-- Ettekö tahtoisi olla niin hyvä, herraseni, saanko pyytää...
Kulkija säpsähti ja katsoi jokseenkin pelästyneenä supiturkkiseen
herraan, joka oli niin muitta mutkitta puhutellut häntä keskellä katua
kahdeksan aikaan illalla. Sehän on tietty: kun Pietarissa joku herra
puhuttelee toista, hänelle aivan tuntematonta herraa yhtäkkiä kadulla,
niin toinen herra pelästyy ehdottomasti.
Ja niin hän säpsähti ja pelästyi hieman.
-- Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä, sanoi supiturkkinen, -- mutta
minä... totisesti en tiedä... suotte kai anteeksi. Kuten näette olen
hieman hämmentynyt...
Nyt vasta nuorempi nyörinuttuinen herra huomasi supiturkkisen
tosiaankin näyttävän hämmentyneeltä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat
jokseenkin kalpeat, hänen äänensä värisi, hänen ajatuksensa olivat
ilmeisen sekavat, sanat tulivat vain vaivalloisesti hänen suustaan.
Saattoi nähdä, mitä hirveitä ponnistuksia häneltä vaati kääntyminen
pyyntöineen toisen puoleen, joka kenties säädyltään ja arvoltaan oli
häntä alempi -- kuinka vaikealta hänestä tuntui, että hänen täytyi
kääntyä pyyntöineen jonkun puoleen. Lopuksi täytyi itse pyynnön olla
jotakin sopimatonta, epämääräistä. Sen täytyi olla omituinen pyyntö
miehelle, jolla oli niin muhkea turkki, niin arvokas, moitteeton
tummanvihreä hännystakki ja sellaisia merkittäviä kunniamerkkejä kuin
ne, jotka koristivat hänen hännystakkinsa rintaa. Nähtävästi tämä
kaikki teki supiturkkisen herran niin levottomaksi, ettei hän, perin
hämillään, voinut sitä lopulta enää sietää, vaan päätti hillitä
kiihtymystään ja jollakin säädyllisellä tavalla hälventää kohtausta,
jonka itse oli saanut aikaan.
-- Suokaa anteeksi, olen hieman suunniltani, mutta ettehän tunne
minua... Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Olen sitä
harkinnut uudestaan.
Sitten hän kohotti kohteliaasti hattuaan ja juoksi edelleen.
-- Mutta ei suinkaan, pyydän kohteliaimmin!
Pieni mies katosi kuitenkin pimeyteen ja jätti nyörinuttuisen aivan
kangistuneena seisomaan paikalleen.
-- Mikä kumman otus hän on miehiään? ajatteli nyörinuttuinen. Hän
ihmetteli kotvan, selvisi sitten kummastuksestaan ja muisti omat
asiansa. Hän alkoi kävellä edestakaisin ja katseli edelleen äärettömän
monikerroksisen talon porttia. Sumu alkoi laskeutua -- tämä ilahdutti
hieman nuorta miestä, sillä sumussa hänen kävelynsä herätti vähemmän
huomiota, vaikkapa se muutenkin saattoi pistää korkeintaan jonkun
toivotonna kaiken päivää samalla paikalla seisoneen ajurin silmiin. --
Suokaa anteeksi...
Kävelijä säpsähti jälleen. Supiturkkinen herra seisoi toistamiseen
hänen edessään.
-- Suokaa anteeksi, että jälleen... hän alkoi, -- mutta te, te --
olette varmaan hyvä ihminen! Älkää pitäkö minua erityisenä henkilönä
yhteiskunnallisessa mielessä, vaan suvaitkaa, ihmisenä vain...
edessänne, hyvä herra, on ihminen, joka kunnioittavimmin pyytää apua...
-- Jos vain voin... kuinka voin palvella teitä?
-- Ajattelette kai, että tahdon pyytää teiltä rahaa, sanoi salaperäinen
herra. Hänen suunsa vääristyi, hän naurahti hermostuneesti ja vaaleni.
-- Mutta, ei suinkaan...
-- Ei, näen, että häiritsen teitä! Nähkääs, olen aivan muserrettu,
melkein mielettömyyteen saakka; älkää suinkaan uskoko...
-- Asiaan, pyydän, asiaan, vastasi nuori mies ja nyökkäsi kehottavasti
ja kärsimättömästi päätään.
-- Ah, niin pitkälle on siis tultu! Te huudatte minulle: asiaan --
ikään kuin olisin jokin huolimaton lurjus. Olenhan aivan järjiltäni!
Miltä minä nyt näytän teistä alennuksessani, sanokaa suoraan!
Nuori mies tuli hämilleen ja vaikeni.
-- Saanko kysyä teiltä suoraan: oletteko nähnyt erästä naishenkilöä?
Siinä on koko pyyntöni, sanoi supiturkkinen herra vihdoin
päättäväisellä äänellä.
-- Erästä naishenkilöä?
-- Aivan niin, erästä naishenkilöä.
-- Olen, mutta suoraan sanoen, niitä on kulkenut paljon ohitse...
-- Juuri niin, vastasi salaperäinen mies katkerasti hymyillen. -- Olen
hämmentynyt, tahdoin kysyä teiltä jotakin muuta, suokaa anteeksi.
