Ennenkuin Rolf Krake ratsasti Uppsalaan, istui hän uskollisesti
talvet Lejressä sotatovereineen.
Lejren linnan pihalla oli suuri kivi, ja jokaisen, joka tahtoi kuulua
Rolfin väkeen, tuli jaksaa nostaa se. Kunniatuolia lähinnä istui
jättiläismäinen sankari Svipdag, joka yksinään vastasi kahtatoista
soturia. Hän oli muinen ollut Adilsin palveluksessa, mutta oli
lopulta väsynyt katselemaan niin itaraa herraa.
Pian hänen jälkeensä oli myös Lejreen saapunut tuo yhtä kuuluisa
Bodvar Bjarke Norjasta.
Kun Bodvar astui Lejren saliin, kyhjötti siellä luukasan takana
nurkassa muuan heikko, hintelä nuorukainen, jota soturit heittelivät
pöydästään kalvetuilla luilla. Bodvar otti hänet mukaansa, vaikka
hän vapisikin joka jäseneltään, ja pani hänet seisomaan penkkinsä
taa. Kun luita nyt alkoi sataa jälleen, kahmasi Bodvar kouraansa
suuren lonkkaluun, joka oli vähällä osua häneen itseensä. Sen sinkosi
hän sitten niin voimakkaasti päin heittäjän otsaa, että mies kaatui
hengetönnä maahan. Sitten antoi hän suojatilleen vaatteet ja juotti
hänelle kaadetun otuksen verta ja nimitti hänet Hjalteksi. Siitä
päivästä lähtien muuttui Hjalte yhtä rohkeaksi ja voimakkaaksi kuin
muutkin.
Moisia sotureita muassaan matkasi Rolf Krake Uppsalaan. He
seurasivat häntä mielellään, sillä hän oli ystävällinen, antelias ja
oikeuttaharrastava ja yhtä lempeä heikkoja kuin hirveä vihollisiaan
kohtaan. He tiesivät Adilsin olevan loitsutaitoisen, julman miehen,
mutta Yrsa auttoi heidät onnellisesti kuninkaansalin salaluukkujen ja
muiden väijytysten yli, ja nyt olivat he kaikki koossa vierastalossa.
Siinä oli avara sali, missä seinänpylväiden ylä-osat olivat
koristetut värillisillä naisenpäillä ja missä makuulavitsat olivat
täynnä pehmeitä nahkasia. Miehet valelivat ruumistaan jääkylmällä
vedellä ja pitivät paljaita käsivarsiaan tulen paahteessa, siten
karaistakseen itseään. Sitten tarttuivat he aseisiinsa ja iskivät
reippaasti ja raikuvasti, kuitenkaan haavoittamatta toisiaan, sillä
isku kohtasi aina iskun.
Öjar raahasi kynnyksen yli niitä kahtatoista miekkaa, jotka Tole
oli takonut. Hän oli ennakolta tarkkaan miettinyt, että niin hänen
piti sanoman: "Minä olen Tole Suurseppo. Kas nämät olen minä sinulle
valmistanut, kuningas Rolf. Palkitse nyt vaivani anteliaasti!"
Mutta sensijaan kiskoi hän nyt miekkoja yli kynnyksen, eikä
saanutkaan sanoja suustaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen seisonut
sankaria vastapäätä, ja ilma tuli yht'äkkiä ikäänkuin korkeammaksi ja
puhtaammaksi. Rolf näytti hänestä niin väkevältä ja kuitenkin niin
ujostelemattomalta ja hyvältä, että kaiken valheen täytyi vaijeta
moisen miehen edessä. Hänen pelkkä läsnä-olonsa vaikutti Öjariin
niin ihmeen voimakkaasti, että hän ensi kerran eläessään tunsi oman
pienuutensa ja kataluutensa. Äkkiä muisti hän Yrsan varoittavat
sanat ja huudahti: "Sankari! Nahkakaatut köyristävät selkää, silmää
pyörittävät seinän pylväät."
"Näkyypä selvään, että se oli ainoa totuuden sana sinun suustasi
pitkiin aikoihin", vastasi Rolf jakaessaan miekkoja sotureilleen.
"Teidän rautapuikkonne ovat kuluneet loville aseleikeissämme,
mutta ellei minulla olisi mainiota miekkaani Skavnungia, haluaisin
mielelläni valita itselleni kalvan moisesta kokoelmasta."
