Minä en tietysti voinut muuta kuin mutista olevani kuninkaan
käytettävissä; minkä jälkeen la Varenne poistui, jättäen minut
suhtautumaan asiaan miten parhaiten taisin. Odotin luonnollisesti
kaikkea muuta kuin hyvää vastaanotosta, johon liittyi tuollainen ehto;
ja tämä oli omiaan tekemään yhä mustemmaksi mieleni, joka jo
ennestäänkin yksinäisyydessä viettämäni pitkän päivän vaikutuksesta oli
sangen alakuloinen. En kuitenkaan kammonut mitään niin paljon kuin
pitkittyvää epävarmuutta, ja siksi riensin kiireesti siistimään pukuani
mikäli voin, ja laskeusin sitten alas portaita, joitten juurella
vartiani oli odottamassa minua parin palvelijan kanssa, joista toinen
kantoi soihtua.
Menimme ulos rinnatusten, ja kun matkaa oli ainoastaan satakunta
kyynärää, astuimme jo melkein samassa linnanportista sisään. Panin
merkille, että portti oli hyvin vahvasti vartioitu, mutta lyhyt
ajatteleminen riitti muistuttamaan minulle, ettei se ollut suinkaan
kummeksittavaa sen jälkeen mitä oli tapahtunut St. Cloudissa. Pihan
poikki kävellessämme huomautin Varennelle, että otaksuin Pariisin
antautuneen; mutta hän kielsi sen niin lyhyeen ja jyrkästi, että jätin
sikseen muut kyselemiset. Ja sitäpaitsi, linna kun oli pieni, saavuimme
melkein samassa pitkään, kapeaan käytävään, joka näkyi tekevän
esihuoneen virkaa.
Se oli kirkkaasti valaistu sekä päästä päähän, ja melkeinpä seinästä
seinään, täynnä hovimiehiä, joitten äänettömyys samoin kuin heidän
odottavat ja levottomat katseensa herättivät minussa kummastusta.
Siellä täällä kaksi tai kolme, jotka olivat saaneet haltuunsa
ikkunasyvennyksen, puhelivat keskenään matalalla äänellä, taikka pari
muuta, jotka pitivät itseään riittävän arvokkaina käyskentelemään
odottavien rivien välissä kapeassa käytävässä, keskusteli kuiskaillen
kävellessään. Mutta nämäkin olivat herkkiä säpsähtämään vähimmästäkin
hälytyksestä ja vilhuivat lakkaamatta sivuilleen, silläaikaa kuin muu
seurue seisoi jännittyneessä odotuksessa, säpsähtäen ja kääntäen
innokkaasti päänsä aina kun ovi avautui tai uusi tulija ilmotettiin.
Huoneessa vallitseva outo äänettömyys muistutti kaikkein enimmän
Blois'n hovia sinä iltana, jolloin Mercoeurin herttua oli karannut,
mutta tuo hiljaisuus oli ammottanut tyhjissä saleissa, kun tämä taas
antoi omituisen leimansa täyteen ahdetulle huoneelle.
Herra la Varenne, jonka oven luona olijat ottivat vastaan äänettömällä
kohteliaisuudella, veti minut erääseen ikkunakomeroon, mistä minulla
oli tilaisuus tehdä se havainto, että läsnäolevat hugenotit
lukumäärältään miltei voittivat kuninkaan varsinaisen seurueen. Niitten
joukossa, jotka kävelivät edestakaisin, huomasin kuitenkin markiisi de
Rambouillet'n, jota toisissa olosuhteissa olisin rientänyt kunnioittaen
tervehtimään, ynnä marsalkka d'Aumontin, Sancyn ja Humièresin. Olin
tuskin ehtinyt huomata nämät, kun vastaanottohuoneen ovi avautui ja
lisäsi heidän joukkoonsa marsalkka Bironin, joka tuli ulos nojaten
Crillonin käsivarteen. Näitten vanhojen riitakumppanien näkeminen
yhdessä riitti jo sinänsä ilmottamaan minulle, että jokin vakava
käännekohta oli käsissä, varsinkin kun heidän kulkuaan joukon läpi
lukemattomat silmät seurasivat uteliain ja tarkkaavin katsein.