Ajattelin kysyä, oletteko ehkä nähnyt naista, jolla on kettuturkki,
tumma samettilakki ja musta huntu?
-- Ei, sellaista naista en ole nähnyt... luulen, etten ole.
-- Niinkö, suokaa sitten anteeksi.
Nuori mies tahtoi kysyä jotakin, mutta supiturkkinen katosi jälleen ja
jätti maltillisen kuulijansa uudestaan kummastuksiinsa.
-- Piru hänet vieköön! ajatteli nyörinuttuinen ilmeisen äkeissään.
Suuttuneena hän kohotti majavakauluksensa ja alkoi jälleen varovaisesti
kävellä suuren talon porttikäytävän edustalla. Hän oli raivoissaan.
-- Miksei hän tule? hän ajatteli. -- Kello on pian kahdeksan.
Jokin torninkello löi kahdeksan.
-- Ah! Piru vieköön _hänetkin!_
-- Suokaa anteeksi!
-- Suokaa te minulle anteeksi, että teitä niin... Mutta te juoksitte
niin äkkiä tielleni, että aivan pelästyin, puolusteli kävelijä
rypistäen otsaansa.
-- Tulen jälleen luoksenne. Minun täytyy näyttää teistä levottomalta ja
omituiselta ihmiseltä!
-- Pyydän kohteliaimmin teitä puhumaan ilman tarpeettomia puheenparsia
ja kiertelyjä. Enhän vielä tiedä, mitä tahdotte...
-- Teillä on kiire? Nähkääs... Tahdon sanoa teille kaiken suoraan,
ilman kiertelyjä. Minkäs sille voi! Asiat vievät usein aivan
eriluontoisia ihmisiä yhteen... Mutta näen, että olette kärsimätön,
hyvä herra! Siis... muuten en tiedä, kuinka sen sanoisin. Etsin erästä
naishenkilöä -- olen nyt päättänyt kertoa teille kaiken. Minun täytyy
nimittäin tietää, minne tämä nainen on mennyt. Kuka tämä nainen on...
luulen, ettei teidän tarvitse tietää hänen nimeään, nuori mies.
-- No, edelleen!
-- Edelleen! Teidän äänensävynne puhuessanne minulle...! Suokaa
anteeksi... kenties olen loukannut teitä, kun nimitin teitä nuoreksi
mieheksi, mutta en tahtonut suinkaan... Lyhyesti, jos tahdotte osoittaa
minulle sen ystävällisyyden, että... niin... eräs rouva... tarkoitan,
nimittäin, eräs säädyllinen rouva, kunniallisesta perheestä,
tuttavapiiristäni -- olen ottanut tehtäväkseni -- minulla itselläni
nähkääs ei ole lainkaan perhettä...
-- No!
-- Asettukaa minun asemaani, nuori mies. Ah, jo taas! Suokaa anteeksi,
nimitän teitä aina nuoreksi mieheksi! Jokainen silmänräpäys on
kallis... Ajatelkaa: tämä nainen... Mutta ettekö voi sanoa minulle,
kuka oikeastaan asuu tässä talossa?
-- Jaa... siinä asuu paljon väkeä.
-- Niin juuri... Tarkoitan, olette aivan oikeassa, vastasi
supiturkkinen herra ja naurahti hiljaa. -- Tunnen olevani hieman
hämmentynyt... Mutta miksi sanoillanne on tällainen sävy? Näettehän,
myönnän avomielisesti, että olen hieman hämmentynyt. Jos olette
pilkallinen, niin olette nyt nauttinut alennustilastani aivan
kylliksenne... Tarkoitan, käytökseltään hieno nainen, se on:
sisällöltään keveähkö anteeksi olen niin hämmentynyt -- aivan kuin
puhuisin kirjoista... sisällöltään keveistä kirjoista! Onhan
viisastellen keksitty, että Paul de Kock on sisällöltään kevyt, että
koko turmelus johtuu Paul de Kockista... sillä...
Nuori mies katsoi säälivästi supiturkkiseen mieheen. Tämä näytti
tosiaankin olevan kaksinverroin hämmentynyt. Hän vaikeni, silmäili
toista mielettömästi ja tavoitteli häntä, ilman mitään näkyvää syytä,
vapisevin käsin nyörinutun kauluksesta.
-- Kysytte minulta, kuka asuu tässä talossa? sanoi nuori mies hieman
peräytyen.
-- Niin, täällä asuu paljon väkeä, sanoitte te.
-- Täällä, tiedän, täällä asuu myös Sofia Ostafjevna, sai nuori mies
sanotuksi kuiskaten ja eräänlaisella säälillä.
-- No, nähkääs, nähkääs! Onko teillä tarkempia tietoja?
-- Vakuutan teille, ei, en tiedä mitään... Päättelin vain teidän
kiihtymyksestänne...
-- Olen juuri saanut tietää keittäjättäreltä, että hän tulee tänne.
Mutta te olette osunut asiaan; tarkoitan, hän ei tule Sofia Ostafjevnan
luo... hän ei tunne häntä...
