ILMARI CALAMNIUS-KIANTO

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1907.

1.

Ihana kevät, ihmeitätekevä...

Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan -- ensimmäistä päivää

ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa

sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt

nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa,

jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu

tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti

matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt

täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta

hänen korviinsa -- eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää.

Ei mitään hätää? -- Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!...

Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi

tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin... Vasta toukokuu

menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat

vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä

värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa.

Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä?

Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen!

Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi,

näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa

aitovierillä... sinipunervat, lumivalkoiset... On parhaillaan

lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa.

Vieno hämyhuntu laskeutuu maille... Kas tuossa hän astuu, Suomesta

äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos

matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle.

Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin?

Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä

on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen

nuorukainen, kuinka "luostarin kellot soivat" -- hänestä se on

kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja

leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki

päässänsä... ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen

pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee

korvaan illanihailijoiden kuiskeita... Katulavitsalla istuu nuori

juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista

välitä -- Lorenzo ja Jessika.

Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain

rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka

asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon,

joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun

valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.

Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin

katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee

hänen suurissa, ruskeissa silmissään.

Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa

katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään

suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti

alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei

vielä osaa outoa kieltä.

-- Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet!

huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä

tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle

saapunut... sekä lausuen hänet tervetulleeksi.

-- Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana,

-- selittää se nuori neiti. -- Mutta te ette tullut?

-- Ajoin kievariin yöksi... sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat,

runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta,

somasti häilähtävät...

-- Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko

salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta

vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää

silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.

-- Vai niin! vastaa hän ainoastaan.

-- Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!

Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä

jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.

Toiset yhä jatkoivat edestakaisin-kävelyänsä illan kuutamossa.

-- Tämä Eljan katu on kaupunkimme paras katu, -- selitti

vapaaherratar. -- Tänne vain kuukin paistaa ja tähdet vilkkuvat. Ah

kuinka ihana on ilta!

Hän taittoi aidan ylitse kasvavasta syreenistä rykelmän valkoisia

syreeninterttuja.

-- Olen kuullut -- sanoi vapaaherratar huiskuttaen syreeninterttuja

ja niiden suloista tuoksua tunnustellen -- että teillä siellä

Helsingissä pidetään sopimattomana kunniallisille naisille olla

kadulla liikkeessä illoin jälkeen kello 10. Täällä meillä sitä ei

pidetä sopimattomana.

-- Saapi siis naisten kanssa kävellä läpiyön... huomauttaa ylioppilas

ujosti, tapaillen kankeasti venäläisiä sanoja.

-- Niin, miksei, jos on mieluinen... naurahtaa vapaaherratar, joka on

leski.

Kello kävi todella kahtatoista, kun he palasivat majaansa.

Hyvänsuopa emäntä ehdotti että herrat hyyryläiset -- joista

saksalainen, asuttuaan hänen luonaan koko talven, aikoi parin päivän

perästä matkustaa pois -- istahtaisivat pöydän ääreen kilvan etsimään

myötätuoduista syreenintertuista viisilehtisiä kukkasia.

Alkoi hiljainen silmätyö lampun ääressä, ruokahuoneessa.

-- Halloo, täss'on!

Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen

löysi.

-- Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen

päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.

-- Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa

tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja

putosi pois.

-- Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.

Eikä hän todella löytänytkään "onnellisen kesän" toista

syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista

tertuista. Toiset löysivät...

He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin

kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset

pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. "Donner-Wetter!" kuului

murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. "Hospodi pamilui!"

huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta

saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki

salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan

surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja

läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään

levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli

pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.

* * * * *

Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan

uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita,

suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään

sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja

tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin

tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan

likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä

vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja

valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin

kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei

mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen

ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä

germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli

kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on

romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen,

kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle

nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin

ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta

vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin

naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar

Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun

lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi

ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan

eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät,

toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui

ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta

venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa

tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli

olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen

hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana,

kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana -- niin kummalliselta

kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa

sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun

luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti

liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka

ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti

heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta

suomalaista soittamalla pianolla "Tuoll' on mun kultani..."

-- Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: -- olkaa hyvä ja

kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.

Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo

Karm ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin

pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän

mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen

suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen

ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen

vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala,

hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista

elämänhalua, kuten hänestä tuntui!

-- Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun

hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen

asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.

-- Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia

kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli:

"Käyn, käyn -- käskemättäkin."

Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.

Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä

huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille,

jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa

ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä

iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja

siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka

palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä,

toivossa -- helpommin kuin Suomessa -- kerran keikahtaa upseereiksi.

Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään

ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön

hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja

tuuheain tammien sisästä.

Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä

koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut

menevänsä naimisiin opettajansa kanssa...

Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt

kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli

lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä

omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä

hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä

hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten

ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se

haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman

nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja

pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.

Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin

toisinaan oli alakuloinen...

Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken

tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös

pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia

vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja

Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön.

Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa

muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä

juhlallisesti nimitettiin.

-- Mitä te ajattelette? uteli hän. -- Te haaveksitte?

-- Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, --

minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?

-- En! mamma on kieltänyt... vastasi Olga neiti stipendiaatin

suureksi kummastukseksi.

-- Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, -- lausui

suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: -- Sellainen liikanainen

ihminen olen minäkin.

-- Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?

-- Minä juuri, -- väitti toinen, -- varsinkin tänä iltana olen sen

entistä selvemmin taas tuntenut.

-- Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. -- Teillä ei

sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette

nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette...

-- Ei! jospa tietäisitte, neiti... Ette voi aavistaa, missä

mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu

vieläkin että menen kuolemaan...

-- Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen

neiti neuvottomana. -- Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla

syypää että tänä iltana olette surullinen?

-- Te ette ole syypää synkkyyteeni, -- vastasi suomalainen ylioppilas

juhlallisesti, -- eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman

onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin

iltaruskoa riutuvan päivän valossa...

-- Heretkää!

-- Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden --

sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!

-- Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta

kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. -- Muut suomalaiset herrat, jotka

meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, -- lisäsi

hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

-- Hyvää yötä, neiti, -- sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, --

kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken

lauloitte.

-- Kuulkaas, monsieur Karm, -- opetti Olga Napoleonovna, -- kun nyt

panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette

_saa_. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa

itsenne -- Jeesukselle Kristukselle.

-- Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin

ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat

suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista.

Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

* * * * *

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga

Napoleonovnalle noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et

katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin

katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se

tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin... naimakiihko

hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia

kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia

seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista

naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi:

eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten

kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä,

joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin

liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten

kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen

akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei

sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta

vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä

kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman

sydämmesi pohjalla...

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä

aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana

Napoleonovna, kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt,

uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar,

syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen

nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren

hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän

sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja

vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin,

sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia

tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle

syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. _Sinuun_, suomalaiseen

nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa

elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta

sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei

hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten

joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo,

ja lauhkeasti...ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa

osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä

-- kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella

värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi,

varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää

voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti

ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa

syvämietteisesti -- Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen,

joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen

herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti

kokematonta miestä.

Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella,

joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat

puolet -- hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset

ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista

korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä,

ylpeän sydämmen syvää sivistystä.

Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää

kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen

kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär

hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä

lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta,

kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua

hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui

hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko

hänen korkeassa vartalossaan -- kuningatar hän oli, mutta kuningatar,

joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden

tunnetta rinnassa, riutuneessakin.

"Jospa hän olisi minun äitini!" ajatteli ylioppilas Karm sinä samana

yönä istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna

päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät

sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä

kesäpäivinä.

Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista

laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni

vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa,

mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi

venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli,

sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen

tunnelmaan... sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö

Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli,

vaan jotakin aivan toista... Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni

hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista

kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste

lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee

ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa... Ne olivat rakkauden,

sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa

nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja

pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan... Siinä

satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu

olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen

puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan

olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.

-- -- Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä

muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle

kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu

naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä,

ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla

arvuutusleikeillä: -- kahdesta ratsastajasta, jotka löivät

omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen,

kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka

neiti laulaa mustalaisromanssin "Älä sure ystäväni", laulaa sen

vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat

veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun

suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon

kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa

leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan -- ja niin ihmeen

lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä

tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat

korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa... Jo joutuu yö ja satakieli

alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa... Mutta missä on Nirvana,

ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin

valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat

jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti

puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti

kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista

paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.

-- Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, -- onko teillä muita

veljiä, jotka noin soittelevat?

-- On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.

-- Soittavatko sisarenne?

-- Eivät nekään soita.

-- Ettekös olekkin nuorin kaikista?

-- Nuorin olen.

-- Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette

nuorin.

-- Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.

-- Näin sen jo päältäpäin, -- vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna.

-- Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin

muita lapsia...

-- Kuinka te senkin...? Jospa se ei olekkaan totta...

-- Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.

-- Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.

-- Vai ei ole totta... Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä

kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?

Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee

kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.

-- Te varmaan kirjoittelette runoja?

-- Minä! Minäkö?... huudahtaa suomalainen punehtivin poskin. --

Kuinka te...? Onko -- kukaan teille juorunnut että minä ensinkään...?

-- Kuulkaa herra Karm: se joka ihmisten seurassa saavuttaa vähän

huomiota -- niinkuin te -- se tavallisesti kotonaan pukee ajatuksensa

ja tunne-elämänsä joko kirjeiden, runojen tai romaanien muotoon...

-- Tietäjätär te olette -- tiedätte kaikki...! sopertaa nuorimies

ylen onnellisena.

Nirvana Napoleonintytär hymähtää hyväntahtoisesti, ylevänylpeästi...

-- -- "Kummallinen mailmankolkka tämä Venäjän arokaupunki!"

ajattelee ylioppilas Karm seuraavana päivänä istuessaan teepöydässä

ja kuunnellessaan emäntänsä jutteluita. "Romantillisuus ja rosvous

täällä yhtyvät jännittäväksi elämänilmiöksi."

Vapaaherratar näet oli hänelle ilmaissut mitä näinä öinä oli

tapahtunut naapuritalossa, hänen äitinsä ja sisartensa asunnossa.