He katosivat viimein ulko-ovesta, ja läsnäolijat kääntyivät kuin
yhteisestä sopimuksesta katsomaan, kuka seuraava tulija olisi. Mutta
lähes puoli tuntia kului, ennenkuin sisähuoneen ovi, jota kaikki niin
hartaasti tähystivät, jälleen aukeni. Tällä kertaa siitä ilmestyi
äskeinen vieraani, Turennen kreivi, joka tuli hymyillen ja nojaten,
suureksi hämmästyksekseni, parooni de Rosnyn käsivarteen.
Kun nuo molemmat kävelivät pitkin huonetta kaikkien läsnäolijain
katseitten saattamina, siellä täällä tervehtien jotain liehittelevää
ystävää, tunsin rohkeuteni lannistuvan yhtä paljon Turennen hyvästä
tuulesta kuin siitä seurasta, missä hänet näin. Joskin tiesin, että
mikäli hän oli hyvillään, sikäli oli minulla syy odottaa epämieluisia
tapahtumia, niin ei minulta vielä kuitenkaan olisi kaikki toivo ollut
hukassa, jos Rosny olisi jäänyt turvakseni. Mutta hänet menetettyäni --
ja niinkuin nyt hänet näin, en voinut epäilläkään, etten ollut häntä
menettänyt -- ja katsoen Navarran kuninkaan myöskin jo menneeksi tunsin
niin syvää rohkeuden vaipumista, etten koskaan ennen ollut sellaista
kokenut. Häveten sanoin itsekseni, etten minä ollut luotu hoveja enkä
tällaisia näkyjä varten; ja muistaessani uudella ja katkeralla
mielikarvaudella sitä surkeata osaa, jota olin esittänyt Navarran
kuninkaan esihuoneessa St. Jeanissa, tulvahti mieleeni niin syvä säälin
tunne rakastettuani kohtaan, että on mahdotonta ajatella suurempaa
hellyyttä kuin mikä mieleni nyt täytti häntä ajatellessani. Olin
voittanut hänet väärällä lipulla, olin hänelle arvoton. Tunsin, että
pelkän läsnäoloni hänen seurassaan tällaisessa paikassa ja näitten
ihmisten keskellä täytyi tuottaa hänelle häpeää ja nöyryytystä.
Poskeni olivat tulessa, ja siksi tunsin suurta huojennusta, kun ei
kumpikaan heistä käytävän toiseen päähän kulkiessaan katsonut minuun
päin eikä näyttänyt huomaavan minun läheisyyttäni. Ovella he seisoivat
hetkisen vakavasti puhellen; näytti siltä kuin de Rosny olisi halunnut
saattaa kreiviä vielä kauemmaksi. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä
sallivan, vaan sanoi siinä hyvästi, niin monin kohteliain elein että
viimeinenkin Rosny'hin perustuva toiveeni hupeni.
Siitä huolimatta ei parooni de Rosny ollut kuitenkaan niin kokonaan
muuttunut, etten voinut nähdä hymyn väreilevän tuokion verran hänen
piirteillään, kun hovimiesten kumartelevat rivit avautuivat hänen
edessään. Samassa hänen silmänsä sattuivat minuun, ja kasvonilmeensä
juuri ollenkaan muuttumatta hän pysähtyi kohdalleni.
"Herra de Marsac varmaan odottaa pääsyä kuninkaan puheille?" kysyi hän
Varennen puoleen kääntyen.
Seuralaiseni oli vaiti, minä kumarsin.
"Viiden minuutin perästä", virkkoi de Rosny tyvenesti, kasvoillaan
välinpitämätön ilme, joka sai minut epäilemään, eikö kaikki, mitä
muistin tästä miehestä, ollutkin vain unta. "Ah, herra de Paul, mitä
voin tehdä puolestanne?" jatkoi hän ja taivutti päätään kuunnellakseen
pyyntöä, jonka minua lähinnä seisova herrasmies sopotti hänen
korvaansa. "Tahdon koettaa", kuulin hänen vastaavan. "Joka tapauksessa
saatte tietää huomenna."