-- Eikö? No, suokaa sitten anteeksi...
-- Teitä ei tämä kaikki näköjään liikuta yhtään, nuori mies! huusi
omituinen mies katkeralla ivalla.
-- Kuulkaahan, sanoi nuori mies viivytellen, -- enhän oikeastaan tiedä,
millainen on asemanne, mutta varmaankin teitä on petetty. Sanokaa se
suoraan!
Nuori mies hymyili kehottavasti.
-- Me kyllä ymmärrämme toisemme, hän lisäsi ja hän näytti haluavan
tehdä pienen kumarruksen.
-- Te olette voittanut minut! Mutta tunnustan suoraan -- niin on
laita... Mutta kellepä sellaista ei tapahtuisi! Olen syvästi
liikuttunut osanotostanne. Teidän on tunnustettava, nuorten miesten
kesken... en tosin ole nuori, mutta tiedättehän poikamiesten tavat;
poikamiesten kesken, tiedetäänhän...
-- No niin, tiedetäänhän se, tiedetään! Mutta kuinka voin auttaa teitä?
-- Sillä... teidän sentään täytyy myöntää: vierailu Sofia Ostafjevnan
luona! Muuten en vielä tiedä varmaan, mihin tämä rouva on mennyt.
Tiedän vain, että hän on tässä talossa. Mutta kun näin teidän kulkevan
edestakaisin -- silloin ajattelin... nähkääs, minä odotin tuota
rouvaa... tiedän, että hän on täällä -- tahdoin tavata hänet ja
selittää hänelle, kuinka sopimatonta ja alentavaa... lyhyesti, te
ymmärrätte minut...
-- Hm! No?
-- En tee sitä omasta puolestani. Ettehän ehkä luule... Hän on vieras
rouva! Mies odottaa Voskressenskin sillalla. Hän tahtoo saada rouvan
kiinni, mutta hänellä ei ole rohkeutta -- hän ei vielä usko...
sellaisia kuin ne aviomiehet nyt ovat... (Tässä supiturkkinen mies
koetti hymyillä). Olen hänen ystävänsä. Myönnättehän itsekin, etten
minä, mies, joka ansaitsee jossakin määrin kunnioitusta -- minä en voi
olla se, jona minua pidätte.
-- Tietysti! Ei!
-- Niin juuri! Tahdon saada hänet kiinni, olen ottanut sen tehtäväkseni
(onneton mies)! Tiedän, että hän on älykäs nuori nainen (hänellä on
aina Paul de Kock tyynynsä alla); olen varma, että hän vilahtaa
huomaamatta jollakin tavoin ohitseni... Minulle on suoraan sanoen
keittäjätär sanonut, että hän tulee tänne. Tuskin olin sen kuullut, kun
syöksyin hänen jälkeensä kuin mielipuoli. Tahdoin yllättää hänet, olin
sitä jo kauan aavistanut, ja sen tähden pyysin teitä... tulettehan
tänne... te -- te -- en tiedä...
-- No niin, mitä tahdotte sitten?
-- Jaa-a! Minulla ei ole kunnia tuntea teitä. En voi tyydyttää
uteliaisuuttani kysymällä kuka ja kuinka. Kuitenkin, sallikaa minun
tehdä kanssanne tuttavuutta, minua ilahduttaa tämä sattuma...
Vapiseva herra pudisteli lämpimästi nuoren miehen kättä.
-- Tämä minun olisi pitänyt tehdä jo aivan alussa, hän lisäsi, -- mutta
olen unohtanut kaiken sopivaisuuden!
Supiturkkinen ei voinut puhuessaan seistä hetkistäkään paikallaan. Hän
vilkuili joka puolelle ympärilleen, tepasteli sinne tänne ja kurotti
alinomaa kuin hukkuva kätensä kohti nuorta miestä.
-- Nähkääs, hän jatkoi, -- tahdoin kaikessa ystävyydessä kääntyä
puoleenne... Antakaa anteeksi rohkeuteni... tahdoin pyytää teitä
menemään tuolle puolelle, sivukadulle, missä ovat takaportaat. Minä
puolestani asetun tänne etupuolelle, jottemme lyö mitään laimin.
Pelkäsin, että hän yksin ollessani pääsisi ohitseni; en tahdo päästää
häntä käsistäni. Jos näette hänet, pidättäkää hänet ja huutakaa...
Mutta minähän olen hullu! Nyt vasta näen, miten tyhmä ja sopimaton on
ehdotukseni!
-- Mutta eihän toki! Ei suinkaan...!
-- Älkää lainkaan koettako kaunistella! Olen nolo, hämmentyneempi kuin
koskaan ennen elämässäni! Aivan kuin seisoisin syytettynä oikeuden
edessä! Tahdonpa tunnustaa teille -- tahdon olla vilpitön ja suora
teitä kohtaan, nuori mies. Olen pitänyt teitä hänen rakastettunaankin!
-- Toisin sanoen, tahdotte yksinkertaisesti tietää, mitä täällä
kuljeskelen?