Aamuyöllä, kun kaikki sikeimmin nukkuivat, oli hiipinyt mies,

parrakas paholainen, kenraalinlesken matalaan ikkunaan, vilahuttanut

suurta puukkoaan ja kadonnut silmänräpäyksessä, kun heräävät

naiset päästivät huudon. Aamun valjettua oli saatu tietää että

lähellä asuvalta kellosepältä oli kadonnut kultakello ikkunalta ja

pistetty kuoliaaksi vartijakoira. Selvittiin säikäyksestä, aika

kului rauhallisesti yli toisen vuorokauden. Jälleen on yö hiljainen

ja kaikki nukkuvat. Mutta kas: taas hätkähtää lesken perhe outoon

rapinaan: sama partasuu-ryöväri on vääntänyt ikkunan auki suurella

puukollaan, työntänyt paksut, tummat kaihtimet syrjään ja tirkistää

nyt makaaviin pahanpäiväisesti säikäyttäen vanhan kenraalinlesken,

joka ensimmäisenä herää -- huuto ja parku -- ryöväri luikkii taas

matkoihinsa ehtimättä kalleuksia siepata, mutta kas: kun aamulla

asiat tarkoin tutkitaan, huomataan kaikkien kauhuksi että poissa

on -- kenraalinlesken toinen kenkä. Mikä hirveä häväistys, mikä

skandaali! Ja Venäjän poliisi on kerrassaan kykenemätön hankkimaan

takaisin kenraalittaren toista kenkää. -- Mikä siveetön tapahtuma!

-- Ihanko te tosia kerrotte? pani ylioppilas Karm, jota huvitti

vapaaherrattaren vilkas kuvaustaito.

-- Jei Bohu! vakuutti tämä ja jutteli lisää. -- Koko talossa

vallitsi mitä hirvein jännitys ja pelko. Olga Napoleonovna oli

tänään päivän tullen ollut kadulla näkevinään saman yömurtajan --

punainen paita päällä, patalakki takaraivolla -- ei ole uskaltanut

poliisille epäluuloaan ilmaista. Olinkka neiti pelkää että ryöväri

vielä kolmannen kerran tulee ja hänet, joka likinnä ikkunaa makaa ja

sikeästi nukkuu, tappaa. Kuvitelkaa mielessänne: tappaa! Olinkka ei

sentähden ensinkään tahdo mennä levolle tulevaksi yöksi, vaan uhkaa

pihavartijan kanssa vahtia yläkerroksessa, johon kesäasukkaat vielä

eivät ole saapuneet. Pihavartija varustautuu pyssyllä...

Vapaaherratar siunaili ja lausui vielä kerran kirouksensa siitä että

kenraalinlesken vanha kenkä oli joutunut venäläisen rosvon uhriksi,

mikä hänestä oli miltei anarkistin teko.

Mutta mitä sanoo Nirvana Napoleonintytär rosvoista?

Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui

Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä -- tässä talossa

nimittäin tehtiin ahkerasti työtä -- ja otti hänet vastaan

lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista

vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti

kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista

sekä "Tuhannen ja yhden yön tarinoista". Mutta hilpeä Tatjana neiti

tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.

-- Monsieur Karm! huusi hän. -- Varokaa ettei teidän matkarahojanne

ensi yönä ryöstetä!

Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä

murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut,

vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi

toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.

Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä

rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli

portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:

-- Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät

rosvoilta ja murhaajilta!

-- Kyllä, kyllä, -- vastasi suomalainen, -- mutta uskooko neiti että

rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua

minun, yksilön, tunnelmain johdosta?

-- Älkää pilkatko!

Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti

pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella

seisoen avopäin hänen vieressään.

-- Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. -- Jos en minä joka

päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja

mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille

vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän

kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen

kuvan ääressä rukoiltiin!

-- Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette

luteerilainen? huomautti suomalainen.

-- Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan

meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen

käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se

jumalanäidin kuva, joka on _meidän_ kaupungissa, voi pelastaa vaikka

mistä.

-- Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran

lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.

Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin

ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui

myös kurkistamaan sänkynsä alle -- tämä lapsuuden heikkous häntä

itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen

tapaansa puutarhassa... Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta

ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja

rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän

nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului

hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän

pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain

juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla.

Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin

oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen

päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut,

mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon

rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin

kummallisesti? Yö oli noiduttu -- nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun

tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä.

Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli

mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta

kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. "Booshe moi --

tätä elämää!" huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä.

Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä

vielä tulevan.

Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen

naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden

ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut

kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen

toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon

suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä

etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä

välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin

-- tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.

Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen

vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain

jonkunlaisen hunnun.

-- Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni

pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. -- Arvatkaapas, montako pukua

minulla riippuu komeroissani?

-- No? sanoi suomalainen.

-- Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.

-- Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.

-- Mitä se on -- kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.

-- Semmoinen ihminen, jolla on liikoja tavaroita.

Tatjana nauroi.

"Tuon naisen kanssa voi keskustelu olla hyvinkin vireää, mutta

luullakseni ei koskaan mitään tärkeämpää", arvosteli itseksensä

ylioppilas Karm, mielessänsä vertaillen Tatjana neitiä Nirvanaan.

Ikäänkuin aavistaen toisen häntä arvioivan, alkoi Tatjana selittää

että hänen laitansa oli "aivankuin Simsonin": senjälkeen kun hän

kuumetaudissa maattuaan oli ollut pakoitettu leikkauttamaan runsaat

hiuksensa -- jotka olivat ulottuneet polviin saakka -- olivat hänen

voimansa hävinneet.

-- Sielunko vai ruumiin? kysäsi kavaljeeri.

-- Ei sielun...

-- Luulen teissä sentään vieläkin olevan annoksen Simsonia! sanoi

ylioppilas leikillisesti.

-- Minäpä tiedän yhden suuren salaisuuden: teillä on huomisaamuna

rendez-vous! lipsahutti Tatjana Napoleonovna kostoksi.

-- -- --

Niin todella olikin, mutta Solmu Sortimon hämmästykseksi ei

kohtauksen asettajaa löytynyt silloin kun kohtaaja juhlallisena

tunkeusi kaupungin suureen, hämärään puistoon.

Vasta iltapäivällä hän tapasi Nirvanan.

Miksi ette tullut? tiedusti Nirvana Napoleonovna tutkivasti.

Minä olin siellä! vastasi suomalainen yhtä syyttävän-juhlallisesti.

-- Ei! te ette ollut! sanoi komea nainen lempeännuhtelevasti.

-- Minä _olin_! väitti yhä toinen.

Molemmat katsoivat toisiaan silmiin.

-- Kello 9?

-- Ei -- kello 10.

-- Siinäpä se.

-- Anteeksi! Sanat yhdeksän ja kymmenen ovat venäjänkielessä siksi

samantyyliset että muukalainen helposti hairahtuu. Menin kohtaukseen

kello 10.

-- Ja kello 9 siis vielä laiskottelitte vuoteessa? Sanokaa suoraan

ettette tahtonut. Tämä on ensi kerta elämässä, jolloin _minua_

loukattiin!

-- Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. -- Te

luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa

että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä

kohtauksen kanssani!

-- Miksi niin ajattelitte?

--... Mutta antakaa nyt toki anteeksi!

-- En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei

saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. -- Jos olisin

teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette

tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.

-- Miten niin?

-- Olen siksi tulinen luonnoltani.

-- Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!

Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän

ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret

silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.

-- Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, --

sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.

-- Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut -- ei enää, -- vastaa

Nirvana merkitsevästi.

-- Miksei enää?

-- Siksi että minäkin jo olen elämään väsähtänyt...

-- Sitäpä en uskoisi?

-- Niin se kuitenkin on...

Ja hän, tuo ylpeä, huoahtaa.

-- Harvinaista kuitenkin on että naiset elämään väsyvät -- miehet

tavallisesti... tietää suomalainen.

-- Miehet väsyvät elämään siitä syystä että ovat sitä liiaksi

nauttineet, -- sanoo Nirvana.

-- Ettekö luule olevan sellaisia, jotka eivät ole nauttineet

elämästään ja kuitenkin ovat kyllästyneet?

-- Saattaahan sellaistakin joskus olla.

He ovat hetken vaiti, sitten sanoo ylioppilas:

-- Minun luontoni riippuu ympäristöstäni.

-- Niin on useimpien laita, vastaa nainen. -- Mitenkä nykyinen

ympäristönne teihin vaikuttaa?

-- En sano. Miksi kysytte?

-- Kaiketi on minulla oikeus kysyä, koska kerran itse otatte asian

puheeksi?

-- Niin, saatanhan sanoa. Minuun tämä ympäristö vaikuttaa

edullisesti. Toivon täällä hiukan paranevani.

-- Hiukanko vain?

-- Kenties paljonkin, en vielä tiedä.

-- Mutta minä sanon teille, monsieur Solmu Sortimo, että te olette

täällä muuttuva entisestänne paljon, paljon, täydellisestikin

paremmaksi.

-- Kuinka rohkenette niin arvata ja vakuuttaa?

-- Sentähden vain että tiedän. Täällä te paranette, mutta taas

Suomeen palattuanne --?!

Nirvana Napoleonovna huoahti.

-- Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi

ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. -- Te

muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi.

En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän

asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin

uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta

oikeastaan tiedätte?

-- Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa.

Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän...

Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.

-- Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.

-- En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on

samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii,

on epänormaali.

-- Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, -- saneli toinen

synkistyen. -- Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä

mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin

odotankin...

-- On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti

hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!

-- Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin

muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy

uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni

minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se

näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat

minusta...

-- Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te

ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi --

aina vain oma itseys teillä on etunenässä!

-- 30 --

-- Shto djeelatj! [Mitä tehdä!] vastasi suomalainen venäläisen

pessimistin tapaan. -- Rakastaa? sehän on samaa kuin uhrautua

toisten hyväksi. Siinä on elämän kultainen sääntö kaikessa

yksinkertaisuudessaan. Mutta minulle se on liian vaikea sääntö

toteltavaksi.

Eivät siitä sen enempää puhuneet tällä kertaa.

-- Monsieur Karm, tahdotteko näyttää valokuvanne, jotka teillä ihan

varmasti ovat povitaskussanne? sanoi sitten Nirvana Napoleonovna.

-- Kas, kas, senkin te arvaatte. Voinhan näyttää, vaikka ovatkin

epäonnistuneita... en ole niissä enää näköiseni.

-- Milloin viimeksi olette otattanut? tiedusti toinen, hieno veitikka

silmänurkassaan.

-- Suomesta lähtiessä...

-- Ja luulette jo muuttuneenne? Toisin sanoen: kaunistuneenne?

-- No, no... mutisi nuorimies ja työnsi naisen käteen häveliäästi

punastuen ensin yhden sitten toisen ja lopuksi kolmannen valokuvan.