Näin puhuen kulki hän pitkin makuulavitsoja ja iskeskeli navakasti
miekan lappealla nahkasia. Silloin alkoivat ne köyristää selkää,
ja niiden alta ryömi Adilsin palvelijoita, jotka olivat asettuneet
sinne väijyksiin. Hän ajoi koko lauman ulos salista raikuvan ivan
auttamana. Sitten koputteli hän seinänpylväitä, ja niistä lähti ontto
kaiku. Hän tähtäsi silloin miekankärjellä veistettyjen naistenpäiden
silmiä. Heti rävähyttivät ne luomiaan, ja alkoivat pyöriä, ja niiden
tilalle syntyi kohta vain kaksi tyhjää, pimeätä aukkoa. Ne olivat
Adilsin lähettiläitä, jotka olivat aseineen kätkeytyneet pylväisiin,
ja lattian alta kuului kuin lihavain myyräin tassutusta, kun he
ryömivät tiehensä maanalaista käytävää pitkin.
Mutta tuskin oli melu tauonnut lattian alla, ennenkuin katon
valo-aukosta alkoi tupruta kypeniä tiheästi kuin lumipyryssä
hiutaleita. Adilsin väki oli näet sulkenut ovet ulkopuolelta,
haalinut kokoon halkoja kautta talon ja pistänyt ne palamaan. Soturit
olivat jo vähällä tukehtua savuun, ja pikainen päätös oli tehtävä.
Bodvarin neuvosta asettuivat he selkä päin salinnurkkaa ja painoivat
niin seinähirret tieltään ja rynkäsivät sitten läpi liekkien pitkin
hypyin.
Ensiksi suuntasivat he kulkunsa talliin, minne he olivat jättäneet
hevosensa. Mutta Adils oli hakkauttanut niiltä hännät ja muutenkin
pidellyt niitä mitä ilkeimmällä tavalla. He ottivat silloin
hänen upeimmat hevosensa Leimun ja Korsin, joita hän kovin
rakasti, ja useita muitakin hyviä juoksijoita, ja syöksyivät
niin taistelunmelskeeseen kaduille. Siellä vilisi vilisemällä
rautapaitaisia miehiä.
Sillävälin kiiruhti Yrsa pajaan, kädessään suuri hopeasarvi, jonka
hän oli täyttänyt Adilsin aarteilla. Vielä oli hiukan tilaa sarven
reunoilla. Siihen poimi hän kultaisia takoteoksia, joita riippui
seinällä, ja päällimäiseksi pani hän Sveagrisin.
"Minä näen rehellisyyden paistavan sinun silmistäsi", sanoi hän
hengästyneenä ja nyyhkyttäen Tolelle. "Tässä on se isänperintö, jonka
minä uskon oikeudella kuuluvan pojalleni, ja nämä on sinun annettava
hänelle, kun hän kiitää tästä ohi."
Yrsa ehti tuskin kietoutua huntuunsa ja rientää kohti
kuninkaankartanoa, ennenkuin taistelun humina läheni. Tole astui
niin lähelle ovea, kuin hänen kahleensa suinkin myönsi ja kokotti
sarveaan. "Krakeksi nimitämme me oksatonta, solakkaa puunrunkoa,
ja sellaiselta sinä näytätkin, sinä, joka etumaisena ratsastat",
huusi hän Rolf Krakelle. Ja ojentaessaan hänelle sarvea, kertoi hän,
keneltä oli sen saanut. Rolf otti sarven, mutta ei näyttänyt siitä
lainkaan ilostuvan, mumisi vain, että olisi ollut parempi, jos seppä
olisi nostanut äidin pojan satulaan.
Kun Rolf oli ehtinyt kulkea kappaleen Fyristasankoa, näki hän
tomupilven ympäröivän Uppsalan mäkiä. Keihäät ja kypärät välkkyivät,
ja Adils, tuo synkkä Asain jälkeläinen, ajoi siinä vihollisiaan takaa
ratsujoukkoineen, hurjimman hevosensa selässä.
"Minä olen kylvävä Fyriskentälle viljan, jota svealaisten tulee
olemaan kiire korjata", ivaili Rolf ja sirotteli kullan sarvesta
tielle. Svealaiset hyppäsivät hevosiltaan, poimiakseen kultapaloja,
vaikka Adils raivosta tulipunaisena karjui heitä ratsastamaan
eteenpäin. Hän joutui nyt etumieheksi, mutta kun hän oli tullut niin
lähelle, että hänen hevosensa puri Rolfin hevosta lautasiin, heitti
Rolf myöskin hohtavan Sveagris-renkaan maahan. Silloin ei Adils enää
voinut olla kumartumatta, ulottuakseen nostamaan sen ylös keihäänsä
varrella. "Suopeampi on hän ollut kuningas Rolfille kuin minulle,
hän, joka antoi vieraalle tämän renkaan", huokasi hän.