-- Te jalo ihminen -- hyvä herra, olen hylännyt jo kauas sen ajatuksen,
että _te_ olisitte se. En tahdo tahrata teitä sillä luulolla, mutta...
antakaa minulle kunniasananne, ettei teillä ole mitään suhdetta?
-- No, hyvä, annan kunniasanani, että minulla tosin on "suhde", mutta
ei teidän rouvanne kanssa. Muutenhan en tällä hetkellä seisoisikaan
kadulla, vaan olisin toki hänen kanssaan yhdessä!
-- Minun rouvani? Kuka teille on sanonut mitään minun rouvastani, nuori
mies? Olen poikamies, minä -- tarkoitan minulla on itsellänikin
suhde...
-- Puhuitteko aviomiehestä... Voskressenskin sillalla...
-- Tietysti, tietysti, olen puhunut itseni pussiin; mutta on olemassa
muita siteitä! Teidän täytyy toki myöntää, nuori mies, että eräänlainen
luonteen keveys, tarkoitan...
-- Niin, niin! Hyvä, hyvä!
-- Tarkoitan, etten suinkaan ole hänen miehensä...
-- Hyvä on. Mutta sanon teille suoraan, että kun nyt teille kerron,
tahdon siten rauhoittaa itseäni, ja sen tähden olen teille niin
avomielinen. Olette saattanut minut huonolle tuulelle, ja te
häiritsette minua. Lupaan huutaa teitä, mutta pyydän kohteliaimmin
teitä jättämään minut tähän paikkaan ja poistumaan. Minä itse odotan
samoin jotakuta.
-- Kyllä, kyllä, minä poistun, kunnioitan teidän sydämenne kiihkeää
kärsimättömyyttä. Ymmärrän sen, nuori mies. Oi, kuinka hyvin nyt
ymmärrän teitä!
-- Hyvä, hyvä...
-- Näkemiin! Muuten, suokaa anteeksi, nuori mies, minun täytyy vielä
kerran... En tiedä, kuinka sen sanoisin... Antakaa minulle vielä
sananne, kunnianne ja omantuntonne nimessä, ettette ole hänen
rakastettunsa.
-- Ah -- taivas, herrajumala!
-- Vielä kysymys, viimeinen: tiedättekö rakastettunne miehen nimeä...
tarkoitan, sen rouvan, johon olette suhteessa?
-- Tietysti tiedän. Se ei ole teidän nimenne, sillä hyvä!
-- Mutta mistä tiedätte minun nimeni?
-- Kuulkaa kerrankin, menkää nyt! Älkää hukatko aikaa: hän voi sillä
välin päästä tuhat kertaa käsistänne... Mitä sitten tahdotte? Teidän
rouvallanne on kettuturkki ja lakki, mutta minun rakastetullani väljä
vaippa ja heleänsininen samettihattu... No, mitä vielä tahdotte?
-- Heleänsininen samettihattu! Väljä vaippa ja heleänsininen hattu,
huusi tungetteleva mies ja tuli heti jälleen lähemmäksi.
-- Voi tuhat tulimmainen! -- No, kaikkea sitä sattuukin... Muuten, mitä
puhun! Minun rouvani ei tule tänne!
-- Missä hän on -- teidän rouvanne?
-- Tahdotteko senkin tietää? Mitä se teitä liikuttaa?
-- Myönnän, että luulen yhä vielä...
-- Hyi, piru! Eihän teillä ole lainkaan häpyä. No, rouvalla on täällä
tuttavia, kolmannessa kerroksessa, kadulta sisään. No, mitä tahdotte
vielä? Täytyykö minun vielä sanoa teille näiden ihmisten nimet?
-- Ah, Jumala! Minullakin on tuttavia kolmannessa kerroksessa, ikkunat
ovat kadulle, eräs kenraali...
-- Kenraali?
-- Eräs kenraali. Tahdon puolestani sanoa, kuka hän on, siis kenraali
Polovizyn.
-- Että minä!... Ei, he eivät ole! (Voi perhana, perhana!)
-- Eikö?
-- Ei.
Molemmat vaikenivat ja katselivat epäillen toisiaan.
-- No, mitä minusta noin katselette? huusi nuori mies ja pudisti
harmissaan kummastuksensa ja arvelunsa pois. -- Herra tuli
liikuttuneeksi.
-- Minä, minä myönnän...
-- Ei, sallikaa, suvaitkaa, emmekö nyt voisi puhua järkevästi.
Selittäkää minulle... kuka teillä on siellä?
-- Tuttavako?
-- Niin, tuttava...
-- No, nähkääs, nähkääs! Näen teidän silmistänne, että olen arvannut...
-- Piru vieköön! Mutta ei sentään, perhana! Oletteko sitten sokea?
Seisonhan edessänne, en siis ole hänen luonaan. No? Muuten minulle on
saman tekevää, puhukaa tai olkaa puhumatta!
Nuori mies pyörähti kaksi kertaa raivoissaan kantapäillään ja huitaisi
ilmaa kädellään.