Nirvana katseli niitä jokaista tyynesti tutkien.

-- Haluaisin teiltä valokuvan, vaikka en itse voi sijaan antaa, sanoi

hän.

-- Miksikä ette?

-- Siksi etten koskaan ole valokuvaajalla käynyt.

Silmät suurina katsahti Solmu Sortimo uhkeaan naiseen, joka ennen

hänen saapumistaan oli sanonut olleensa Pietarissakin.

-- Enpä olisi uskonut ettei teillä ole kuvaa itsestänne! huudahti hän.

-- Mutta lupaattehan vielä valokuvautua minun vuokseni? lisäsi hän.

Nirvana Napoleonovna ei antanut vastausta.

-- Soittakaa jotakin surumielistä nyt! pyysi hän sitten herra

Karmilta.

Tämä otti huilunsa, mutta selitti ettei koskaan muista ainoatakaan

surumielistä säveltä, kun joku sellaista sydämmensä pohjasta pyytää.

-- Soittakaa siis iloista! komensi toinen nauraen.

-- Riita kahtia, -- sanoi Solmu Sortimo ja alkoi puhaltaa suomalaisia

kansanlauluja, joista Nirvana piti.

-- Näkemään asti, -- sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.

-- Näkemään asti -- moneksi päivää! vastasi Nirvana hiljaisella

äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen

kädessä.

Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla

ystävä oli kuiskannut: "moneksi päivää". Mitä toinen sillä lienee

tarkoittanut?

Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan

kanssa.

Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä

huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta

sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni,

monta kertaa hän ne jo on arvannut. "Mitä te vastikään ajattelitte?"

noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut

selittämään, oli hän lisännyt: "Minä _näin_ mitä te ajattelitte eikä

näköni pettänyt"... "Oletteko ennen ollut naisseurassa?" oli Nirvana

myös udellut. "En paljon" oli hänen täytynyt tunnustaa.

"Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te

rakastatte vain itseänne?" oli Nirvana taas kysynyt. "Ehkä monikin

on huomauttanut" oli hän vastannut. "Se ei ole totta" oli Nirvana

väittänyt: "minä olen ensimmäinen".

Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan,

unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa

leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla

Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet

olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään.

Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan

kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja

noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?

Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä

jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina

syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden,

mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen

ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi

kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti,

mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia.

He -- niin oli Nirvana kertonut -- ajoivat uljaalla kolmivaljakolla

vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain

oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka

takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin.

Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla

muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli

uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen

kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki

kalojen seljässä "kuin kahveli perunavadissa" ja lapset ja aikaiset

ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä

hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin

Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen

Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta

ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli

hän tänne jäänyt? -- sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen,

täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin

muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain

alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan

yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi?

Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin

kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään,

oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi

huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut

rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota

kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen

helmoihinsa...?

Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.

2.

Piknik! Piknik! kaikui suomalaisen kieli opiskelijan korvissa, kun

hän seuraavana aamuna astui emäntänsä ruokahuoneeseen.

-- Monsieur Karm, tottakai tulette huviretkelle?

-- Tuleeko Nirvana Napoleonovna myös? kysyi puhuteltu haukotellen.

-- Ei, hänellä on kiireellisiä töitä, mutta menkäämme me. Tulettehan,

rakastettava herra?

Hullu hän oli kun läksi, vastoin sydämmensä halua! Huviretki oli

hänestä sangen ikävä.

Heillä oli niin toi sellainen luonnonaisti kuin suomalaisilla.

Eivät he ymmärtäneet, mikä oli oikea kirkas vesi, mikä oikea joki,

mikä oikea metsä, mikä puhdas nurmikko, mikä siisti kylä! Ei heillä

ollut aavistustakaan siitä, mitä olivat vuoret ja laaksot, saaret ja

salmet, tai mitä oli oikea venhe, oikea soutu ja oikea purjehtiminen!

-- Teitä ei täällä mikään miellytä! huomautettiinkin hänelle, herra

Karmille.

-- Aina minua kumminkin miellyttää puhdas ja raikas Jumalan luonto,

-- vastasi Solmu Sortimo jättäen sanomatta että lika ja loka ja pahat

hajut häntä suorastaan iljettivät.

Ihania muistoja tosiaan! ajatteli hän itseksensä. Suloisesti

väsynyt herrasseurue istua hekottaa nälkäisin vatsoin lankkuläjän

päällä -- ympäristössä, johon kuuluu pahanpäiväisiä hökkeleitä,

kaakattavia hanhia ja kanoja, kansainvälisesti tyhmiä vasikoita,

muutamia tusinoita laukkaavia porsaita sekä liuta puolialastomia

likakinttuisia lapsi-riepuja! Ja kaikkialla tunkionomainen siivo

ja mädän löyhkä, joka johtuu tiesi mistä. Ja tässä sitten pitäisi

näyttää muka iloista ja ylen tyytyväistä kavaljeeri-naamaa?

Retki ei tuntunut olevan mieleen myöskään Solmu Sortimon

maamiestovereille, eräille Länsi-Suomesta kotoisin oleville

vapaehtoisille ylioppilassotamiehille, joilla omien sanojensa

mukaan tänään oli määrätty salaiset kohtaukset: toisella

nuoren everstinrouvan kanssa, toisella jonkun rakastettavan

apteekkarinrouvan kanssa, joista he avomielisesti kertoilivat Solmu

Sortimolle, ilmaisten asiat tietenkin kielellä, jota mukana olevat

venäjänkieliset neidit eivät ymmärtäneet.

Solmu Sortimoa iljetti ja hän häpesi maamiestensä puolesta. Yhtäkkiä

hän, kohottaen ylpeästi kiharaista päätään, kysyä tokasi:

-- Sanokaapa minulle rehellisesti, isänmaanpuolustajat, millaista

oikeastaan on elämänne täällä Venäjällä, noiden -- porttojenne kanssa?

Vapaehtoiset katsahtivat häneen kummastellen, mutta kohta virkkoi

toinen häikäilemättä:

-- Helvetin hauskaa!

-- Ihanko totta? sanoi Solmu Sortimo ontolla äänellä.

Toinen vapaehtoisista vastasi samaan nuottiin:

-- Tottakai sinäkin, helsinkiläinen herrasmies, myönnät että naisista

-- tässä pirun ikävässä -- on hetkellistä huvia?

Ja he pitivät Solmu Sortimoa teeskentelijänä, joka tekeytyi

pyhemmäksi kuin olikaan. "He ovat nyt sillä kehitysasteella"

arvosteli ylioppilas Karm suutuksissaan palatessaan hälisevässä

seurassa takaisin kaupunkiin. "_He_ eivät parempaa kaipaa!"

Jumalankiitos että hän, kaiken pahan vastapainoksi, illan himmetessä

sai tavata Nirvana Napoleonovnan, istua naapurimajan akkunalaudalla

kuuntelemassa lempeänvakavia sanoja, joita pienen kammion sisästä

suloisesti hivellen lenteli hänen korviinsa. Epäonnistuneesta

huviretkestä ei puhuttu halkaistua sanaa, sitävastoin kaikesta

muusta. Solmu Sortimo tunsi hengittävänsä helpommin ja ilma hänen

ympärillään tuoksui puhtaalta.

-- Mitä kukkia teillä on povellanne? kysyi sitten Nirvana.

-- Yöneilikka ja orjanruusun silmikko, -- tiesi Solmu Sortimo, joka

erikoisesti oli ottanut tutkiakseen sanakirjoista kasvien venäläiset

nimitykset.

-- Tiedättekö että siinäkin selvästi ilmenee teidän luonteenne, kun

noin käytätte kukkia rinnassanne? hymyili ystävä.

-- Olen aina pitänyt kukista... sopersi nuorimies.

-- Te rakastatte pitää kukkia rinnassanne, -- sanoi Nirvana, -- ja

teitä ne hyvin kaunistavatkin, mutta rakastatteko myös kukkien hoitoa

ja kasvatusta?

-- Ennen poikasena kastelin ryytimaata poutapäivinä.

-- Ettekö ole istutellut?

-- Olen joskus istuttanut puita, pihlajia... muisti Solmu Sortimo.

-- Ja kaikkiko ovat juurtuneet?

-- Eikös mitä -- yksi kymmenestä.

He naurahtivat molemmat.

-- Kertokaa nyt minulle jotakin hyvin hauskaa, virkkoi sitten lempeä

ääni huoneesta, joka pimenemistään pimeni.

-- Oletteko kuullut, millainen kummitus minua viime yönä taas

säikäytti? sanoi Solmu Sortimo hyväntuulisesti. -- Istun, istun

pöytäni ääressä, lampun valossa ja kirjoitan, kirjoitan. Yhtäkkiä

hyppää joku möhkäle sisään akkunasta, joka oli auki. Hypätä pomahtaa

suoraan nenäni alle. Todellinen venäläinen pikkupiru! ajattelen niinä

hiukan tyrmistyneenä ja koppaan kiinni ja viskaan vauhdilla takaisin

ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tuskin kerkeän istahtaa pöytäni ääreen,

kun se taas kopsahtaa sisään ja hurjin, tulenvälkkyvin silmin minuun

tirkistää. Ruumis pörröinen ja tuhkanharmaa! Minä tarraan siihen

taas kiinni ja lennätän pellolle. Odotan kolmatta hyökkäystä, kuten

sadussa konsanaan. Mutta pikkupirua ei enää kuulukkaan.

-- Kissako se oli? kysyi Nirvana hymyillen ja sanoi sitten: --

Tiedättekö, herra Karm, että tuo on varsin kummallinen ilmaus teille,

sillä harvinaista on että outo kissa hyppää sisään valaistuun

huoneeseen. Täällä Venäjällä se merkitsee että löydätte jonkun kätkön

-- aarteen. Olkaa varma että se käy toteen.

-- En ole taikauskoinen, arveli Solmu Sortimo.

-- Kohta on juhannus, -- jatkoi Nirvana.

-- Juhannusyönä Suomessakin sinisen liekin sanotaan palavan

aarrehautojen päällä.

-- Mutta tiedättekös, kenelle löytäminen onnistuu? Meillä täällä on

semmoinen usko että jos juhannusyönä tapaa kukkivan sananjalan ja sen

taittaa, niin voipi löytää maan kaikki aarteet. Mitäs tekisitte, jos

tulisitte rikkaaksi?

-- Liiat lahjoittaisin köyhille.

