Jyrkkien kallioseinäin välissä levisi umpeenkasvanut lampi, minkä
pintaa ei enää käynyt ruuhella viilettämiminen. Ympäristön metsien
asujat, jotka eivät enää saaneet kaloja tuosta ruskeasta rämevedestä,
huomasivat kuitenkin pian, että siellä oli muutakin hyödyllistä
nostettavaa: ruosteenkarvaisia kimpaleita ja suomalmikokkareita.
Seppiä kokoontuikin sentähden kesäisin lammen rannoille, ja he
asuivat rakentamissaan havumajoissa. Kivijärkäleistä kyhäsivät he
itselleen ympyriäiset uunit. Uuneihin latoivat he vuorottain puita
ja malmikokkareita ja lämmittivät ja painoivat paljetta siksi kunnes
malmi suli pieniksi meltoumiksi, joita sopi työntää väkivasarain alle
ja takoa ja kuumentaa ja muovaella.
Koko työkuntaa ohjasi muuan suurseppä, joka oli hyvin kuuluisa ja
jonka nimi oli Tole. Hänen oppipoikansa nimi oli Öjar. "Nyt on
rauta tullut maailmaan", kiljaisi Öjar eräänä päivänä ja paukutteli
vasaraansa niin että säkenet sähähtivät mäntyjen latvoihin.
"Onpa muutakin tullut maailmaan, jo aikoja sitten, vaikka teille
se ehkä lienee uutta", vastasi Tole ja kutsui muut sepät majaansa.
Siellä näkyi kypärejä, joihin hän oli sovitellut pronssilaattoja,
ja mitä mainioimpia miekkoja. Hänen pajansa aarteita ei oltu
koristeltu vain ympyröin ja viivoin, vaan osasi Tole taidokkaasti
kuvailla yhteenkietoutuneita eläimiä, jopa sotureita ja jumaliakin.
Mutta niitä hän ei nyt tänään tahtonut näytellä, vaan piteli hän
kohotetussa kädessään kahta pientä, keltaista jyvää.
"Tämä on kultaa", selitti hän, "ja se on kallisarvoisinta kaikesta,
mitä on olemassa. Olisipa minulla sitä vain senkin verran, mitä tähän
kouraani mahtuu, voisin minä rakentaa itselleni mahtavan pylvässalin
kunnia-istuimineen, ja päälliköt etsisivät minun ystävyyttäni."
Öjar oli myöskin rientänyt paikalle ja kuunteli nyt uteliaana. Ja
mestari kääntyi hänen puoleensa, näin virkkoen: "Miten usein olenkaan
puhunut sinulle Adils-kuninkaasta ja kultarikkaasta Uppsalasta,
missä kultaa ja kuparia heitetään hautakumpuihin! Hänen keihäänsä
rautakärkeen on juotettu kultaa, hänen miekkansa kahva on ylt'yleensä
kultaa, kultaa on hänen kypärässään, kultaa juomasarvessa, ja kun hän
miehineen istuu pelaamaan, pudistaa hän noppaa kultapikarissa."
Tole pysähtyi hetkiseksi, nauttiakseen nokisten kuulijainsa
kummastelusta. Sitten hän jatkoi: "Terve Adilsille, Skilvingarein
jälkeläiselle, svealaisten mahtavimmalle! Hän on lähettänyt minulle
nämä jyväset. Enempää ei hän uskaltanut kuljetuttaa tänne erämaahan.
Hän halusi tietää, luulenko minä voivani muokata moista ainetta ja
osaanko minä korjata hänen kuuluisan Sveagris-renkaansa. Riennä heti
edellä Uppsalaan, sinä oppipoika, ilmoittamaan minun tulostani!
Tiedäthän, että minulta kulku käy vaivaloisesti kieron ja ponnettoman
jalkani takia."
Öjar hypähti ilosta korkealle ilmaan ja lähti heti matkalle, paljain
jaloin ja paljain säärin.
