Koskelle tulo.
Hän pimeällä polulla seisahtui,
hän kuuli niin kumman pauhun,
hän lähti sen kutsua kuulemaan,
näki vuorelta lauhkean laaksomaan
läpi utuisen kaskisauhun.
Ja koski se laaksossa lauleli,
se sumussa, humussa hylly',
sen kyljessä katajat kahisten ui
ja sen hopeaniskalle kouristui
tän vihreä, vanha mylly.
Hän sillankorvassa palavan
näki usean olkilyhteen,
oluttynnörit pihalla punoitti,
pitovieraat sillalle hoipersi
ja ne nauraen lyöttyi yhteen.
Kuu metsikön rantaa souteli,
sitä uninen halli haukkui,
joen suistosta hiipivä hirvi joi,
kuu otsasarvia hopeoi,
tuliluikut myllyltä paukkui.
Oven aukosta höyryä tupruili,
tuvan telme se ilman täytti,
tuli kulkuri koskelle laulellen
ja myllärin mies ryhyselkäinen
se varjosta hampaita näytti.
Myllärin neito.
Jokilaaksossa koski pauhaa,
vesirattaat ratisten käy,
ne kultajyviä jauhaa,
eikä myllärin neitoa näy.
Ja myllärin nuori neito
se paasilla hyppeli vaan
ja monikin viljon veito
kävi neitosta kosimaan.
Ne hiippakääseissä kiikkui,
ne tarjoili talojaan
ja jalan ne maantiellä liikkui
ja kantoivat kihlojaan.
Se myllärin renkiruho
vei myllylle säkkinsä
ja silmistä tuikahti tuho,
hän salasi lempensä.
Mut neito se ulpuna kukki
ja soimasi sydäntään
ja se ahne myllärin ukki
se tyrkytti tytärtään.
Niin himmeni silmä seijas,
niin vaaleni neitonen,
rikas kulkijapoika sen veijas
ja antoi sormuksen.
Jokilaaksossa koski pauhaa,
vesirattaat kumisten käy,
ja mylly se rahaa jauhaa,
mut onnea siellä ei näy.
Limokujassa.
Tule limokujaan, miss' on nuori parvi,
älä kysy kenen häitä juodaan,
lienet lauluniekka, ota olutsarvi,
kivikellarista uutta tuodaan!
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!
Kysy lainehelta, miksi itkee ranta,
-- juo ja sulattele rintas jäätä! --
Luhdin solass' oisit nähnyt morsianta,
itki, suki surullista päätä!
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!
Sieltä alas astui helykruunussansa
niinkuin lumipilvi säteissänsä,
kosken poika soitti suurta kanneltansa,
nurmi nuokkui silkkiliepeillänsä.
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!
Mitä mylläristä? Siitä tarut toiset,
nälkävuodet sille kultaa kantoi,
karjaa kuljetteli talolliset, loiset,
jauhotynnörin hän niukan antoi.
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!
Arkun pohjat kiiltää myllysillan alla,
älä sinne katso, juodaan aamuun saakka,
lienet lauluniekka, laula laulamalla
kuinka helykruunukin on taakka!
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!
Häitä kuokkimassa.
Miksi häihin iloisiin mun tänne piti tulla,
kun sen toisen morsian vain mielessä on multa?
Morsian se kuva on mun lapsuusystävästä,
äänen hellän, hellän ma kuulen hälinästä.
Sirkut oli silmät sen kuin päivän vanhan vuokon,
varsi laikkui valloillaan kuin kailarannan ruoko.
Noin se katsoi keinuessa keskilattialla,
piti kättä poskellaan kun istui ikkunalla.
Ystävinä yhdyttiin ja juostiin helkamäissä,
ennenkuin sen tiesikään, jo käytiin käsikäissä.
Rakkaus se raukeni kuin niittypuron juoksu,
vaan ei mene mielestäni lehdon iltatuoksu.
Sinun katson kauniimmaksi, sinussa on tulta,
sinua ma rakastelen, vaikk' oot toisen kulta.
Anna suuta suurukseksi, iltaseksi kättä,
tämä on hullun humalaa ja unimyrkyn mettä!
Paina lemmen paljetta ja kohenna sen hiiltä,
paina sillä sormellasi, jossa sormus kiittää!
Tulikukat tuoksahtaa ja lyövät säkenöitä,
valaisevat häitäsi ja näitä ilon öitä.
Huumeessa.
Ovensuussa hän seisoi kummissaan,
näyn luuli hän unelmaksi,
sadun hirven näki hän kruunussaan,
joka muuttui prinsessaksi.
