lehtolapsi se tuhmuuden,
mut suuri yleisö siit' ei huoli,
se nauraa -- omille vioillen.
2.
Narrissa on narrin leima,
siksi se hupsuna kulkea saa,
moni viisas on narrin kaima,
vaikka hän tiukunsa piiloittaa.
Narri on viisas kujeillaan,
kaikki kai ollaan narreja vaan.
Viuhkain liehuessa.
Sun luonasi kaikki liehakoi,
se maaliman maire ja ilve soi
ja silkit kahisee ja kengät viiltää
ja liekit lehahtaa ja ruunut kiiltää,
ma seison nurkassa täynnä tulta
ja yhtä katsetta kerjään sulta,
sun viuhkas viileän muille suo,
mut jäisen viiman se mulle tuo.
Voi, olisiko surua silmissäs.
Voi, olisiko surua silmissäs,
vai harminko harmaa häimä,
vai olisiko itkua äänessäs
tai linnun vilkasta vitinää,
kun nousevi uusi päivä!
Ja hiipikö kompaisten sanojeni kyy
sun sydämmesi ihmetarhaan
ja oliko se mustan lempeni syy,
että kaikessa kauniissa valhetta nään
ja oikkujen orjana harhaan!
Kuvastimen edessä.
Sivukammion suojaan ma pakenen
ja seison kuvastimen eessä,
mies vieras lasista virnuilee
kuin sillä ois silmät veessä.
Se mies on tuttu jo vanhastaan,
mut missä sen näin sekä milloin?
Kadunkulmassa kerran sen pimeässä näin,
sitä miestä ma kavahdin silloin.
Hän sopersi hiljaa kuin itsekseen:
en tee minä mitään pahaa,
ma kullalle arkun ostaisin
ja siihen ma pyytäisin rahaa.
Minä olen kuin sulho ja morsian,
-- se hassulta kuuluu varmaan,
pilapuheita vain ne on surevan,
joka menetti nuoren armaan. --
"Sinä kumma mies, sinä houraat vaan
tai joit sinä liiaksi viinaa!"
Hyvä herra, en maistanut tilkkaakaan,
mut tuska se tulena piinaa.
"Kai elämä sun polttosi parantaa
ja loppuu se vaiva ja huoli!"
Niin, silloin se loppuu, kun hautaan sen,
mikä minussa eilen kuoli.
Sen vanhan lemmen ma hautaisin
ja peijaisia minä joisin,
ma alkaisin elämäni uudestaan
ja ehkä se ehjetä voisi. --
-- Katulyhdyn valossa kasvonsa näin,
näin silmänsä harmaan kalvon,
ne silmät ma usein unissa nään
ja yöllä, kun valotta valvon.
Sinä aijot mun hyljätä.
Sinä aijot mun hyljätä, näänhän sen,
sit' ei naamaris enään peitä,
ma epäilen entistä hyvyyttäs
ja ma epäilen enkeleitä.
Sinä olit mun sydämmeni morsian,
sun jätän kuin iloisen lesken. --
Sinä sanoit mun hyvästi heittäissäs:
joko lähdet iloista kesken?
Miksi viivyn?
Miksi viivyn ja miksi houraan,
reppu selkään ja sauva kouraan,
tääll' en viihtyä enään vois?
Miksi katselen akkunoita,
missä liukuvi vartaloita,
ilmaa tahdon ja tahdon pois!
Tahdon etsiä honkapuita,
metsäkansaa ja seikkailuita,
miss' ei tapojen orjaa näy,
lokit kirkuu ja vailla paulaa
meri yltiöpäänä laulaa,
siellä aalloissa aatos käy.
Tulkaa kumppanit, mieron veikot,
tulkaa keijut ja vuorten peikot
maantienuotion valohon,
leilit kiertää ja surut niellään,
kulkuneidot ne notkuu tiellään,
metsä nauraa ja lämmin on!