"Mutta lupaatteko olla ystäväni?" pitkitti de Paul, pidättäen häntä
hihasta.
"Ainoastaan yhden asetan teistä edelle", vastasi hän. Naapurini näytti
lysähtävän kokoon pettymyksestä. "Kuka se on?" kuiskasi hän surkeana.
"Kuningas ja hänen palveluksensa, ystäväni", vastasi de Rosny kuivasti.
Ja sen sanottuaan hän käveli pois. Mutta ainakin puolikymmentä kertaa
näin saman kohtauksen uudistuvan, ennenkuin hän saapui huoneen
peräovelle.
Katselin kaikkea tätä äärimmäisen hämmästyneenä, kykenemättä arvaamaan
tai oivaltamaan, mikä tapahtuma oli voinut saattaa de Rosnyn näin
tärkeäksi henkilöksi. Sillä minulta ei voinut jäädä huomaamatta, että
ne muutamat sanat, jotka hän oli pysähtynyt lausumaan minulle, olivat
tehneet minut mielenkiintoiseksi kaikkien lähellä seisovien silmissä.
He antoivat minulle enemmän tilaa liikkua ja hengittää, ja luoden
minuun syrjäsilmäyksiä kuiskailivat toisilleen nimeäni. Mutta ollen
epätietoinen siitä, mitä tämä ennusti, en saanut siitä paljonkaan
kevennystä; ja ennenkuin olin ennättänyt punnita sitä kaikinpuolin,
aukeni perällä oleva ovi uudelleen. Hovipojat ja hoviherrat, jotka
seisoivat lähellä sitä, riensivät järjestymään riveihin molemmin
puolin. Valkoista virkasauvaa kantava ovenvartia astui nopeasti pitkin
huonetta, siellä täällä pyytäen hovimiehiä siirtymään taemmaksi, missä
käytävä oli ahdas. Sitten huusi kaikuva ääni ulkopuolella: "Kuningas,
herrat! Kuningas!" ja joka toinen joukostamme kohosi varpailleen
nähdäkseen hänen astuvan sisään.
Mutta sisään astui ainoastaan Navarran Henrik, yllään purppuranpunainen
viitta ja hattu.
Käännyin la Varenneen päin ja pää täynnä sekavia ajatuksia mutisin
malttamattomasti: "Mutta kuningas! Missä kuningas on?"
Hän virnisti minulle käsi suun edessä. "Hst!" kuiskasi hän. "Me olemme
kujeilleet kanssanne! Hänen edellinen majesteettinsa kuoli tänään
aamunkoitteessa. Tämä on nyt kuningas!"
"Tämäkö! Navarran kuningas?" huudahdin minä niin kuuluvasti että
muutamat ympärilläni huusivat: "Hiljaa!"
"Ei kuin Ranskan kuningas, hölmö!" vastasi hän. "Teidän miekkanne on
varmaan terävämpi kuin järkenne, tai muuten on minulle kerrottu
valheita!"
En kiinnittänyt huomiota hänen pilkkaansa, sillä sydämeni sykki niin
kiivaasti ja tuskallisesti, että hädin tuskin jaksoin pysyä
ulkonaisesti tyynenä. Silmissäni oli kuin sumua, ja kynttilöistä
huolimatta näytti koko huone hämärtyvän. Turhaan koetin ajatella, mitä
tämä merkitsi -- minulle. En saanut kahta ajatusta liitetyksi
toisiinsa, ja ollessani vielä aprikoimassa, millaista vastaanottoa
saatoin odottaa ja kutka tässä uudessa asiain tilassa olivat ystäviäni,
pysähtyi kuningas eteeni.