Oli jo myöhä, kun hän astui Uppsalan talorivien väliä, ja hän etsi
itselleen yösijan eräästä ladosta.
Siinä horroksissaan alkoi hän uneksia kullasta, josta Tole oli
kertonut Mutta heinä pisteli häntä sääreen ja tunkeutui paidan
reijistä ihoa kutittelemaan, niin että hän piankin heräsi. Joka
kerran, kun hän nukahti, uneksui hän aina kullasta, mutta joka kerran
pisti häntä heinä, niin että hän kavahti istualleen. Suutuksissaan
nousi hän viimein makuulta ja meni ulos.
Taivas oli helakan punainen, vaikka oli keski-yö, ja uhripuiden alla
kulki muutamia sanattomia miehiä haravoimassa. Hän yritti puhutella
heitä, mutta he panivat sormen suulleen ja kuiskasivat: "Nyt syntyy
juuri Torin päivä. Etkö tiedä olevan kiellettyä puhumasta kovaa tai
vaihtamasta tarpeettomia sanoja niin pyhänä päivänä? Seppä, jos etsit
uhrilähdettä, niin tuolla se on tuon suuren puun takana."
Sitten he eivät hänestä enempää huolineet, vaan jatkoivat
haravoimistaan. Uteliaana meni hän lähteelle ja näki koko sen pohjan
kimaltelevan kaikenlaisten kalleuksien peittämänä.
Hän ammensi heti vettä käsillään ja pesi kasvonsa, vaikka noki
valuikin lähteeseen ja samensi sen veden. Ihoa peitti kuitenkin
vuosikausien lika, ja hän ei juuri tullut entistään valkoisemmaksi.
"Täytyy kai lähteä tavaton voima pesemisestä moisella vedellä",
mutisi hän. "Hyvät vedenhaltijat, jotka vartioitte tätä lähdettä!
Minulla on vain yksi toive, mikä rangaistus sitten teostani
seuranneekin, se nimittäin, että saisin usein pidellä kultaa
käsissäni."
Poistuessaan oli hän havaitsevinaan voimainsa ja rohkeutensa
kasvaneen, ja heti kun tuli täysi päivä, tiedusteli hän kuninkaan
kartanoa.
Uppsalassa vallitsi kaamea hiljaisuus, sillä olihan Torin päivä. Ei
saatu koskeakkaan värttinään tai tehdä muuta pyörivää työtä, ei keriä
eikä luoda kangasta, ei puolata eikä kehiä. Myllynkivi ei pyörinyt
sinä päivänä, eikä kukaan ajanut rattailla. Mutta kaikki paikat oli
laastu ja puhdistettu, sillä seuraavana yönä saattoi tapahtua, että
Tor itse tai Frigga tuli vieraisille, ja silloin kuuli talonväki
eukon kehrätä hyrryttävän aamunkoittoon asti.
Kuninkaansalissa näyttivät kaikki hyvin vakavilta, ja Adils istui
korkeana ja synkkänä lieden lähettyvillä. Vaikka olikin kesä,
paloi pesässä tulonen puhdistukseksi ja suojaksi pahoja henkiä
vastaan. Adilsia kaunistivat lukemattomat korut, ja ruskea tukka
valui suorittuna harteille asti. Hänen vaimonsa Yrsa leikkasi sitä
parhaillaan leveillä rautasaksilla; sakset olivat samaa lajia,
jota vielä tapaa maalla ja jota sanotaan keritsimiksi. Sellaisilla
saksilla leikattiin siihen aikaan kuningasten tukkaa.
Adils katsahti tuikeasti Öjariin ja painoi sormen huulilleen
merkiksi, ettei hänen pitänyt puhua kovaa. Mutta Yrsalle kuiskasi
hän: "Ymmärrän, että tuo mies on Tole Suurseppo, jota olen kutsunut
luokseni. Anna hänelle Sveagris-rengas korjattavaksi. Ja valikoi
hänelle samalla muutamia pukuja minun omasta vaatevarastostani! Noin
kurjassa mekossa ei sellaisen suuren taitoniekan sovi kuljeskella
minun talossani. Hänestä on tuleva minun kultaseppieni päämies."