-- Minäpä luulen että teistä tulisi saituri ja lisäksi laiskuri, --

ahdisti Nirvana.

-- Ainakin matkusteleisin, -- puolusti toinen.

-- Ja naisitte neekeritytön ja pitäisitte häntä orjattarena? pilkkasi

yhä Nirvana.

-- Mistä te tuommoista päähänne saatte? En minä ketään orjaksi tahdo,

selitti suomalainen loukkaantumisen rajoilla.

-- Mutta tiedättehän etteivät neekerittäret muuten voi elää, elleivät

ole herrojensa orjia? kehitteli yhä toinen.

-- Miksi luulette että juuri neekeritytön naisin? huudahti Solmu

Sortimo tosissaan. Jumala varjelkoon minua mustista naisista!

Nirvana Napoleonovna nauroi sydämmensä pohjasta tälle nuoren miehen

vakavalle vastaväitökselle.

Ja kun tämä palasi asuntoonsa, niin hän taas alkoi aprikoida:

"Mitä hän minusta oikeastaan ajattelee -- tuo, jolle enemmän kuin

kellekkään muulle jo olen sielunelämääni paljastanut? Mahdotonta

on ajatella että hän, minua vanhempi nainen, mitenkään minusta

haaveileisi. Vai onko hän todella niin jalosydämminen että tahtoo

tällaista, hetkien häilyvää lasta, jalostaa? Miksikä hän tahtoi

tietää, mitä eilisiltana hänen luotaan palattua kammiossani mietin?

ja miksikä sanoi että jollei ajatuksiaan muuten muista, on parasta

kirjoittaa ne paperille? Kuka hän oikeastaan on?..."

Synkällä päällä heräsi hän aamulla, ollen sellaisella tuulella että

tahtoi lyödä pirstaleiksi sekä itsensä että muut, koko mailman,

auringon, kuun ja tähdet... Mutta hän ymmärsi kuitenkin että moinen

sieluntila oli jotakin satunnaista, mikä ehkä aiheutui vieraan

seudun tukehduttavasta ilmanalasta ja suolaisista höyryistä,

jotka paksuina työntyivät hänen keuhkoihinsa. Jasmiinit kukkivat

parhaillaan ja niiden huumaavalla tuoksulla koetti hän unhoittaa

jotakin, joka häntä vaivasi. Mutta häntä kiusasi lisäksi se mitä hän

tänään vapaaherratar-emännältään sattui kuulemaan ruotsalaisesta

luutnantista, joka näinä päivinä oli matkustanut pois paikkakunnalta

ja lähtiessään koettanut suudella -- Nirvana Napoleonovnaa! Tosin

ainoastaan koettanut. Mutta millä oikeudella se lenkkasääri oli

juljennut lähestyä pyhäkköä, johon ei epäjumalia-palvelevilla

pakanoilla saanut olla osaa ei arpaa?... Kuinka salaisesti harmissaan

mahtoikaan olla Nirvana Napoleonovna, joka ei tuosta joutavasta

yllätyksestä ollut iljennyt sanaakaan hänelle, Solmu Sortimolle,

hiiskua?...

Ylioppilas Karm oli koko päivän ärtyisellä tuulella ja syyteli

epäkohteliaisuuksia eräälle pietarilaiselle laulajattarelle,

neiti Grosnajalle, joka näinä päivinä oli ilmestynyt naapuritalon

autioon yläkerrokseen ja pyrähteli sieltä, tuontuostakin

pulskannäköistä suomalaista ylioppilasta liehakoimaan -- Olinkka

neidin sanomattomaksi kateudeksi. Se oli pikimustatukkainen,

sysisilmäinen, tummaihoinen, roomalaisnenäinen pieni naikkonen,

jonka käytös oli oikullinen ja vapaasti vallaton kuten ainakin

suurkaupungin tusinataiteilijalla ja jonka kirkuva nauru ja

äkillinen itkuunheltyminen ilmaisi vuoroin viatonta lasta, vuoroin

suurkaupungin turmelukseensa surkastuvaa varieté-nukkea. Tämä

Pietarin kesähyttynen kahisi kauttaaltaan silkkiä ja hänen tukkansa

yössä hehkui tulipunainen valheruusu, jonka saattoi nähdä yhtä monen

virstan päähän kuin hänen keltaisen päivänvarjostimensa, jota hän

alati tanssitti käsivarrellaan. Hänen keinotekoisesti pullistetuilla

rinnoillaan roikkui mustanruskea lornjetti, jonka hän joka-toinen

minuutti arvokkaasti komensi kotkannenälleen, tutkien milloin

vastaantulevaa lehmää, milloin sivumarssivaa siistipukuisempaa

upseeria. Koko hänen olemuksensa, hameensa ja rimssunsa höyrysivät

väkevästi monenlaisia hajuvesiä.

-- Minua iljettävät teidän hajuvetenne, -- morkkasi ylioppilas Karm.

-- Nevan vettäkin mieluummin haistelen!

-- Yous êtes très ingénu, monsieur! nauroi naikkonen suuttumatta.

-- Tuo teidän ranskanne myös on luonnotonta. Venakkohan te olette?

-- Du bist wie eine Blume, so schön und hold und rein! laulahti

pietarilainen ja kurotti leikillä kättään muka silitelläkseen

kavaljeerinsa hiuksia.

-- Elkää koskeko minuun! kivahti tämä väistäen.

-- Te olette oikea tsuhna! letkautti laulajatar, mutta sitä sanaa

ei hänen olisi pitänyt leikilläkään sanoa, sillä nyt leimahti

Solmu Sortimo täyteensä pyhää patrioottista vihaa ja alkoi sekä

kansatieteellisesti että historiallisesti todistella, _mikä_ Suomen

kansa oli ja _missä_ se asui ja kuinka pietarilaiset tekivät

hävyttömästi siinä että toisinaan todella sekoittivat käsitteet

suomalaisista ja jostakin tuuterilaisesta issikkaheimosta, jonka

barbarisuuteen he itse olivat syypäät.

-- Te olette hyvä ja rehellinen lapsi! korjasi silloin Pietarin

naikkonen ja tarjosi kohteliaasti käsivartensa.

-- Njee hatshuu! En tahdo! sanoi suomalainen aivankuin huutia

koiralle ja jätti daaminsa, jonka nauru vielä kauvan kaikui hänen

korviinsa.

Hän oli vihoissaan itselleen koomillisesta kinastelustaan ihmisen

kanssa, jota ei tuntenut.

Nirvanan seuraan ilkesi hän vasta seuraavana päivänä ja läksi häntä

saattamaan jonnekkin menopaikkaan, suuren kaupunginpuiston taakse.

Siellä ilmestyi heidän rinnalleen eräs herrasmies, joka Solmu

Sortimon mielestä kovin tyhmin naamoin tervehti hänen saatettavaansa.

Esitettiin hänellekkin -- tohtori Simberg, nähtävästi venäläistynyt

juutalainen.

-- Tekö se olette, jonka soittokoneen näin von Eidmannilla?

-- Kyllä siellä on minun soittokoneeni, -- sanoi suomalainen vähän

kylmästi.

-- Se on soma laitos! sanoi juutalainen tohtori. -- Kuinka sitä

suomeksi sanotaan?

-- Paimenluikku.

-- Poimen? Sehän on kreikankieltä, -- analyseerasi tohtori. -- Ettekö

opettaisi minutkin sitä soittamaan?

Solmu Sortimo antoi epämääräisen vastauksen mutisten ettei hän

itsekään ollut mikään ammattisoittaja, vaan puhalteli toisinaan vain

kotitarpeeksi.

Illalla hän taas istui matalalla akkunalaudalla, mutta Nirvana

jostakin syystä ei hänen kanssaan joutanut seurustelemaan,

toisinaan vain katsoi ovelta ja vakuutti mielellään kuuntelevansa

huilunsoittoa. Sitten pyrähti sinne myös mainittu Pietarin laulajatar

ja helähytti taidokkaan italialaisen kappaleen pianon säestyksellä,

saaden kaikki haltioihinsa. Solmu Sortimo oli tällävälin jäänyt

istumaan etuhuoneen nurkkaan, jonne Nirvana laulun tauottua tuli

häntä etsimään:

-- Miksi ette virka mitään, te -- suomalainen kivi?

-- Eivät kivet kilju ellei niitä kiljuteta! vastasi Solmu Sortimo

loukkaantuneesti.

"Jos minulle sanotaan että olen kylmä, niin tulen yhä kylmemmäksi"

arvosteli hän itsekseen. "Leikillä _hän_ sen tietenkin sanoo. Mutta

ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli."

Hän lausui jäykät hyvästit Nirvana Napoleonovnalle, palasi kammioonsa

ja tuskitteli: "Nytkö yhtäkkiä kylmä kivi putosi väliimme? Nytkö jo

hieno suhteemme on särkymässä?" Mutta heti hän myös ajatteli perään:

"Nirvanalla on täysi syy sanoa minua kivenkovaksi olennoksi -- juro

juuraskanto olen!"

-- Monsieur Karm, älkää vielä menkö nukkumaan! kuuli hän samalla

iloisen äänen ikkunansa alta. Solmu Sortimo hyppäsi alas ikkunasta ja

läksi takaisin naapurin puutarhaan kävelemään. Se oli Tatjana neiti,

joka välttämättä tahtoi hänelle jotakin puhua ja oli lehahtanut

avopäin häntä hakemaan. Asia, josta Tatjana puhui, ei koskenut

Solmu Sortimoa. Monsieur Karmia tarvittiin vain välittäjänä Tatjana

neidin ja suomalaisen vapaehtoisen Tärkkisen välillä, joka juuri oli

matkustanut junkkarikouluun Moskovaan.

-- Ja kirjoittakaa Karl Karlovitshille että olisi hyvin, hyvin hauska

saada kuulla hänen elämästään siellä uudessa paikassa ja lähettäkää

hänelle tämä painettu jasmiinin kukkanen!

-- Kyllä, kyllä kai, -- sanoi Solmu Sortimo.

-- Teettehän sen, rakastettava herra Karm? ja Tatjana neiti puristi

lämpimästi "välittäjän" kättä ja katsoi hilpeästi silmiin.

-- Kyllä, kyllä... mutisi toinen ja läksi -- --

-- Minä olen unissakävelijä, lunaatikko, -- puheli hän kolme päivää

myöhemmin tavatessaan Nirvana Napoleonovnan.