"Ahaa, herra de Marsac!" huusi hän iloisesti, viitaten edessäni
seisovia tekemään tilaa. "Tehän se ratsastitte niin nopeasti
varottamaan minua tässä eräänä aamuna. Olen puhunut teistä Turennen
kreivin kanssa, ja hän on suostuvainen jättämään silleen teitä vastaan
tekemänsä syytöksen. Mitä muuhun tulee, niin menkää minun huoneeseeni,
ystäväni. Menkää! Rosny tietää mikä on tahtoni teidän suhteenne."
Minulla oli kylliksi järkeä polvistuakseni ja suudellakseni hänen
kättään, mutta se tapahtui äänettömyydessä, jonka hän tiesi tulkita
oikein. Hän oli jo siirtynyt edelleen ja oli puhumassa toiselle,
ennenkuin kykenin jälleen käyttämään puhelahjaani tai järkeäni, jonka
hänen armolliset sanansa olivat panneet sekaisin. Kun pääsin niin
pitkälle ja nousin jälleen jaloilleni, huomasin olevani sellaisen
huomion keskipisteenä ja niin monien onnittelujen esineenä, että olin
iloinen saadessani noudattaa la Varennen antamaa vihjausta ja kiiruhtaa
kuninkaan yksityishuoneeseen.
Vaikkakin minulla nyt oli vihiä siitä, mitä minulla oli odotettavissa,
kohtasi minua siellä vastaanotto, jonka ystävällisyys oli hellyttää
minut pois suunniltani. Huoneessa oli ainoastaan parooni de Rosny, ja
hän otti minua molemmista käsistä tavalla, joka sanoittakin kertoi
minulle että entinen Rosny oli tullut takaisin ja että se harmi, jonka
hiljan olin hänelle aiheuttanut, oli enemmän kuin anteeksi-annettu. Kun
yritin kiittää häntä siitä, että hän oli käyttänyt vaikutusvaltaansa
kuninkaaseen minun hyväkseni, kuten arvasin hänen tehneen, ei hän
tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan muistutti minulle hymyillen
syöneensä minun juustoani silloin kun oli valittavana se tahi
lisieuxiläinen.
"Ja sitäpaitsi, ystäväni", jatkoi hän vilkuttaen silmiään, "te olette
tehnyt minut viisisataa kruunua rikkaammaksi."
"Kuinka niin?" kysyin minä yhä enemmän kummastuneena.
"Löin niin suuren summan vetoa Turennen kanssa siitä, ettei hän saisi
teitä lahjotuksi", vastasi hän hymyillen. "Ja kas tässä", jatkoi hän,
valiten pöydällä olevien asiakirjojen joukosta saman paperin jonka olin
nähnyt Turennen kreivillä, "tässä on lahjus. Ottakaa se, se on teidän.
Olen antanut tänään jo parikymmentä, mutta en ainoatakaan näin suurella
mielihyvällä. Sallikaa minun ensimäisenä onnitella Armagnacin
maaherraa!"
En voinut kotvaan uskoa hänen tarkottavan totta, mikä seikka, kuten
muistan, huvitti häntä erinomaisesti. Kun minut viimein saatiin
käsittämään, että kuningas oli tarkottanut tätä alunpitäen ja oli vain
lainannut käskykirjeen Turennelle, jotta tämä saisi koetella minua,
silloin oli iloni ja mielihyväni niin suuri etten voinut sitä silloin
ilmaista enempää kuin nyt voin sitä kuvata. Sanalla sanoen se oli
rajaton. Seisoin Rosnyn edessä sanattomana ja hämmentyneenä, kauan
unhossa olleitten kyynelien kummutessa silmiini ja ainoastaan yksi
kaipaus sydämessäni -- se nimittäin, ettei rakastettu äitini ollut
elänyt kyllin vanhaksi nähdäkseen noitten suloisten kuvitelmien, joilla
niin usein olin häntä huvittanut, muodostuvan kouraantuntuvaksi
todellisuudeksi. En huomannut silloin, vaan vasta jälkeenpäin, että
virkani vuosipalkka teki juuri saman summan, joka minun oli ollut
tapana mainita hänelle; ja sain kuulla, että Rosny itse oli sen
määrännyt neiti de la Viren antamien tietojen mukaan.