-- Minullahan ei ole mitään, sallikaa, hyvänä ihmisenä tahdon kertoa
teille kaiken: ensiksikin tuli rouvani tänne yksin. Hän on sukua noille
ihmisille, minä en ollut epäluuloinen. Eilen tapasin hänen
ylhäisyytensä, hän sanoi jo kolme viikkoa sitten muuttaneensa pois
täältä, ja minun rou... tarkoitan, ei minun rouvani, vaan tuon toisen
herran, Voskressenskin sillalla olevan miehen rouva, tämä rouva sanoi
olleensa vielä toissapäivänä hänen luonaan, tässä talossa... Ja
keittäjätär kertoi, että hänen ylhäisyytensä asunnon tässä talossa on
vuokrannut eräs nuori mies, eräs Bobynizyn...
-- Voi perhana, perhana!
-- Hyvä herra, olen hyvin huolissani, minua pöyristyttää!
-- Äh -- perhana! Mitä minua liikuttaa se, että olette huolissanne ja
pöyristynyt! Ah! Tuolla, tuolla vilahti jotakin ohitse, tuolla...
-- Missä, missä? Huutakaa vain: Ivan Andrejevitsh, silloin tulen
juoksujalkaa...
-- Hyvä, hyvä. Voi perhana, perhana! Ivan Andrejevitsh!
-- Täällä! huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi henki kurkussa. -- No
mitä? Mitä? Missä?
-- Ei, minä vain olen niin... tahdoin tietää -- mikä tämän naisen nimi
on?
-- Glaf...
-- Glafira?
-- Ei, ei aivan Glafira... suokaa anteeksi, en voi sanoa hänen nimeään.
Mies vaaleni tämän sanoessaan kuin palttinaksi.
-- Niin, tietysti, ei Glafira, tiedän itse, ettei hänen nimensä ole
Glafira, toisenkaan nimi ei ole Glafira. Muuten kenen kanssa hän on
siellä?
-- Missä?
-- Siellä ylhäällä! Voi perhana, perhana! (Nuori mies oli niin
raivoissaan, että saattoi tuskin pysyä paikoillaan.)
-- No, nähkääs! Mistä tiesitte sitten, että hänen nimensä on Glafira?
-- Hyvä herra, tämä äänensävy!
-- Mitä hittoa tahdotte äänensävystä! Missä suhteessa olette häneen,
onko hän kenties teidän vaimonne?
-- Ei, tarkoitan, olen naimaton... mutta enhän voinut kunniallista
miestä, joka on pulassa, miestä, joka -- en tahdo sanoa -- ansaitsee
kaiken arvon, ainakin on hyvinkasvatettu ihminen, enhän voinut häntä
alinomaan kestittää pelkillä perhanoilla. Te sanotte aina: perhana,
perhana! -- No niin, perhana! Siinä on teille, ymmärrättekö?
-- Teidät on suuttumus sokaissut ja minä vaikenen. Ah, Jumala, kuka
tuolla on?
-- Missä?
Kuului kolinaa ja naurua. Kaksi sievää tyttöä tuli alas portaita.
Molemmat syöksyivät heidän kimppuunsa.
-- Oi, Jumala, mitä nuo ovat miehiään. Mitä tahdotte?
-- Korjatkaa luunne!
-- Oh, ettehän olekaan se, ketä etsimme!
-- Vai niin, etsitte joitakin muita? Ajuri!
-- Mihin, neitiseni?
-- Pakroviin. Istu Annuska, minä saatan sinua.
-- Minä istun tälle puolelle. Hei ajuri, antaa mennä.
Rattaat vierivät pois.
-- Mistähän he tulivat?
-- Oi Jumala, Jumala! Eikö lopultakin olisi parempi mennä ylös?
-- Mihin?
-- Bobynizynille tietenkin...
-- Ei, se ei käy...
-- Miksi ei?
-- Minä olisin aivan epäröimättä mennyt ylös, mutta silloin hän sanoo
jotakin muuta... kääntää asian nurinniskoin, tunnenhan minä hänet! Hän
sanoo silloin: hän on tullut tänne ihan tahallaan keksiäkseen minut
huonoilta teiltä; hän lykkää koko syyn minun niskoilleni!
-- Menisitte kysymään, onko hän siellä. Mutta te -- en tiedä, miksi
sitten -- no, menkää pois kenraalille...
-- Mutta hänhän on muuttanut pois.
-- Aivan samantekevää, ymmärrättekö? Hän, rouva, on kuitenkin mennyt
sinne, silloin menette tekin sinne -- oletteko ymmärtänyt? Olkaa kuin
ette tietäisi, että kenraali on muuttanut, olkaa kuin olisitte tullut
rouvaanne noutamaan, ja niin edelleen.
-- Ja sitten?
-- Sitten keksitte etsimänne Bobynizynin luota. Hyi perhana, onko tämän
ihmisen pää...
-- Mutta mitä se teitä liikuttaa, keksinkö hänet vai en? Nähkääs,
nähkääs...
-- Mutta rakas ystävä, mitä sitten? Alatteko taas kuten äsken? Voi hyvä
isä. Häpäisette minut, te hullu ihminen, te hassu, te...
-- Miksi se sitten kiinnostaa niin teitä? Te tahdotte tietää...