Ja hän oli kuin huumeissansa
ja maltaista, maireesta kiihtyen
tuvan perälle notkui hän hyräillen
ja sysäsi syrjään kansan.
Hän tuijotti silmihin sinisiin,
jotka salaista paloa kaihtoi
ja sukulaismaljoja maisteltiin,
hän tulijaissanoja vaihtoi;
taas ihmisten parissa hän viihtyi,
ja oli kuin hongat soineet ois,
he kahden kulkivat lehtoon pois,
missä hehkeät liitot kiihtyi.
Ja oli kuin olisi lauennut
käsiranteita kihnaava köysi,
hän laulajaneittä oli kuulostanut
ja nyt hän sen vihdoin löysi.
Taas purona pulppui virsi,
taas hymyili elämä autio
ja hän nousi kuin lumesta kontio,
kun sulavi keväinen kirsi.
Suorannan ruususta lauloi hän vaan,
jolle kulkija tarjosi kättään,
jota koskaan ei voinut unhoittaa,
mut köyhänä täytyi jättää.
Niin heräsi katkera henki,
hän näki nyt villityn morsiamen
ja takaa kuuli hän kirouksen,
siellä seisoi myllärinrenki.
Myllärinrengin laulu.
Voi, iloinen, nuori nainen
on elämän leivän särvin,
se on päivän paahtaman takamaan
noron notkossa piilevä järvi.
Hän oli kuin päivänpaiste
ja ilosta silmäni kastui,
tienvarrelle heitti hän katsomaan,
kun iloiten vihille astui.
Miks hilpeä helosilmä
sa silmiisi katsoa annoit,
olit kaunis kuin alttarinenkeli,
mut toiselle kätesi vannoit?
Nyt sajasneitoset pilkkaa
kas, kosijapoikaa reimaa,
joka kutsuvi närhin äänellään
ja kyttyrällänsä keimaa! --
Kun hämärtää pitkä päivä,
sen ilkkuvan naurun kuulen
ja aittani pimeellä seinällä
ma puukkoni välkkyvän luulen.
Ja musta metsä se nauraa,
kun katselen tähtitarhaa,
ma juhannuskukkaani muistelen
ja luhtinsa ovelle harhaan.
Sillä iloinen, nuori nainen
on myllärinrengin särvin
ja rakkaus se on pettävä
kuin kevätjäinen järvi.
Hääpolska.
(Sävel: hyppään, tanssaan kultani kanssa
että on lakki kallellaan.)
Taas on koossa nuori kansa,
sillä on mieli rennollaan,
morsian harsohunnussansa
sulhastansa katsoo vaan.
:,: Lystimpää kuin näissä häissä
olisiko ollut milloinkaan! :,:
Voi, tämän kansan kauneutta,
kuinka se liukuu ja luikertaa,
voi, sitä silmän kirkkautta,
nurkasta viulu kun vingahtaa!
:,: Kaatakaatte oltta tuoppiin,
sitte ne palkit paukahtaa! :,:
Katsohan meidän puhemiestä,
uudessa paidassa höyryilee,
pallona pyörii märkänä hiestä,
sukkansa säärillä lyllyilee,
:,: polvia heittää laipiolle,
hiirennahkoja näyttelee! :,:
[hiirennahkoja = puhemisrahoja]
Sulho se on kuin rannan viita
juhannuksen aikana;
poijes pojat se vanha riita,
sulhasta täytyy nostella,
:,: kultansa kotiin kuljettaa se
silkkisessä kuomussa! :,:
Morsian on kuin tuomenterttu
viheriäisellä varvulla,
poika se lensi kuin kiivas kerttu,
otti sen illalla ilolla,
:,: otti sen oksalta ylimmältä,
sirkutti sille polulta! :,:
Morsian on kuin saksanviini,
yljän yrtti se vihannoi,
ken sen nyt saa sokkona kiini,
morsiustanssihin päästä voi,
:,: silloinpa näitten häitten telme
kirkonaitaan asti soi! :,:
Minä sitä lennän kultani kanssa
vaikk' olen halpa kuokkuri,
koskahan ystävä kruunussansa
omaksensa ottavi!
:,: Kaatakaatte oltta tuoppiin,
sitte ne palkit paukkuvi! :,:
Unelmissa.
Kun käännyt kisoissa eessäni,
sun nostan sykkivään syliin,
sua suutelen kihlareessäni,
näin mennään metsiin ja kyliin
ja pakkaisviimojen vinkuessa
ja sutten luhdalla ulvoessa,
häämatka alkavi vallaton,
soi nauru kopseessa kavion.