Yrsa avasi arkun ja otti sieltä kultaisen renkaan ja Adilsin
huonoimmat vaatteet, sillä hän tiesi liiankin hyvin Adilsin olevan
kovin saidan. Syli täynnä tavaraa astui hän ovea kohti. Mutta sali
oli suuri, ja kun hän oli ehtinyt Öjarin luo, hymisi hän Adilsin
kuulematta:
"Tao taitavasti miekka
Pojalleni, Pohjan sankarille,
Ventona mi vierastaloss' istuu.
Varoita ja varo!
Nahkakaatut köyristävät selkää,
Silmää pyörittävät seinän pylväät."
Ne olivat hämäriä sanoja, mutta Yrsan ääni tuntui niin suruiselta
ja uskottavalta. Kiertelevät kauppamiehet olivat usein kertoneet
Öjarille kuninkaankartanosta ja Yrsasta. Hänen ensimäinen puolisonsa
oli kaatunut taistelussa Adilsia vastaan, ja tämä oli sitten ottanut
hänet mukaansa, vaikka hän oli vain pakosta suostunut. Hänen poikansa
ensimäisestä aviosta, suuri soturikuningas Rolf Krake Lejrestä,
Själlandin saarelta, oli nyt saapunut tänne, kaksitoista parasta
miestä mukanaan. Ja hän majaili nyt vierastalossa odottamassa
isänperintöään, jota rikas Adils ei tahtonut hänelle luovuttaa.
Öjar otti siis vaijeten vastaan sekä Sveagrisin että vaatteet ja
asteli niin talon pajaan.
Hetkistä myöhemmin kuului kuninkaansalin ovelta kamalaa melua. Siinä
tuli nyt oikea Tole, joka vihdoinkin oli ehtinyt perille etäiseltä
suoltaan. Kun hän heitti selästään väkivasaransa ja työkalusäkkinsä,
kumisi koko talo, ikäänkuin olisi itse Tor ajanut ovesta sisään
ukkosenjyrinöineen.
Adils viittasi häntä olemaan hiljaa. Mutta Tole oli niin monena
sekä huonona että hyvänä vuonna seisonut kalskahtelevan alasimensa
ääressä, että hänen oli vaikeata kuulla hiljaista puhetta. Hän
ventturoi peremmälle kieroilla jaloillaan, ja jokainen askel näytti
kielletyltä pyörintäliikkeeltä. Tuon tuostakin pyyhkäisi hän
mekostaan kädellään nokea vähemmäksi. Ja sitten pisti hän käden
korvansa taakse ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi, ettei hän
ymmärtänyt mitään.
Silloin ei Adils enää voinut itseänsä hillitä, vaan hypähti ylös.
"Äsken otin minä Tole Suursepon vastaan kaikella sillä kunnialla,
mikä kuuluu hänenlaiselleen taitoniekalle", sanoi hän. "Mutta nyt on
hän raastanut mukaansa orjahylkiön, joka rikkoo Torin pyhitettyjä
sääntöjä ja joka luulottelee myös saavansa komeat vaatteet. Vaiti,
ei sanaakaan! Viekää hänet pajaan ja kahlitkaa hänet seinään siksi
kunnes hän oppii paremmin kunnioittamaan talon tapoja. Siellä
taoskelkoon hän yötä ja päivää kaikenlaista romua, mitähän osannee,
mutta älkää päästäkö sitä miestä enää minun näkyviini!"
Tole heitti kalisevan säkkinsä jälleen harteilleen, ja talonmiehet
veivät hänet pajaan ja kahlitsivat hänet seinään raskaalla
jalkakahleella.