-- Mitä tahdon tietää? Entä sitten? Piru vieköön, mitä minä teistä enää
välitän. Voinhan mennä sinne yksinkin. Menkää, korjatkaa luunne, olkaa
varuillanne, juoskaa, alkakaa painua...
-- Hyvä herra, unohdatte melkein itsenne, huusi supiturkkinen mies
epätoivoissaan.
-- Entä sitten? Mitä siitä, vaikka unohdankin? sanoi nuori mies
kiristellen hampaitaan ja astuen raivoissaan supiturkkisen miehen
eteen. -- No sanokaa nyt! Kenen edessä minä unohdan itseni? hän jyrisi
kädet nyrkissä.
-- Mutta, hyvä herra, suvaitkaa...
-- Kuka sitten oikeastaan olette sanomaan, että unohdan itseni? Mikä on
nimenne?
-- En tiedä, nuori mies, kuinka... Miksi sitten nimeni? Lähden
mieluummin mukaanne. Tulkaa, en tahdo jäädä tänne, olen valmis
kaikkeen... Mutta uskokaa vain, ansaitsen kohteliaampaa puhuttelua! Ei
pidä koskaan menettää malttiaan, ja vaikka olettekin huonolla tuulella
-- arvaan kyllä miksi -- niin täytyy teidän sentään malttaa mielenne,
nuori mies!
-- Mutta mitä se minuun kuuluu, että olette vanha mies? Suurikin ihme!
Menkää tiehenne, mitä te täältä haeskelette?
-- Miksi sitten olisin vanha mies? Enhän ole lainkaan niin vanha.
Tietysti, asemaan katsoen kyllä, mutta minä en taivastele...
-- Näkeehän sen! Menkää nyt vihdoinkin tiehenne...
-- Ei, silloin tulen mieluummin mukaan. Te ette voi sitä kieltää
minulta. Se kiinnostaa minuakin, tulen mukaanne...
-- No, mutta hiljaa sitten!
Molemmat menivät taloon ja nousivat portaita ylös, aina kolmanteen
kerrokseen. Oli pilkkopimeä.
-- Seis! Onko teillä tulitikkuja?
-- Ojaa! Onhan minulla. Pitihän niitä, odottakaa...
-- Luulen, että tässä on ovi... No, tulta...
-- Niin, tulta, tulta...
Supiturkkinen herra haparoi kaikkia taskujaan.
Vihdoin leimahti tuli.
-- Niin, tässä se on, tuossa on messinkikilpi! Siinä lukee Bobynizyn,
nähkääs Bobynizyn...
-- Näen, näen!
-- S-s-s-t! Sammuiko se?
-- Sammui.
-- Täytyykö koputtaa?
-- Täytyy, vastasi supiturkkinen mies.
-- Koputtakaa te!
-- Ei, miksi minä. Aloittakaa te, koputtakaa vain...
-- Te olette pelkuri!
-- Pelkuri!
-- Korjatkaa luunne!
-- Kadun melkein, että olen uskonut teille salaisuuden, te...
-- Minä? No mitä minä...?
-- Olette käyttänyt hyväksenne minun hämmennystäni, sillä näettehän,
että olen hämmentynyt...
-- Sille minä vain vihellän! Se on naurettavaa ja siinä kaikki!
-- Miksi sitten olette täällä?
-- Ja miksi te olette täällä?
-- Kaunista moraalia! huudahti supiturkkinen herra tuohtuneena.
-- No mitä puhutte moraalista? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä?
-- Onhan se epämoraalista!
-- Mikä sitten?
-- Teidän käsityksenne mukaan on jokainen petetty aviomies yömyssy!
-- Oletteko sitten aviomies? Mieshän on Voskressenskin sillalla. Mitä
tahdotte? Miksi olette tullut kimppuuni?
-- Minusta nimittäin näyttää, että juuri te olette rakastaja...
-- Kuulkaahan: jos jatkatte tähän tapaan, niin pakotatte minut
tunnustamaan, että juuri te olette yömyssy! Tiedättekö mitä yömyssy on?
-- Tarkoitatte siis, että minä olen aviomies? sanoi supiturkkinen herra
ja peräytyi kuin hänen päälleen olisi heitetty kuumaa vettä.
-- Sst! Hiljaa! Kuulkaapa...
-- Hän se on.
-- Ei.
-- Uh! Kuinka pimeä!
Tuli täysi hiljaisuus. Bobynizynin asunnosta kuului liikuntaa.
-- Miksi riitelemme suotta, herra? kuiskasi supiturkkinen mies.
-- Mutta perhana, tehän itse olette tuntenut loukkaantuvanne!
-- Mutta te olette kiristänyt kärsivällisyyteni liian tiukalle!
-- Olkaa vaiti!
-- Myöntäkää pois, että olette vielä sangen nuori mies...
-- Ol-kaa vai-ti!
-- Tietysti teidän mielestänne aviomies sellaisessa asemassa -- on
yömyssy.
-- Olkaa vihdoinkin vaiti! Oh...!
-- Miksi pitää vainota näin katkerasti onnetonta miestä?
-- Hän se on!
Jälleen kuului liikettä.
-- Hän se on?