-- Voidaan parantaa, -- neuvoi ystävä, -- levittäkää kylmään veteen

kastettu lakana vuoteenne viereen lattialle, niin heräätte ettekä

pääse edemmäksi.

-- En ole sellainen unissakävijä. Minä kävelen unissa sekä päivät

että yöt, tälläkin hetkellä olen unikävelyllä teidän luonanne.

-- Hoo, te laskette leikkiä, armollinen herra?

-- Unissakävelijä olen! väitti Solmu Sortimo. -- Unissa nytkin puhun

ja unissa vielä näen uusia unia, unta unen sisään, unta on kaikki

alusta loppuun ja milloin unestani herään, en tiedä -- tokko ikinä...

Semmoiset olivat tuon Suomesta kotoisin olevan nuorenmiehen puhelut

kevätkuulla vieraassa maassa, naisten seurassa.

-- -- --

Kesäkuu oli tullut, sesonki alkoi -- tämä pieni vanha rosvokaupunki,

joka talvella oli kovin tyhjä ja hiljainen, muuttui kesän tullen

melkoiseksi kylpypaikaksi, jonka suolaisille lammikoille ja

mineraalirapakoille saapui ihmisiä kaikilta suunnilta, varsinkin

Pietarin ja Moskovan seuduilta.

Kylpykausi avattiin isiltäperityn tavan mukaan hartailla malitvoilla

ja paljainpäin kuuntelemalla keisarihymniä. Ja merkiksi että todella

oli saavuttu veden ihmeitätekevää jumalaa palvelemaan, vapautettiin

suihkulähteen sulku, ja iloisesti poristen ja pärskyen läksi suihku

kohoamaan taivasta kohden sekä täytti pian pyöreän altaan reunojaan

myöden vihertävällä vedellä.

Suureen kylpypuistoon oli äkkiä tullut vilkasta liikettä, soittoa

ja kuhinaa -- vieläpä teatterikin ynnä valokuvaamo. Ravintolalasien

helinä sointui hyvin yhteen punahousuisen kenraalinahjuksen

kannusten kilinän kanssa, ja jonkun keikailevan ylimysylioppilaan

sininen lakinponta ja kiiltävät univormunapit paistoivat hauskasti

kilpaa kirjavahameisten naisten tulipunaisten päivänvarjostimien

kanssa. Ja pietarilaisten hajuvesien väkevä löyhkä -- se sekaantui

imelänihanasti ilmassa tuulahteleviin kedonkukkien tuoksuihin...

Todellisten venäläisten todellinen kesä oli koittanut! --?

Mitäpä kaikki tämä muurahaiskeon kuhina kuului häneen, suomalaiseen

ylioppilaaseen? Hän oli nähtävästi vielä liian kehittymätön

tutkiaksensa venäläisten sisäistä elämää, jonka hän kuitenkin aavisti

olemassa olevan hyvinkin tunnerikkaana ja sisällökkäänä. Toistaiseksi

näki hän sen vain päältäpäin, mutta kohdisti tunnetutkimuksensa

ainoastaan niihin yksityisiin henkilöihin, jotka heti alussa hänen

eteensä olivat sattuneet. Niistä ei hän luopunut, vaikka tilava

puisto vilisi täynnänsä viehättävän-näköistä väkeä.

Teatteri? Sinnehän tietenkin heti piti mentämän, sen verran

muotihulluutta tarttui häneenkin sesongin aljettua, sillä von

Eidmannin neidit hänet juoksuttivat pääsylippuja ostamaan. Ja

hän, Solmu Sortimo, meni teatteriin Nirvana Napoleonovnan sekä

tuon pietarilaisen naisen seurassa, mutta sanomattomasti häntä

koko ensi-ilta kiusasi, eikä hän muukalaisena, sitäpaitsi oudosta

näytelmästä imenyt itseensä mitään sisällisesti ravitsevaa. Keskiyön

aikaan pimeässä tulivat he takaisin sieltä, ja yövuoteellaan

heittelehtien ja huokaillen tunsi Solmu Sortimo että ensimmäinen

näkemänsä venäläinen näytelmä oli hänen hermostoonsa vaikuttanut

pahasti.

-- Te olette kadottanut jotakin! sanoi hänelle lempeäntutkivasti

Nirvana, kun hän seuraavana iltana astui hänen eteensä.

-- Mitäpä olisin minä kadottanut? koetti tämä väistää.

-- Olette kadottanut -- kyllä tiedän -- olette kadottanut sielunne

hyvän hengen. Vielä eilen olitte parempi...

Vuorokaudet kuluivat tuoden mielenvaihteloa.

Eräänä päivänä huomasi Solmu Sortimo taas olevansa huviretkellä

venäläisten naisten kanssa. Se oli retki niinnimitettyyn

Vapahtajankirkon kylään. Perille tultua hajausi seurue, toiset

riensivät samovaaria lainaamaan, toiset kukkasia poimimaan.

Mennäksensä hänkin jonnekkin, astui ylioppilas Karm sisään

sievännäköiseen puukirkkoon luullen tulevansa typötyhjään temppeliin.

Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän sisälle tultuaan huomasi

laulajatar-naisen siellä yksikseen -- polvilleen langenneena

pyhäinkuvien eteen. Siinä hän, tuo iloinen veitikka, hiljaa sopotti

rukousta, hievahtamatta, kuni patsas. Solmu Sortimon teki mieli

jotakin sanoa -- jotakin ivaavaa -- mutta ei hän mitään sanonut.

Hän hiipi hiljaa ulos ja meni virran rannalle istumaan, riisui

jalkineensa, laski paljaat jalkansa jokeen ja istui siinä muistellen

Suomea. Oli lauvantaipäivä ja sauna täälläkin näkyi lämpiävän

aivankuin hänen kotimaassaan. Mutta se ei ollut samallainen sauna

eikä siinä osattu kylpeä tuoreilla koivuvastoilla, joiden löylytuoksu

suomalaiselle niin on rakas... "No, nämät nyt ovat pikku-asioita"

ajattelee Solmu Sortimo sitten huudettuna teetä juomaan ystävälliseen

seuraan, joka hänestä piti liikuttavan hellää huolta.

-- Katsokaa, herra Karm, kuinka paljon kukkia olemme keränneet!

Ovatko tuttuja? Luetelkaa!

Solmu Sortimo luettelee:

-- Lemmenkukkia, päivänkakkaroita, sinikelloja, ruiskukkia,

aurankukkia... siellä on angervakin, mielikukkani...

Kesäilta jo lempeästi hämärsi, kun he paluumatkalle läksivät.

Nauraen ja hohottaen viskautui pietarilainen nainen retuiseen,

ritisevään talonpoikaisvankkuriin alkaen hoilaella repäiseviä

mustalaislauluja koko seurueen sanomattomaksi huviksi. Hän milloin

ilakoi ja irvisteli, milloin hymyili, jokelsi kuin lapsi tai heitteli

sormisuukkoja Solmu Sortimolle, joka juoksenteli vankkurin jäljessä

ja kohotetuin sauvoin vastaili Irina Grosnajan hoilauksiin vieläpä

yltyi kostoksi vetelemään suomalaista rekilaulua

"ah voi voi kun en miestä saa...",

jonka sanoja toinen ei ymmärtänyt.

-- Mossijoo, mossijoo, eihän se vain ole ruma laulu? kiljui Irina

Grosnaja kiekkuen vankkurien päällä.

-- Yhtä kaunis kuin teidän ranskalaiset aarianne! pilaili Solmu

Sortimo retkestä ja paljosta teenjuonnista vilkastuneena.

Jotakin runollista oli hänestä tässä Venäjän tasangon suviyössä,

kun talonpoikaisvankkuri vierii, ja laulu vapaasti raikuu nummella,

ja sinitummalla taivaalla täysi kuu kumottaa keskellä kesää...

Sää on lämmin ja ruisvainiot karehtivat vienoissa tuulelmissa...

Vieras maa, vieras kansa? -- tosin se ei hänelle ole kotimaan

vertaista, mutta paljon hän siinä sentään löytää sellaistakin,

mikä häntä, Suomen rannan kylmää kiveä, lämmittää ja kultapilvissä

kiikuttaa -- houkutellen unhoittamaan kansallisuudet, kielet,

tavat, ja ainoastaan muistamaan kaiken inhimillisen elämän yhteistä

olemusta, samoja tunteita, samoja tuskia, kaihoja ja nautintoja...

Solmu Sortimon tunnelmat tänä iltana menivät niin pitkälle että

hän äkisti tunsi myötätuntoa sysisilmäistä, mustatukkaista naista

kohtaan, jota tähänsaakka ivaten oli ärsyttänyt. Vähät siitä että

hän minua kohtelee kuin poikarakkia, vähät siitä että hän minun

sanoo "murisevan kuin koiran" ja väittää minulla olevan "pirullisen

luonteen", joskohta muka "enkelimäisen hymyn" -- tai haukkuu

minua kiveksi, kannoksi, katajaksi, tsuhnaksi, ja rääkyy korviini

puolihävyttömiä vähävenäläisiä lauluja tai ranskalaisia katurunoja

-- kaikki tuo on sopusoinnussa hänenlaisensa lapsellisenoikullisen

luonteen kanssa ja moinenkin ilmiö on minulle ehkä terveellistä

kokea. On hyödyllistä tuntea kaikki, minun -- nuoren ihmisen. Solmu

Sortimo oli mielessään niin sulanut ja ikäänkuin leppynyt jostakin

entisestä vihastaan että saattoi seuraavan päivän iltana kahdenkesken

lähteä Irina Ivanovnan kanssa kävelylle kaupungin puistoon. He

istuutuivat eräälle sohvalle suurten kastanjain siimekseen lähelle

soittolavaa. Irina Ivanovna alkoi kertoa, kuinka hänkin, Venäjänmaan

lapsi, tiesi jotakin Suomesta, ylioppilas Karmin isänmaasta. Lasna

oli hän näet siellä viettänyt erään kesän Helsingissä. Hän oli

silloin ollut ainoastaan 2-1/2 vuoden ikäinen. Mutta hän muistaa

vielä paljon, paljon! Kaivopuistossa he siellä olivat asuneet hänen

vanhempansa, jotka siellä olivat kylpyjen takia. Heillä oli ollut

Lyydi niminen palvelustyttö, jolle isä, kun suuttui, aina oli

mongertanut "du stygge vakkere flikke!" Ja kun hänelle, lapselle,

joskus puhuttiin ruotsia, niin hän aina itki ja sanoi "nje panimai,

nje panimai -- yhyy". Sitten muistaa hän kaipuulla erästä ruokalajia,

mitä hänelle siellä annettiin -- viskusoppaa se taisi olla, josta

hän erinomaisesti piti. Vielä muistaa hän sieltä, kuinka he kerran

olivat kävelemässä sen kanavan rannalla, jonka toisella puolella on

venäläinen Taivaaseenastumisen kirkko; se oli kaunis, aurinkoinen

kesäpäivä ja paljon kansaa liikkeellä. Ja kanavaa pitkin kulki Hänen

Majesteettinsa Keisari Aleksanteri II aluksella, ja kaikki kansa

hurrasi ja heilutti hattuja ja nenäliinoja. Hänellekkin huusivat

omaiset että "viuhdo, viuhdo Ilina!" -- ja hän viuhtoi voimainsa

takaa pienillä käsillään, ja muistaa aina riemastuksella, kuinka itse

Perintöruhtinas hänelle, pienelle tytönletukalle vastasi... Niin, hän

muistaa niin äärettömän paljon sieltä Suomesta!...

