Herra Jumala, minkä ankaran rippisaarnan Solmu Sortimo saikaan!
Eipä hän ikinä olisi uskonut että Nirvana von Eidmannin kädestä
moista singahtaa! Eikä hän tiennyt olevansa niin syynalainen kuin
naapurissa arvosteltiin. Oikeastaan ei hän ollut osannut ukkosilmaa
aavistaakkaan.
Olipa siinä miettimistä koko yöksi, mistä kaikki tämä rankkasade oli
aiheutunut.
Aamulla hän sitten rupesi sommittelemaan vastausta:
'Rakastettava Nirvana Napoleonovna!
Eilen illalla myöhään luin kirjeenne. Minkä vaikutelman se teki,
on vaikea kuvata. Sanon vain että sydämmessäni kovasti säikähdin:
Mitä olikaan tapahtunut? Nirvana Napoleonovna, tahdotteko kuulla
ja uskoa minua? Sillä minä vakuutan teille että taaskin tämä
kirottu venäjän_kieli_ on ollut syypäänä kaikkeen. Minä näet en
kirjoittanut teille että nyt muka "halveksin teitä" -- Jumala
varjelkoon -- vaan kirjoitin teille että _jos_ te halveksisitte
minua, niin minäkin teitä halveksisin, mutta tiedättekö, miksi
näinkään kirjoitin? En vähintäkään tahtonut teitä loukata, en
vähintäkään "heittää vasten silmiänne syytössanoja", vaan nuot
sanat johtuivat satunnaisesta kuvittelusta ja se oli olevinaan
runollinen lausumatapa, jossa sanaleikki sai ylivallan. Ettekö
usko minua? Uskallan vielä lisätä että päästin nuot sanat ilman
mitään syvällisempää syytä, sillä sinä hetkenä tunsin sielussani
että vaikkakin te minua todella halveksisitte, minä puolestani
en kykeneisi sitä tekemään, vaan ainoastaan surisin että olisin
kadottanut sellaisen sielun ystävyyden ja luottamuksen, jonka
tuttavuus kanssani koko elämääni nähden merkitsee paljon.
Mutta nythän tiedän ettette minua "halveksinut" ja että kaikki
otaksumani olivat ainoastaan "sairaan mielikuvitukseni"
hedelmiä, kuten oikein lausutte kirjeessänne, joka minua
suuresti viehättää, vaikka en vielä sen jokaista lausumaa
ymmärrä. Totta on että te aina olette ollut luonnollinen koskaan
koettamatta "ansaita kunnioitustani", tämän minä täydellisesti
uskon tietäen että olette sielultanne ylimyksellinen -- ette
ainoastaan ulkomuodoltanne. Niin, te ette ole koettanut ansaita
minun kunnioitustani, -- minun, oudon maan ihmisen, mutta
kuitenkin te huomaamattanne olette ansainnut minun täyden
"kunnioitukseni". Tällä minä en tahdo imarrella enkä loukata.
Olenhan jo ennen teille sanonut että olette ensimmäinen nainen,
jossa olen löytänyt epätavallisen, epäjokapäiväisen sielun, ja
sellaisen hyvyyden ja sellaisen hellyyden että se jo nousee
liki täydellisyyttä. Jospa tietäisitte, millaisen vaikutelman
te joka-päivä minuun teitte niinä ensimmäisinä viikkoina, kun
täällä olin! Te, Te alati olitte mielikuvituksessani, kaipuulla
odottelin illan tuloa saadakseni yhä uudestaan nähdä teidän
jalot ja säveät kasvonne ja kuulla teidän minulle sulosointuista
ääntänne! En koskaan unohda noita iltoja, vaikka olenkin
hetkien lapsi. Olen kiitellyt kohtaloa ja vieläkin kiitän
että se kerran minullekkin soi tuttavuuden sellaisen, joka
vaikuttaa parantavasti koko olentooni. Monta kertaa teistä olen
kirjoitellut isänmaahani, kertoen omaisilleni, kuinka te olette
hyvä ja kuinka te ihmeellisesti tunnette ihmisiä... Oi jospa
minulla ajoissa olisi ollut sellainen kasvattajatar kuin Te,
niin olisin tällä hetkellä kokonaan toinen olento! -- näin minä
usein itsekseni olen ajatellut ja vieläkin ajattelen. Ja minä
uskon että Te paljon olette kärsinyt, todella paljon enemmän
kuin minä, vaikka kärsimyksemme lienevät erilaiset. Te sanotte
että minun kunnioitukseni on vain "heikko auringonsäde talvisena
päivänä ja liian ikävä" ja että te kerran jo "parempaakin"
toivoitte, ja jotakin hyvin surullista sekä teille itsellenne
että minulle piilee noissa sanoissanne "jumalaisesta kipinästä",
joka ei osakseni voi tulla sentähden että muka "liiaksi rakastan
itseäni". Mitä tuo vertauksenne merkitsee, en varmasti tiedä.
Minulla on voimakas fantasia. Tällä hetkellä kaikuvat hätäkellot
kaupungilta, jossa riehuu tulipalo, täytyy lopettaa. Jumalan
tähden, Nirvana Napoleonovna, antakaa minulle anteeksi -- en ole
niin paha kuin ajattelitte. Teidän ystävyytenne on minulle täällä
tärkeämpi kaikkien muiden ystävyyttä, miltä sitten lienenkin
teistä näyttänyt ja kuinka toisin teistä edespäinkin tullenee
näyttämään -- sentähden että minussa kiistelee kaksi sielua.