-- Jaa, jaa, jaa! Mutta miksi annatte sen vaivata itseänne, eihän se
ole teidän onnettomuutenne?
-- Herraseni, herraseni, höpisi supiturkkinen mies kalveten ja huoaten.
-- Olen tietysti hämmentynyt... Olette nähnyt kyllin alennustani. Nyt
on yö, tietysti, mutta huomenna... Muuten huomenna emme varmaankaan
enää tapaa toisiamme, vaikkei minua lainkaan pelota teitä tavata --
enkähän minä muuten olekaan se mies, hän on ystäväni, hän on
Voskressenskin sillalla, totisesti, siellä hän on! Kysymys on hänen
rouvastaan, vieraasta rouvasta! Onneton ihminen! Vakuutan teille! Olen
hyvä tuttu hänen kanssaan, sallikaa, tahdon kertoa teille kaikki. Olen
hänen ystävänsä, kuten voitte itse nähdä, sillä enhän muuten olisi näin
hätäillyt hänen puolestaan. -- Näette itse, olen hänelle parisen kertaa
sanonutkin: "miksi menetkään naimisiin, rakas ystävä? Sinulla on
virkasi, hyvät tulosi, olet arvossapidetty ihminen; miksi tahdot
vaihtaa kaiken tämän mielistelynhaluisen naisen oikkuihin?" Sanokaapa
itse! "Ei, minä tahdon mennä naimisiin", hän sanoo, "perheonni..."
Siinä on nyt hänen perheonnensa! Ensin on mies pettänyt vaimoaan, nyt
täytyy hänenkin juoda samasta maljasta... Suottehan minulle anteeksi,
mutta minun oli pakko antaa tämä selitys. Hän on onneton ihminen, ja
hänen täytyy juoda tämä malja -- jaa... tässä supiturkkinen mies
huokasi ikään kuin hän todellakin itkisi katkerasti.
-- Piru vieköön heidät kaikki! Onko sitten liian vähän narreja? Mutta
kuka te olette?
Nuori mies kirkui raivoissaan.
-- Mutta kaiken tämän jälkeen... Teidän täytyy itsenne myöntää... Minä
olin ylevä ja avomielinen teitä kohtaan... Tämä äänensävy!
-- Ei, suokaa anteeksi... Mikä on nimenne?
-- Ei, miksi nimiä?
-- Aa!
-- En voi sanoa teille nimeä...
-- Tunnetteko Shabrinin? kysyi nuori mies äkkiä.
-- Shabrinin!!!
-- Niinpä niin, Shabrinin!!! (Tässä nyörinuttuinen mies matki hieman
supiturkkista). -- Oletteko ymmärtänyt asian?
-- En, mitä tässä Shabrinista, vastasi pelästynyt supiturkkinen. --
Vaiti Shabrinista! Hän on kunnian mies! Omantunnon vaivojenne johdosta
annan anteeksi epäkohteliaisuutenne.
-- Hän on lurjus, ostettavissa oleva sielu, lahjottava ihminen,
veijari, hän on varastanut valtion kassan. Hän joutuu pian oikeuden
eteen!
-- Suokaa anteeksi, sanoi supiturkkinen herra kalveten. -- Ette tunne
häntä lainkaan, hän on teille, kuten näen aivan tuntematon.
-- Jaa, henkilökohtaisesti en tosin tunne häntä, mutta tunnen hänet
toista kautta, hänelle läheiseltä taholta.
-- Mistä kautta, hyvä herra? Olen aivan sekaisin, kuten näette...
-- Mokoma tyhmyri! Mustasukkainen narri, joka ei voi pitää vaimoaan
aisoissa!
-- Suokaa anteeksi, olette erehtynyt hirveästi, nuori mies...
-- Ah!
-- Ah!
Herra Bobynizynin asunnosta kuului äänekästä kolinaa. Ovi avautui.
Kuului ääniä.
-- Ah, se ei ole hän, se ei ole hän! Tunnen hänen äänensä. Nyt tiedän
kaiken: se ei ole hän! sanoi supiturkkinen herra kalveten palttinan
valkoiseksi.
-- Vaiti!
Nuori mies nojautui seinään.
-- Herraseni, lähden täältä, se ei ole hän; olen niin iloinen.
-- No, menkää siis, menkää!
-- Mutta miksi _te_ jäätte?
-- Mitä se teitä liikuttaa?
Ovi aukeni. Supiturkkinen herra ei kestänyt enää, vaan syöksyi päätä
pahkaa alas portaita.
Nuoren miehen ohitse kulki herra ja rouva. Hänen sydämensä jähmettyi...
Hän kuuli tutun naisäänen ja kohta sen jälkeen käheän, hänelle aivan
tuntemattoman miesäänen.
-- Ei tee mitään, ajatan reen esiin, sanoi käheä ääni.
-- Ah, no minusta on sama. Kuinka vain tahdotte.
-- Reki on pian täällä.
Nainen jäi yksin.
-- Glafira! Missä on valasi? huusi nyörinuttuinen nuori mies ja tarttui
äkkiä naisen käteen.
-- Kuka se on? Tekö, Tvorogov? Ah, Jumala! Mitä te teette täällä?