-- Ettekö aikuiseksi tultua ole Suomessa käynyt? kysyi Solmu Sortimo.

-- En. Niin hirveästi olisi mieli tehnyt. Mutta siellähän sanotaan

vihattavan kaikkia venäläisiä. Eikö se ole totta?

Solmu Sortimo ei tiennyt, mitä oikein vastata ja kysyi:

-- Missä muualla olette oleskellut?

Ja sai tietää että Irina Ivanovna oli oleskellut Vähä-Venäjällä

sekä Krimissä, Mustanmeren rannoilla. Ja kas siellä on ilma kevyt

hengittää ja luonto kaunis! kehui nainen. -- Ja meri vaihtaa

joka-tunti väriään, milloin on se sininen, milloin vihreä, milloin

valkoinen, milloin punainen tai musta.

-- Tulettekos minua saattamaan, kun huomenna lähden? kysyi

pietarilainen laulajatar sitten äkkiä ja naurahti entiseen tapaansa

omalle vallattomuudelleen.

-- Riippuu kokonaan mielialastani, vastasi Solmu Sortimo entiseen

repäisevään tapaansa.

-- Hyi teitä, millainen huonosti kasvatettu penikka te olette! Sans

éducation! huudahti Irina Ivanovna.

-- Niin, minä en solkkaa ranskaa, -- ivasi toinen.

Hän ilmestyi kuitenkin asemahuoneelle, kun Irina Ivanovna matkusti.

Tämän kasvot olivat tavallista totisemmat. Solmu Sortimo ei katsonut

velvollisuudekseen mitään erikoista sanoa, vaan pysytteli syrjässä

ikäänkuin olisi sattumalta asemahuoneelle joutunut. Silloin tuli

Irina Ivanovna hänenkin eteensä ja sanoi:

-- Tuleeko minun herralleni hiukan ikävä? Ahaa? ja nauroi makeasti

niinkuin näyttelijä vain voi nauraa. Sitten hän lisäsi:

-- Teidän liikkumattomilla kasvoillanne ei tällä hetkellä huomaa

minkäänlaista tunteenilmausta.

-- Ettekö näe että minulla on naamari päälläni? sanoi Solmu Sortimo.

Soitto asemasillalla oli jo kajahtanut toistamiseen. Kuului naisten

suuteluita. Irina Ivanovna ojensi kätensä Solmu Sortimolle ja sanoi

vienosti:

-- Älkää muistelko minusta pahoja. Au revoir!

-- Hyvästi!

Juna vihelsi ja läksi jyristen, mutta Solmu Sortimo kiepsautti

valkoista lakkiansa kylmänä, virallisena, päältäpäin tylynä...

3.

Nirvana Napoleonovnan kanssa oli hyvä olla, oi kuinka hyvä! --

Niin rauhallista ja syvänhenkevää ja hellää ja puhdasta! Nirvana

Napoleonovnan kanssa ei aika koskaan tuntunut kuluvan hukkaan. Kaikki

muu saattoi hukkaan haihtua, vaan ei lentävä hetki Nirvanan seurassa.

Ihmeellinen oli Nirvanan vaikutus Solmu Sortimon sieluun.

He istuivat illalla puutarhassa. Raitis tuuli puhalteli, joskus

helähti sisavan sirkutus aivan läheltä.

-- Minusta tuntuu kuin olisin elänyt jo vuosisatoja ennen jossakin...

taivaankappaleessa... en tiedä missä... tähdessä... puhelee Solmu

Sortimo.

Nirvana miettii hetken ja sanoo sitten lempeästi, opettavaisesti kuni

lapselle:

-- Tiedättehän että on olemassa ihmisiä, jotka niin uskovat.

Uskovat esimerkiksi että kaukaisessa muinaisuudessa on ollut

kaksi sielua, jotka täydellisesti ovat sointuneet yhteen. He ovat

eläneet aikansa, kuolleet ja kadonneet maan päältä -- eipäs! he

eivät ole kuolleetkaan todellisuudessa, ainoastaan heidän ruumiinsa

on kuollut. Jonkun ajan perästä ilmestyvät samat sielut samoine

ominaisuuksineen eri henkilöihin, kentiesi eri kansoihinkin, toinen

sielu saa sijansa esimerkiksi saksalaisessa, toinen venäläisessä --

täten on selitettävissä, miksi toisesta kansallisuudesta voi löytää

esimerkiksi ikuisen elämänkumppaninsa.

-- Uskotteko sellaista sielunvaellusoppia? kysyy Solmu Sortimo

innostuneesti.

-- Niin, olen taipuvainen uskomaan sentähden että kokemuksessakin

olen siihen vivahtavia asioita nähnyt...

-- Se on viehättävä oppi, -- sanoo Solmu Sortimo, -- mutta kukaan ei

voi todistaa, onko se oikeaa vai järjetöntä.

Ja hän lisää ajatuksissaan: "Miksikä Nirvana noin puhuu? Miksikä hän

on niin syvällisen ja hienonkärsivän näköinen kuvitellessaan kahta

sielua, jotka voivat löytyä eri kansallisuuksista? Tarkoittaako

hän...?"

Mutta hän ei rohkea loppuun ajatella.

-- Minun täytyy nyt mennä, -- sanoo Nirvana Napoleonovna äkkiä kuni

havahtuen, -- mutta Tatjana mielellään läksisi teidän kanssanne

iltakävelylle. Suostutteko?

Solmu Sortimo läksi emäntänsä ja Tatjanan kanssa kävelylle. Ilta

oli jo myöhäinen. He kulkivat pitkin pienen nevan rantaa, jota

nimitettiin "pikku Jokiseksi", mutta jonka saastaisempaa mätäpaikkaa

Solmu Sortimo ei milloinkaan ollut nähnyt. "Kummallista ettei

heidän aatelisnenänsä mitään tunne?" ajattelee suomalainen. Mutta

Tatjana neiti viittoo kädellään jonnekkin ja huutelee haltioissaan:

"katsokaa! katsokaa!" Ei hän suotta näin huutele tämä pienen

kaupungin karsinassa kasvanut neiti, sillä ruusunpunainen kuu sieltä

juhlallisesti kohoaa taivaanrannalle. Hetkenpäästä alkaa kuulua

omituista ääntä alhaalta mätä-uomasta. Moista ei Solmu Sortimo ennen

ollut sattunut kuulemaan.

-- Mitä se on? kysyy hän.

-- Vedenneitojen laulua! ilvehtii aina veitikkamainen Tatjana neiti.

Ja he seisahtuvat kaikki kuulostelemaan. Sammakkojen kurnu-kuoro se

siellä niin valtavasti ääntelee. Solmu Sortimo alkaa pilkata:

-- Suomalaiset sammakot ovat korkeammalla sivistyksen asteella kuin

nämät venäläiset rapamahat!

-- Älkää sanoko pahaa _meidän_ sammakoistamme! vastustaa

vapaaherratar. -- Ne ovat kaupunkimme hyviä hengettäriä. Niiden ääni

on minulle rakas lapsuudesta saakka ja niiden kuorossa on paljon

omituista ja viehättävää, jota kuullessa mielikuvitus suloisesti

harhailee...

-- Hoo, hoo! panee Solmu Sortimo.

-- Monsieur Karm, -- jatkaa vapaaherratar melkein loukkaantuneesti.

-- Tehän olette aina sanonut rakastavanne luontoa ja luonnon ääniä --

miksette siis suvaitse sammakkojenkin säveliä?

-- Kurnuttakoot Jumalan nimessä! lopettaa suomalainen ajatellen

itseksensä: "kylläpä täällä ahtaalle pannaan". Tietysti oli kovin

varomatonta että hän, tuntematta maan säädyllisyyslakeja, oli

ivallisesti maininnut jostakin, joka seudun asukkaille lapsuudesta

saakka oli pyhää. Olihan hänellä itselläänkin sellaisia luonnon

viehättimiä, jotka venäläisistä tuntuivat vastenmielisiltä...

Aamulla meni hän tapansa mukaan puiston takalistoon uimahuoneelle

huolimatta lähestyvästä ukkosenilmasta, riisuutui ja paiskautui

suolaveteen. Samalla puhkesi kuuro. Ukkonen jyrisi -- hänen

päällänsä, salamat leimusivat ristinrastin, vihuri vinkui ja pienen

lammin aallot pyrkivät ärjähtelemään, vesisade löi alas kuin

rakeilla ampuen. Mutta hän ui, ui ja kelluili kyljellään elementtien

möyrytessä.

Kas tällaisesta hän piti!...

Pukeutuessaan hän ajatteli: mistä elämäänväsymys riippuu? "Jos

ihmiset aina harrastaisivat ruumiinsa hoitoa, ei koskaan olisi

elämäänväsymystä", arveli hän. Ja muisti samalla että Nirvana

Napoleonovnakin oli sanonut olleensa elämäänväsynyt -- nuorena

tyttönä. Siinä määrin elämäänväsynyt että oli tahtonut päästä

luostariin, mutta vanhemmat olivat sen jyrkästi kieltäneet.

"Hänkö kylmän luostarin muurien sisään, iäksi piiloon mailmalta --

hän, itse puhtaus ja hyvyys, jalous ja lempeys? Ainoastaan likaiset,

pahat ja säälimättömät sielut joutavat katumuksessa kuivettumaan

kolkkojen muurien keskellä. Sellaisia ei kukaan kaipaa!"