Kun riemastukseni vähän tasottui ja minä sain äänen suustani
kiittääkseni hyväntekijääni, oli hänellä vielä yksi vastaus. "Älkää
pettäkö itseänne, ystäväni", lausui hän vakavasti, "älkää ajatelko,
että tämä on vain vaivattomasti tuleva palkkio. Herrani on Ranskan
kuningas, mutta hän on kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, ja
sotapäällikkö, jolla ei ole rahaa. Tänään hän on oikeuksiinsa
päästäkseen luopunut puolesta vallastaan. Ennenkuin hän voittaa kaikki
takaisin, pitää meidän taistella, -- taistelin, ystäväni. Ja siinä
tarkotuksessa olen ostanut teidän miekkanne."
Minä sanoin hänelle, että vaikkei ainoakaan muu miekka jättäisi
huotraansa kuninkaan puolesta taistellakseen, niin minun säiläni sen
tekisi.
"Minä uskon teitä", vastasi hän ystävällisesti, laskien kätensä
olalleni. "En siksi että te niin sanotte -- totta tosiaan, lupauksia
olen saanut kyllin kuulla tänä päivänä -- vaan siksi että olen
koetellut teitä. Ja nyt", jatkoi hän, muuttaen puheensävyään ja katsoen
minuun omituisesti hymyillen, "nyt olette varmaan täysin tyytyväinen?
Ei kai liene enää mitään muuta, mitä toivoisitte, ystäväni?"
Käänsin katseeni syrjään syyllisen tavoin, uskaltamatta kaiken
tämän hyvyyden lisäksi tuoda esiin vielä uutta anomusta. Hänen
majesteetillaan saattoi sitäpaitsi olla eri katsantokanta, tai saattoi
Turenne olla siihen kysymykseen nähden taipumaton. Sanalla sanoen,
kaikessa mitä oli tapahtunut tai mistä Rosny oli maininnut, ei ollut
mitään, mikä olisi ilmaissut minulle, tulisiko sydämeni toive
täytetyksi vai ei.
Mutta minun olisi pitänyt tuntea tuo suuri mies paremmin, kuin otaksua
että hän antaisi lupauksen, mutta jättäisi sen täyttämättä, taikka
haavottaisi ystäväänsä silloin kun hänellä ei ollut voidetta haavaan.
Nautittuaan hetkisen hämmingistäni hän purskahti suureen nauruun ja
ottaen minua tuttavallisesti hartioista käänsi minut ovea kohti. "Kas
niin, menkää!" virkkoi hän. "Menkää ylös käytävää. Löydätte siellä oven
oikealla kädellä ja toisen vasemmalla. Kyllä tiedätte kumpi on
avattava."
Kieltäen minua lausumasta tavuakaan hän työnsi minut ulos.
Käytävässä olisin mielelläni pysähtynyt kokoamaan ajatuksiani, mutta
säikähdyksekseni kuulin ääniä, jotka ilmaisivat kuninkaan palaavan sitä
tietä. Peläten joutua hänen eteensä niin hämmentyneessä mielentilassa
riensin käytävän toiseen päähän, missä huomasin, niinkuin minulle oli
sanottukin, kaksi ovea.
Molemmat olivat suletut, eikä kummassakaan ollut mitään, mikä olisi
opastanut valintaani. Mutta Rosny oli oikeassa otaksuessaan, etten
ollut unohtanut neuvoa, jonka hän oli antanut minulle silloin kun hän
omassa talossaan oli valmistanut niin hienon yllätyksen: "Jos haluatte
hyvän vaimon, niin kääntykää oikealle!" Muistin nämä sanat, ja
hetkeäkään empimättä -- sillä kuningas seurueineen oli jo astumassa
käytävään -- minä koputin rohkeasti, ja malttaen tuskin odottaa
vastausta astuin sisään.