-- Kenen kanssa te olette ollut täällä?
-- Mutta hänhän on mieheni, menkää pois, menkää pois, hän tulee pian
ulos, tuolta... Polovizyniltä. Menkää herran tähden, menkää.
-- Polovizyn on muuttanut pois jo kolme viikkoa sitten. Minä tiedän
kaiken.
-- Ah! Nainen riensi pois. Nuori mies tavoitti hänet.
-- Kuka teille on sen sanonut? kysyi nainen.
-- Puolisonne, armollinen rouva, Ivan Andrejevitsh. Hän on täällä, hän
seisoo edessänne, armollinen rouvaseni...
Ivan Andrejevitsh seisoi todellakin portailla.
-- Ai, tekö se olette, huusi supiturkkinen herra.
-- _A! c'es vouz!_ huusi Glafira Petrovna ja riensi teeskennellen iloa
hänen luokseen. -- Ah, Jumala! Olin Polovizynillä. Silloin voit
käsittää... tiedät, he asuvat nyt Ismailovskin sillalla, sanoin sen
sinulle, muistatko? Otin sieltä reen. Hevoset hurjistuivat, lähtivät
karkuun, reki kaatui tuskin sadan askeleen päässä täältä. Kuski
otettiin kiinni, olin suunniltani. Onneksi monsieur Tvorogov...
-- Kuinka?
Monsieur Tvorogov näytti pikemminkin suolapatsaalta kuin monsieur
Tvorogovilta.
-- Monsieur Tvorogov näki minut täällä ja tahtoi minua saattaa, mutta
nythän te olette täällä. Voin vain kiittää teitä lämpimimmin, Ivan
Iljitsh...
Nainen ojensi kivettyneelle Ivan Iljitshille kätensä; hän ei puristanut
tämän kättä, hän melkein nipisti sitä.
-- Monsieur Tvorogov! Tuttava. Skorlupovin tanssiaisissa meillä oli ilo
nähdä toisemme, olen sen luullakseni sanonut sinulle. Etkö sitten enää
muista, Koko?
-- Ah, tietysti, tietysti? Ai niin, minä muistan kyllä, aloitti
supiturkkinen herra, jota nimitettiin Kokoksi. -- Sangen hauskaa,
sangen hauskaa!
Ja hän puristi lämpimästi herra Tvorogovin kättä.
-- Kenen kanssa puhelette? Mitä tämä merkitsee? Minä odotan täällä...
kuului käheä ääni.
Ryhmän edessä seisoi tavattoman pitkä olento miehekseen. Hän otti
lornjettinsa ja tähysti tarkkaavaisesti supiturkkista herraa.
-- Ah, monsieur Bobynizyn! alkoi nainen visertää. -- Mistä te sitten
tulette? Mikä sattuma! Ajatelkaa, minun hevoseni hurjistuivat... Mutta
tässä on miehenikin! Jean! Monsieur Bobynizyn, Karpovin kutsuilla...
-- Ah, sangen, sangen hauskaa! Otan pian vaunut rakas ystävä.
-- Tee se, Jean, ota vaunut. Olen aivan pelästynyt, vapisen, teki
kerrassaan pahaa... Tänään naamiaisissa, hän kuiskasi Tvorogoville. --
Hyvästi, voikaa hyvin, herra Bobynizyn! Tapaamme varmaankin toisemme
huomenna Karpovin kutsuissa...
-- Ei, suokaa anteeksi, huomenna en tule. Mitä sitten huomenna, kun
tänään jo näin... herra Bobynizyn jupisi vielä jotakin partaansa,
raapaisi jättiläissaappaallaan, istuutui rekeensä ja ajoi tiehensä.
Vaunut ajoivat esiin, rouva nousi niihin. Supiturkkinen herra jäi
seisomaan; näytti kuin hän ei kykenisi tekemään enää liikettäkään; hän
silmäili tylsästi nyörinuttuista herraa. Nyörinuttuinen hymyili hänkin
jokseenkin typerän näköisenä.
-- Minä en tiedä...
-- Suokaa anteeksi, olen iloinnut tuttavuudesta kanssanne, vastasi
nuori mies tehden kumarruksen, uteliaana ja hieman ankarana.
-- Minua on suuresti ilahduttanut...
-- Luulen, että olette hukannut toisen päällyskenkänne...
-- Minäkö? Ai niin! Kiitos, suuri kiitos. Taidan tämän jälkeen pitää
kumikalosseja...
-- Kumikalosseissa hiottaa niin kovasti, sanoi nuori mies, näköjään
rajattomalla osanotolla.
-- Jean! Tuletko kohta?
-- Siinä olette oikeassa, jalat hikoavat. Heti, heti sydänkäpyseni,
meillä on vain niin huvittava keskustelu! Aivan niin, olette aivan
oikein huomauttanut, jalat hikoavat... muuten, suokaa anteeksi, minä...
-- Ei mitään.
- Minua on sangen suuresti ilahduttanut.
Supiturkkinen herra istuutui vaunuihin. Vaunut läksivät liikkeelle.
Nuori mies seisoi yhä paikallaan ja seurasi niitä kummastuneella
katseellaan.