Solmu Sortimo oli siinäkin näkevinään kohtalon sormen ettei tämä

nainen, jota hän jokapäivä ajatteli, ollut joutunut luostariin.

-- -- --

Nirvana Napoleonovnan syntymäpäivänä ei von Eidmannien asunnossa

vanhan perhetraditsioonin mukaan saatu tehdä työtä; kaikki naiset

olivat jo aamusta aikaisin juhlavaatteisiin pukeutuneet ja vanha

hopeahapsinen kenraalinleski antoi tytärtensä ymmärtää että muori

tänä päivänä suvaitsi vieraita.

Solmu Sortimo oli heti noustuaan juossut kylpylaitoksen tarhuria

puhuttelemaan ja löysännyt kukkarostaan pienen setelin, josta oli

se seuraus että tunnin kuluttua juoksupoika päivän sankarittarelle

toi hyväntuoksuisen kukkaisvihon valkoisia, punervia ja tulipunaisia

ruusuja, samalla aikaa kun suomalainen ylioppilas toisessa

paikassa, kirjansitomossa, jo oli löysäämässä toistakin seteliä

kieliopintorahoistaan. Hänen tarkoituksensa oli hämmästyttää

ystäväänsä tänä päivänä ja sentähden hän jo edeltäpäin oli tilannut

sinivalkoiset korukannet käsinkirjoitettuun käännökseensä omia

runoja; niihin kansiin hän oli liimauttanut omaleikkaamansa

kullanvärisen Suomen vaakunan. Juutalainen kirjansitoja oli hänen

sieluntilansa oivallisesti ymmärtänyt -- sitä todistivat tämän

merkillisen suomalaisvenäläisen kronikan kaikki värit. Tulipunaiselle

kansilehdelle kirjoitti Solmu Sortimo omistussanat "jalolle

ystävälle" liittäen otteen Pushkinin Oneginista (39 luku). Sitten

hän, parransänki leuvalta sileäksi ajeltuna, yllään vaalea kesäpuku,

kiiruhti aarre kainalossaan kenraalinlesken asuntoon.

Hänet otettiin juhlallisesti vastaan ja hänestä näytti että kaikki

hänelle iloisesti iskivät silmää. Nirvana tuli esiin kookkaana,

lempeänä, majesteetillisena. Muodikas puku, soluen somasti alas

uhkeankorkeita rintoja ja ympäri ryhdikästä vartaloa alas jalkoihin,

ei tämän naisen yllä mitenkään näyttänyt turhamaiselta. Kun hän näki

Solmu Sortimon, niin hän jo etäältä tälle hymyili.

-- Onnea syntymäpäivänänne! onnitteli suomalainen ystävä seisoen

komean naisen edessä yhtä kookkaana ja korkeavartaloisena,

hymyilevänä.

-- Hyvin, hyvin paljon kiitoksia! vastasi Nirvana puristaen lujasti

nuorenmiehen kättä. Sitten hän kiiruhti näyttämään aamulla saamaansa

ruusukimppua, mutta kun Solmu Sortimo lisäksi ojensi käärön ja

Nirvana sisällön näki, niin tämä vielä kerran puristi ystävän

kättä ja vakuutti saaneensa lahjan, joka iäti oli säilyvä. Ruusut

kuihtuvat, mutta todellisen ystävän paperille piirtämät sanat eivät

ikinä kuihdu!

Monsieur Karm, ainoa kutsuvieras, istutettiin keskimmäiseksi

aamiaispöytään, ja hilpeä Tatjana sisko mätti hänen eteensä

parhaimmat paistinpalat; yksin hopeahapsinen kenraalinleskikin

osotti tytärtensä ritarille harvinaista huomaavaisuutta sanoen

saksaksi: "Syökää, hyvä herra, syökää, tehkää niin hyvin!" Tämä

arvokkaannäköinen vanha-rouva ei muuten paljon äännellyt ja oli

varsinkin vierasten käydessä vähäpuheinen, osaksi ehkä siitäkin

syystä että osasi huonommin venättä kuin saksaa, aivan päinvastoin

kuin tyttärensä, jotka kaikki puhuivat paremmin valtakunnan suurta

kieltä kuin saksakko-äitinsä kieltä.

Että todella oli perhe-juhla, sitä myös todisti höyryävä pikimusta

kahvi, jota aterialla suurista laseista juotiin Tatjanan leipomien

paksujen vehnäkakkujen kanssa.

-- Syökää, syökää ja juokaa! toimittaa Tatjana neiti väkisten

työntäen leipomuksiaan Solmu Sortimon nenän alle ja kaataen uutta

kahvia lasiin sekä alituisesti laskien leikkiä: -- Jollette syö, niin

kuolette!

-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä... koettaa Solmu Sortimo

estellä.

Aamiaisen jälkeen riensivät kaikki läheiselle kedolle kukkia

poimimaan ja nurmikolla hauskasti istumaan. Yksin Ifigenia neitikin,

joka tuntemattomista syistä näihinasti oli pysynyt Solmu Sortimolta

näkymättömissä, oli nyt mukana ja pyysi hennosti naurahtaen nojautua

yhteisen kavaljeerin vankkaa selkää vastaan. Niin istuskeli tämä

pikkukaupunkilainen seurue selkä selkää vasten kauniilla nurmikolla

nauttien Jumalan luonnon ihanuudesta. Mikä hiljaisuus ympärillä,

mikä rauha! Taivas niin haalea, laaja ruisvainio lainehti kuni meri

vierellä, aurinko paistoi kuumasti maata syleillen, heleävärisiä

perhosia leijaili surisevassa kukastossa... kesää se oli, se oli

kesäinen päiväkulta! Ja kesää oli sekin, kun äkisti -- ennenkuin

kukaan huomasi -- nousi ukkosen kuuro ja ajoi huvittelijat tuulen

ja sateen pieksäminä takaisin huoneisiin. Koko päivän viipyi

Solmu Sortimo tuossa rakkaaksi käyneessä naapuritalossa jutellen,

soitellen, lukien, väitellen -- syöden mansikoita, maistellen viiniä,

juoden vuoroin suklaata, kahvia tai teetä. Ilta loppui yhteiseen

kävelyyn hiljaisessa puutarhassa...

Vaan siellä syntymämaassa, Suomessa -- siellä oli nyt juhannusaatto

parhaillaan, siellä nyt loimahtelivat kokot räiskyttäen säkeniään

valoisaa taivasta vastaan, siellä nyt heiluivat kylänkeinut ja

helähtelivät helkavirret tuhansien järvien rannoilla ja virisivät

suomalaisen sadun siniset liekit aarrehaudoilla...

Nirvanan syntymäpäivä ja suomalainen juhannusaatto!

Voi sinua Solmu Sortimo, missä sinä oletkaan ja missä mielesi

haihattaa, kun et sinä sinne, kotimaahasi, tänä yönä halaja?...

* * * * *

Ja uuden hämyn laskeutuessa tuon venäläisen pikkukaupungin

ylitse tapaamme hänet jälleen siellä istumassa ystäväinsä kera

akkunalaudalla.

-- Eilen tein teistä uuden havainnon, -- äännähtää Nirvana, -- olette

hetken lapsi!

-- Nytkö vasta sen huomaatte? vastaa nuorimies.

-- Mutta se ei ole hyvä että sellainen olette, -- arvostelee Nirvana.

-- Mutta sanokaa, miksi juuri eilen tuon havainnon teitte?

-- Sanon sitten kun te ensin sanotte, miksi muka olette syyllinen

minun edessäni?

-- Kas kuinka te kaiken muistatte. Sanon sen joskus toiste, lupaan.

Halveksin itseäni... puheli nuorimies.

-- Tekö muka itseänne halveksitte?! En usko että teillä on syitä

itseänne halveksia. Te vain suurentelette.

-- En suurentele.

-- En usko! väittää myös Nirvana, lempeäntutkiva nainen.

-- Kuulkaa! kuiskaa Solmu Sortimo: -- jos sen sanoisin, niin

katseenne minua kohtaan muuttuisi... ehkä en silloin tässä näin

istuisikaan... ettekä te kanssani näin leikkien keskusteleisi...

-- Älkää puhuko joutavia...

-- Ei, Nirvana Napoleonovna, -- väittää yhä Solmu Sortimo, -- en minä

pilaa laske, vaikka näin kuivasti viittailen... Hyvää yötä, minä siis

odotan...

-- Minä myös! Hyvää yötä, herra Karm.

Ikkunat suljettiin. Solmu Sortimo asteli yömajaansa.

4.

Jo kukkivat niinipuut! Niiden kellahtavanvalkoisten kukkien vieno

tuoksu tuulahteli suloisesti hermosairaan sieramiin. Hän oli ottanut

kahdennentoista kylpynsä suolaisessa lammessa ja hiipinyt sitten

kedolle rukiin reunalle istumaan, perhosten hyörintää katselemaan --

ja omaa elämäänsä miettimään. "Missä tahansa lienenkin, kaikkialla

on osani onnettomuudessa kuihtua!" Sitä venäläisen runoilijan

huudahdusta hän muisti. Kuinka elämä aukeni ahdistavana sille, joka

yhtaikaa tunsi itsensä vapaaksi ja vangituksi! Voisiko mahdollisesti

Nirvana...?

Seljapuissa punersivat marjat tupsuloissa. Kirsikat hehkuivat. Omenat

hohtivat suurina raakiloina.

Kauvan hän makasi nurmikolla auringonpaisteessa. Nukahti onneton

keskellä päivää ja näki unen. Oli sukeltavinaan meren pohjassa, vesi

lämpimästi huljuili ruumista vastaan. Sukelteli ja ui kuin vesilintu.

Äkkiä sattui käsi johonkin, hän tunnusteli, se oli muinaisaikuinen

ritarikypäri, mutta vierellä virui ruumiinraato, ja jostakin alta

aukeni aarrehauta. Järjetöntä unta! "Lienevätkö suolaiset kylvyt

minulle liian väkevät?" ajatteli hän painostavin mielin, nousi ja

läksi majaansa.

Tanja neiti se on hänen ruumiinsa ruokkija. Aina se hänelle jotakin

hyvää lähettää. Tänään se lähettää kupposen tuoretta hunajaa. Solmu

Sortimo syö hunajaa kuin mesikämmen -- ja nauraa.

Kesä Venäjänmaassa käy laatuun! Lepakot illoin ilmassa liitelevät.

Solmu Sortimon ylioppilaslakkia tavoittelevat. Siivet valkosamettia

hiipovat... --

Mutta kuka on Ivan Grosnij, historian Julman kaima?