Fanchette oli ovella, mutta astui sivulle äreä hymy huulillaan, jonka
saatoin tulkita tervetuloksi tai kuinka vain tahdoin. Neiti, joka oli
istunut pöydän toisella puolen, nousi pystyyn sisään astuessani, ja me
seisoimme katsellen toisiamme. Arvattavasti hän odotti että minä
puhuisin ensin, ja minä taas olin niin hämmästynyt siitä muutoksesta,
jonka hänen yllään oleva hovipuku ja se arvokas tapa, millä hän sitä
kantoi, olivat hänessä aikaansaaneet, että kykenin ainoastaan
ällistyneenä tuijottamaan. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut,
rupesi minua nyt pelottamaan. Tämä ei ollut sama tyttö, jota olin
kosinut St. Gaultierin metsässä, ei myöskään se kalpeakasvoinen nuori
nainen, jonka olin nostanut satulaan parikymmentä kertaa matkallamme
Pariisia kohti. Arvottomuuden tunne, jota olin kokenut muutamia
minuutteja aikaisemmin keskellä esihuoneen väenpaljoutta, palasi
kaikessa voimassaan nähdessäni hänen suloutensa ja kauneutensa, ja minä
seisoin jälleen mykkänä hänen edessään, niinkuin olin seisonut kerran
Blois'ssa ollessamme. Koko välillä ollut aika, kaikki mitä sen jälkeen
oli välillämme tapahtunut, oli unohduksissa.
Hän puolestaan katseli minua kummastellen äänettömyyttäni. Hänen
kasvonsa, jotka sisään astuessani olivat karahtaneet hehkuvan
punaisiksi, kalpenivat uudelleen. Hänen silmänsä suureniva
levottomuudesta; hän alkoi polkea jalkaansa lattiaan tavalla jonka
hyvin tunsin. "Onko jotain huonosti?" mutisi hän viimein.
"Päinvastoin, neiti", vastasin minä käheästi, katsellen joka suunnalle
ja turvautuen ensimäiseen asiaan, mikä johtui mieleeni, "tulen juuri de
Rosnyn luota."
"Ja hän?"
"Hän on tehnyt minut Armagnacin maaherraksi."
Hän niiasi minulle ihmeen viehkeästi. "Minua ilahuttaa saadessani
onnitella teitä", lausui hän naurun ja itkun välisellä äänellä. "Se ei
ole enemmän kuin minkä olette ansainnut."
Koetin kiittää häntä tilaisuuteen sopivalla tavalla, tuntien asemani
samalla nurinkurisemmaksi kuin koskaan eläessäni olin tuntenut; sillä
tiesinhän, ettei tämä ollut lainkaan sitä, mitä minä olin tullut
sanomaan ja hän kuulemaan. Kuitenkaan en voinut saada rohkeutta enkä
löytää sanoja käydäkseni pitemmälle, ja niin seisoin pöydän vieressä
surkean hämmentyneenä.
"Siinäkö on kaikki?" virkkoi hän viimein kadottaen kärsivällisyytensä.
Varmasti oli se tehtävä nyt, tai sitten ei koskaan; ja minä tiesin sen.
Tein ponnistuksen. "Ei, neiti", lausuin matalalla äänellä. "Kaukana
siitä. Mutta minä en näe täällä sitä naista, jolle tulin puhumaan ja
jonka olen nähnyt satoja kertoja aivan toisenlaisessa asussa kuin te
nyt olette, märkänä ja väsyksissä ja vanukkeisin hiuksin, vaarassa ja
pakomatkalla. Häntä olen palvellut ja rakastanut, ja hänelle olen
elänyt. Minulla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään ajatusta, joka ei
olisi ollut hänen, eikä yhtään huolta, joka ei olisi kohdistunut
häneen. Minä olen hänen, ja kaikki mitä kuninkaan jalomielisyys on
minulle lahjottanut, on hänen, ja minä olen tullut asettaakseni nämä
hänen jalkojensa juureen. Mutta minä en näe häntä täällä."
"Ettekö?" vastasi hän kuiskaten, kasvot poispäin käännettyinä.