Ma tartun onneni ohjihin
ja helmiruoskani läiskyy,
ma katson silmies pohjihin,
kun revontulet ne räiskyy;
ja katsos kuinka ne orhit laukkaa
ja lumi sinkoo ja hanki paukkaa,
kas taivaan tähdetkin ilakoi,
ja talven valkoiset kellot soi!
Hoi, varsat juoskatte nopeaan
kuin varjot aavalle leijaa,
pois salon huurteiseen hopeaan
sun laulaen vien, heleijaa;
on piilopirttini siellä mulla,
ei ihmispolkuja sinne tulla,
häävuoteen untuihin peitän sun
ja silloin, silloin sa olet mun!
Pöytälaulu.
En ma sanatulvaa säästä,
laulan pitkän pöydän päästä
näistä pidoista hyvistä,
rymyryypyistä syvistä,
koska nyt lauluja suositaan
saloilla Suomenmaan.
Tääll' on kaunis juomakansa
niinkuin kukka kuoressansa,
humuhuilujen remuissa,
juhlapaistien lemuissa
haarikat kädestä käteen käy,
eikä ne loppuvan näy.
Tääll' on syöty sekä juotu,
pötyä on pöytään tuotu
tässä seurassa jalossa,
tässä kuulussa talossa,
joska nyt sarkkani pohjaan juon,
illalle ilon suon.
Tuskin pienet sanat riittää,
emäntää kun alan kiittää,
joka varahin heräsi,
kansan juhlihin keräsi,
hänelle parissa ystäväin
viritin virren näin.
Hän riisti piiristä morsiamen.
Hän riisti piiristä morsiamen
kuin oisi hän omissa häissään,
hän huusi ja orhia selkään löi
kuin oisi hän ollut päissään.
Mut nuoteet tuvasta juoksivat
ja ne orhin suitsihin tarttui,
hän huitoi, löi sekä riuhtasi,
mut joukkoa kimppuunsa karttui.
Se mylläri juoksi kuin järjiltä ois
ja tulet ne tuvasta sammui,
humuveikot hokivat aseitaan
ja läävästä karja ammui;
ja kärryt ja valjaat kaadettiin,
missä kiristyi ottelun piiri
ja ullakkoportaat kumahti,
oluttynnörit koskeen kiiri.
Hän kirmaisi niinkuin otus voi,
jota polttavat pihdit pistää,
hän temmelsi myllypihalla,
eikä enään huolinut mistään.
Mut myllärin renki kuin saukkona nous
ja puukko sen hampaissa kiilsi,
tasajalkaa hyppi hän piilostaan
ja syviä piiruja viilsi.
Yli sillan kulkija heitettiin
ja ne honkaporttinsa sulki,
hän juoksi, kaatui ja juoksi taas
ja rintaa painoi kuin suuri paas,
kuun varjoon hän vuorille kulki.
Hän kuuli kuin kaukaista huminaa,
niin kelmeenä paistoi poski
ja metsät suhisi surujaan
ja pauhasi kumea koski.
Häistäpalaaja.
Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa
ma pakenen suurille saloille pois,
en saa minä laakossa rauhaa,
voi, etten sen ääntä ma kuullut ois!
Sen kihoissa kiljuvi vaahtopäitä,
ne kiljuu mun suuresta surustain,
kun katselin ystävän häitä
ja turhaan sen lenseetä katsetta hain.
Ma muistan ne nuoruuden pääsiäishetket,
ma muistan ne kinkeriretket,
kun keinut ja kiekot ne vauhtiin sai,
kun arkikin oli kuin sunnuntai.
En enään sun silmiisi katsoa saata,
en enään sun ääntäsi etsiä saa,
nyt kiertelen vierasta maata,
että voisin sun iäti unhoittaa.
Ma kuulen vielä sen häätalon telmeen,
hän silkissä loisti mun silmissäin
ja poskensa oli niin kelmee
kuin kerran sen kuutamoiltana näin.
Ma aijoin sun elämän juhlihin johtaa
ja saattaa sun kirkonalttarin luo,
missä punainen sametti hohtaa
ja siunaus kätemme liittyä suo.
Ma oisin sun uudispirttihin vienyt
ja tupani tuoksuksi aattelin sun,
voi, oisin ma silloin tiennyt,
että, ihana ystävä, hyljäsit mun.
Jos maalimaan minne nyt kullatta kuljen
tai uuden ystävän vierehen jään,
jos yöllä ma silmäni suljen,
niin sieluni silmällä aina sun nään.
Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa,
ja on kuin sen holoissa horna sois,
en saa minä laaksossa rauhaa,
voi, etten ma lemmessä syntynyt ois!