"Nyt taivutin minä svealaisten rikkaimman miehen selän", pilkkasi
Rolf ja mäjähytti häntä aika tukevasti siihen kohtaan, missä selkä
loppuu. Sitten sieppasi hän itse Sveagrisin ja pääsi miehineen
vahingoitta pälkähästä.
Adils ei voinut enään istua satulassa. Hänet nostettiin maahan ja
hänen täytyi virua siinä lynkämäisillään ruohossa, sillä välin kun
hänen haavaansa sidottiin. Hänen vieressään kyhjötti Öjar, poimitut
kullanpalat viitankulmaan käärittyinä, yrittäen juoda ojasta. Mutta
yhä kuristi kurkkua, eikä hän vieläkään voinut nielaista, vaikka hän
oli aivan menehtyä janoon.
Hän kavahti pystyyn kauhistuneesti vaikerrellen ja kulki epäröivin,
viivähtelevin askelin pajaa kohti. Hän pysähtyi alasimen ääreen ja
laski hiljaa kätensä Tolen olkapäälle, näin tervehtien: "Rakas vanha
mestari, sinä kaikkien seppien mainioin suurseppo, miten olenkaan
voinut olla niin kiittämätön sinua kohtaan, joka aina olit kuin isä
meille oppipojille? Tässä näet nyt niin paljon kultaa, että sitä on
oikein raskas kantaakseni, ja kuitenkin olen minä onnettomin ihminen,
jonka kanssa sinä koskaan olet puhellut. Ota kulta korvaukseksi
kaikesta, mitä olet saanut kärsiä minun tähteni!"
Mutta Tole pyöritti välinpitämättömänä päätään ja aikoi jatkaa
työtänsä. Silloin lankesi Öjar polvilleen ja mursi hänen kahleensa ja
suuteli katuvaisesti hänen nokisia jalkojaan.
Tole heitti sanaakaan sanomatta kalisevan työkalusäkkinsä harteilleen
ja nilkutti tiehensä. Kun Öjar näki hänen männistössä poikkeavan suon
havumajoille johtavalle polulle, meni hän uhrilähteelle, kääri auki
viittansa kulman ja pudotti vapisevin käsin kaikki kultapalat veteen.
Illalla astui hän kuninkaansaliin. Adils makasi lynkämäisillään
vuoteessa, ja simasarvet törröttivät koskemattomina pöydällä. Kukaan
ei äännähtänyt sanaakaan, ja Yrsa istui naistensa kanssa esiripun
takana salin etäisimmässä nurkassa, sillä hän ei tahtonut nähdä eikä
puhutella kuningasta.
Öjar eteni vuoteen päähän. "Sinä olet ollut hyväntahtoisempi minua
kohtaan, Adils, kuin minä ansaitsin, sillä minä olin onnenvaras ja
kullanvaras, mutta oikea Tole Suurseppo kahlittiin seinään kuin
vanki. Menestystä voittaakseni peseydyin minä itsessään uhrilähteessä
ja himmensin sen kirkkaan pinnan. Oletko koskaan kuullut
häpeällisemmästä rikoksesta puhuttavan! Kamalinkaan kuolema, jos sinä
niin määräisit, ei rankaisisi minua kylliksi, ja kauheasti olenkin
minä jo kärsinyt sammuttamattomasta janosta, joka on minua polttanut
siitä hetkestä alkaen."
Muuan talon miehistä nousi. "Jos minun on lupa puhua", alkoi hän,
"niin säästä suosikkisi henki, Adils! Hän ei ole enempää rikkonut
kuin mekään. Siinä makaat sinä häpeähaavoinesi ja ähkyt kuten mekin,
ja häpeä valuu ylitsemme kuin musta piki. Saiturimaisesti olemme me
keränneet ja kätkeneet kultaamme, ja nyt polttaa meitä jano, palavin
jano, mikä voi miestä polttaa: sankarikunnian jano."
Adils ei puhunut mitään, eikä kukaan kohottanut sormeaankaan
pyhänhäväisijää vastaan. Ovi pidettiin suljettuna ja harput
riippuivat unohdettuina pylväissään. Niin kului päivä toisensa
jälkeen, ilta illan perään, vuosi vuoden niskaan. Savu nousi kuningas
Adilsin talosta kuten ennenkin, mutta ilon raikunaa ei sieltä enää
koskaan kuulunut, ja harvoin näyttäytyi hän itsekään kansalle.
Eräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille,
veivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He
kirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.
Synkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään,
mutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka
hänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka
päästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista,
jota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka
uskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen
eteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin
kääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se
merkitsi.
Pakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils
istui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän
ratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman,
mutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi
päänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat
ulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä
maalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat
toisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että
he tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat
auran ja miekan rautaa.
Ja sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin
Pohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.