"En, neiti."
Äkkiä kirkastuen ja vilkastuen, niin että sydämeni alkoi tykyttää, hän
kääntyi ja katsoi minuun. "Todellakin!" lausui hän. "Sepä on ikävää. On
sääli, että rakkautenne piti joutua toisaalle, herra de Marsac -- kun
kuninkaan tahto on, että te menisitte naimisiin minun kanssani."
"Ah, neiti!" huusin minä polvistuen hänen eteensä -- sillä hän oli
kiertänyt pöydän ja seisoi vieressäni. "Mutta entä te itse?"
"Se on minunkin tahtoni", vastasi hän, hymyillen kyyneltensä läpi.
Seuraavana päivänä neiti de la Vire tuli vaimokseni. Kuninkaan
peräytyminen Pariisin luota, mikä kävi välttämättömäksi sentakia, että
monet hugenoteille vihamieliset henkilöt luopuivat hänestä, pakotti
toimittamaan vihkimisen viipymättä, jos kerran halusimme että herra
d'Amours sen suorittaisi. Tästä kiireellisyydestä huolimatta saatoin
herra d'Agenin ystävällisyyden auttamana esiintyä sekä palvelijain että
varusteiden puolesta niin arvokkaasti, että se vastasi paremmin
tulevaista asemaani kuin entisiä vastoinkäymisiäni. Hänen
majesteettinsa, joka ei tahtonut tehdä mitään mikä voisi loukata
Turennea, ei tosin kunnioittanut meitä läsnäolollaan; mutta rouva
Catherine oli saapuvilla hänen puolestaan, ja hän itse antoi minulle
morsiameni. Sully ja Crillon, markiisi de Rambouillet ynnä hänen
veljenpoikansa, sekä kaukainen sukulaiseni Rohanin herttua, joka sinä
päivänä ensi kerran omisti minut heimolaisekseen, olivat niiden
joukossa, jotka ansaitsivat kiitollisuuteni tulemalla saapuville tähän
tilaisuuteen.
François d'Agenin naimisiin-meno vanhan kilpailijani ja vastustajani
lesken kanssa tapahtui vasta toista vuotta myöhemmin, -- viivytys, joka
ei ollut lainkaan niin epämieluisa minulle kuin sulhaselle, katsoen
siihen että rouva de Bruhlille jäi siten tilaisuus pitää seuraa
vaimolleni, silläaikaa kun minä olin poissa Arquesin ja Ivryn
sotaretkillä. Viimeksi mainitussa taistelussa, joka lisäsi suuresti de
Rosnyn mainetta, hän kun valtasi omin käsin vihollisen lipun, minä
kovaksi onnekseni tulin haavotetuksi toisessa kuninkaan johtamista
hyökkäyksistä; ja kun maassa maatessani kaksi jalkasoturia kävi
kimppuuni, olisin varmasti saanut surmani, jollei Simon Fleix olisi
syöksynyt minua auttamaan vanhan sotakarhun urhoollisuudella. Hänen
tekonsa sattui näkemään kuningas, joka pyysi hänet minulta ja
kiinnittäen hänet palvelukseensa kirjurina auttoi häntä alkuun
menestyksen tiellä niin tehokkaasti, että hän on sittemmin kohonnut yli
kaikkien toiveiden ja odotusten.
Keino, jolla Henrik-kuningas joksikin ajaksi voitti Turennen
kannatuksen (ja samalla hankki myös hänen suostumuksensa
avioliittooni), on nykyään liian hyvin tunnettu vaatiakseen selitystä.
Mutta vasta sitten kun kreivi noin vuotta myöhemmin meni naimisiin
neiti de la Marckin kanssa, joka toi hänelle Bouillonin herttuakunnan,
sain minä täydellisen käsityksen asiasta, ja samalla kuninkaan, minun
herrani, erinomaisesta hyvyydestä, joka sai tuon suuren hallitsijan
laajojen tehtäviensä ohessa muistamaan halvimpien palvelijainsakin
etuja.