Se on Irina laulajattaren isä, 80-vuotias äijä, kuuluisa

hovihermolääkäri, joka nyt on puolisoineen ilmestynyt asumaan

naapuritalon yläkerrokseen. Ja tämä Ivan Grosnij on suuresti

huvitettu ammuskelemaan akkunasta ulos kadulle. Eilen sattui

Eidmannien koira-ressu "Ruska" kovin hermostuttavasti

haukkumaan Eljan kadulla. Tiesipäs vanha hermolääkäri, miten

hovissa menetellään. Sieppasi Montekristo-kiväärinsä ja ampui

häikäilemättä. Ampui onneksi vain yhden jalan puhki, mutta kuula

vingahti jonkun sielulla varustetun olennonkin korvissa. Poliisi,

Venäjän hyvinkasvatettu poliisi, ei mitään virkkanut. Eikä koiran

omistajakaan, kenraalinrouva. Ei hänkään mitään virkkanut -- sillä

hänkin oli hyvinkasvatettu. Mutta arvoisa muori suvaitsi tulla

kipeäksi. Ja se oli sangen tärisyttävä tapaus pikkukaupungin elämässä!

Tänään kuljetettiin syytteenalainen koira ulkopuolelle ikuista

kaupunkia, jonnekkin tuttujen turviin rauhassa elääkseen. Tatjana,

Olinkka, vapaaherratar Armendorf sekä heidän hyyryläisensä monsieur

Karm sitä saatossa kuljettivat. Mutta hyvät tuttavat, jotka asuivat

kolmen kivenheiton päässä pyhästä kaupungista, eivät sattuneet

olemaan kotona. Ovet tiukasti suljetut. Koiranen Ruska, kolmijalka,

tuotiin siis riemusaatossa takaisin isiensä kaupunkiin. Ampukoonpa

todellinen valtioneuvos vielä toisen kerran!

Solmu Sortimo poikkesi koirasaattueesta ja kurkisti kaupungin

hautausmaille. Siellä lepäsivät venäläiset, saksalaiset, puolalaiset

ja juutalaiset eri ryhmissä. Makasi siellä tsherkessejäkin

puolikuun-merkkeineen. Hebrealaista aitausta vartioi vanha

juutalaisukko kolmen koiransa kanssa. Miksi? Siksi että todelliset

isänmaanystävät olivat häväisseet täkäläisiä juutalaisia. Oli siellä

itsemurhaajainkin hautoja. Runonkatkelmia haudoilla -- Kristuksen

kuvia -- pääkallon kuvia helvetin lieskojen keskellä. Kaikki synkkää

ja surkeaa.

Miksi hän sinne kurkistikin?... Keskellä kaunista kesää!...

-- -- Taas joutui ylioppilas Karm huviretkelle. Oli heinäkuun ensi

päivä. Nyt oli mukana Nirvana Napoleonovnakin. He kulkivat pitkin

lainehtivien ruisvainioiden pientareita, yli hyväntuoksuisten

apilasniittyjen, kohti itää. Noin neljä virstaa kuljettuaan

istuutuivat iloiselle kukkanurmelle: toiset jatkoivat pian retkeänsä

Pyhän Pietarin kylää kohti -- mutta Nirvana ja suomalainen ylioppilas

jäivät joukosta.

-- Me tulemme kohta, -- huudahti Nirvana meneville sisarilleen antaen

ymmärtää että tahtoi hetkeksi jäädä rauhaan omaisiltaan. Hänen

silmänsä välkähtelivät ylevästi ja uhkea povi huohotti rientävästä

käynnistä. Vienosti punehtivin poskin oikaisi hän komean vartalonsa

nurmikolle.

Aurinko paistoi tulikuumasti kukkanurmella lepäilevien päälle. Koko

luonto tuoksui väkevää elinvoimaa...

Miespuolisessa olennossa syttyi suloinen himo hiipiä ystävän syliin,

suudella häntä ja... oi Jumala! miksei hän saanut likeltä tuntea

Nirvanan lämpöistä verta, koska hän kerran niin likeltä sai tuntea

hänen lämmintä henkeäänkin?

Solmu Sortimo tyrmistyi tätä himoaan, hänelle oli opetettu, syvälle

sydämmeen isketty, että moinen vapaus oli -- mitä suurinta syntiä,

mitä hirveintä rikoksellisuutta.

Ei! hän ei tässä tilassa uskaltaisi pikkusormellaankaan kajota tuohon

ylevään naiseen. Suudella -- ei! eihän hän koskaan vielä ollut

suudellut naista, vaikka oli siitä jo vuosia uneksinut. Hän oli

näissä asioissa ujo kuin lapsi, pelkuri kuin karitsa.

-- Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana

viehkeästi.

-- Oh! minä vain -- eksisteeraan... nauroi Solmu Sortimo niin että

kuopat tulivat poskiin.

-- Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta

päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen

naurukuoppia.

Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: "Jospa tietäisitte, naiset,

kuinka minua salaisesti kidutatte!"

Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he

ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.

Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli.

Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko

heidän hermojaan herpaisi.

Nousivat... itsensä voittaneina... uskoen tulevaisuuteen...

Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin

kylään.

Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä

mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen

mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan

mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain

mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.

-- Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana

neiti. -- Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.

-- Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän

keskellään säkki päässä, suitsu suussa. -- Mistä tämä vieras herra on

kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.

-- Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan:

-- Hän on Suomesta!

-- Vot, vot, -- sanoi talonpoika. -- Kuulen mie jo murteesta että

herra on saksalainen.

-- Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.

Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat

venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta -- ja syöminen ja

juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo

pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan

muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten

kuvia. "Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa" ajatteli suomalainen

ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia,

pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili

kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.

He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja

lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan

taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea

niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia

puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa

harvakseen helkähteli käen kukunta.

Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin

kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä

nainen hänen rinnallaan. "Milloinka minun onneni käki kukkuu?"

Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin

hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta

ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa

juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset

öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista,

joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.

-- Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi

suomalainen kärsimättömästi.

Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle

päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli

hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä

toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka

neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät

ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää

nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka

Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä

pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia

ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi

tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta

sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa,

ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja

milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa

hengityksensä huokui niin pahalle?... Ja vaikka toinen sydämmeltään

lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi.

Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun

olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko

muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei

voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt

hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!

Ei Olga Napoleonovna itse aavistanut, kuinka hänen läsnäolonsa

muukalaista kiusasi. Herrajumala, miksi oli tyttö niin ruma? Rumin

kaikista, vaikka nuorin! Muut toki eivät rumia olleetkaan. Tuo ruma

näki lisäksi unia, maireita unia nuorista miehistä ja laukkasi alati

valokuvaajassa? Kuinka nurinpäin olikaan kaikki tässä pikkumailmassa!

--

Mutta kaksi on, joihin ei Solmu Sortimo koskaan kyllästyisi.

Toinen on hänen ruumiinsa ruokkijatar, toinen -- hänen sielunsa

sulostajatar. Toisella on sydän kuin hopeanhelinä, luonto iloinen

kuin kilisevä kultakulkunen -- toisella sydän viileä ja puhdas kuin

vuorilampi syvällä tunturien kätkössä, tyyni, uljas, ikisäilynyt,

lumoava... ja hänen luontonsa luja ja lempeä kuin voimakkaasti

puskeva länsituuli lämpöisenä kesäpäivänä...

5.

Nirvana von Eidmann ja Solmu Sortimo Karm? Jumalanähköön, ovatko

nämät kaksi siis aivan varmat jo toisistaan? Mitä ihmettä lieneekään

Solmu Sortimo ystävälleen kirjoittanut, koskapa huviretken

jälkeen saapi kuningattareltaan kirjeen... -- kirjeenkö? ah, nyt

ollaan sotkuisilla poluilla. Vain kivenheitto väliä ja kuitenkin

turvaudutaan paperiin ja kynään? Näin kuuluu Nirvana Napoleonovnan

ensimmäinen kirje Solmu Sortimolle:

'Herra Karm!

Miksi minä olisin Teihin tyytymätön? Miksi olisin Teihin

suuttunut? Mistä syystä Teitä halveksisin? mikä sitä muka

todistaa? Sairas mielikuvituksenne se vain panee Teidät minua

loukkaamaan ja heittämään vasten silmiäni sanoja että Te minua

halveksitte. Tiedättekös: tällä hetkellä Te muistutatte minulle

epäjumalanpalvelijaa, joka, jos hänelle kaikki hyvin käy,

kantaa epäjumalalleen kaikenmoisia uhrilahjoja, ja päinvastoin,

jos hänelle joku asia jää onnistumatta, viskaa epäjumalan

kunniapaikaltaan ja antaa sille ruoskaa! Te nuhtelette minua

siitä että olette minua kunnioittanut, mutta olenko minä

sitä koettanutkaan ansaita? Olen aina ollut luonnollinen,

tuntuipa rinnassa hyvälle tai pahalle -- sellainen olen ollut.

Kunnioittaa? -- se on liian heikko auringonsäde talvisena

päivänä, se on liian ikävä -- ei! kerran minä jo olin laskevinani

parempaakin... mutta tämä jumalainen kipuna ei milloinkaan

valaise Teidän sisäistä mailmaanne -- sentähden että Te liiaksi

rakastatte itseänne.

Ja kuinka Te rohkenette ajatella että kaikki Teille täytyy

anteeksiantaa -- ainoastaan sentähden että Teillä on surullinen

kohtalo, vaikka se henkilö, jota Te verisesti loukkaatte, tällä

kertaa kenties on sata vertaa enemmän kärsinyt kuin Te ja

kantaa nyt raskasta ristiä unhottaen oman itsensä, jonka tähden

ympärillä-olijat usein erehtyväisesti luulevat että hän on

suutuksissaan tai tyytymätön seuraan ja muuta senkaltaista, joten

marttyyri saa kestää ansaitsemattomia iskuja. En huoli enempää

purkaa tätä karvaiden tunnelmaini tulvaa...

Ja jos me kaksi emme ole saaneet tarpeeksi vaihtaa sanoja, niin

sanokaa, kuka on siihen syypää? Te olette muka aina niin kiinni

töissänne ja jos minä kysyn, niin Te ette vastaa, vaan pakenette

minua -- no, sanokaa siis, sillä tottakai minullakin on oma

itserakkauteni, vaikka ylipäänsä luotankin sananlaskuun: "ei

väkisten lempeäksi tulla".