Oli kerran maa, jonka valtiaina olivat purppuratoukat.
Ne olivat suuria, isokokoisia ja -ruokaisia maanmöyrijöitä, ja niiden
ravintona oli lämmin, punainen veri, jota ne imivät surmaamistaan
olennoista. Sentähden ne olivat niin purppuranpunaisia ja hohtavan
heleitä.
Mutta koko luomakunta ympärillä kärsi ja huokaili ravitessaan
purppuratoukkien kauneutta ja rajatonta nälkää hurmeellaan.
Sitä ne eivät itse huomanneet. Ne huomasivat vain, että se, joka eniten
jaksoi surmata ja syödä, kasvoi suurimmaksi ja väkevimmäksi. Siksi ne
ylläpitivät ja viljelivät itsessään verenhimoa kuin kallista yrttiä.
Vihdoin keksivät jotkut ruveta syömään toisiaan. Ja huomattiin, että
ne, jotka täten herkuttelivat, saivat pörröiseen turkkiinsa aivan
erinomaisen hienon purppuravärin ja tulivat kauniimmiksi kuin muut.
Toistensa syöminen tuli siis muotiin purppuratoukkien keskuudessa,
mutta samalla heräsi joidenkin aavistelevien tuntosarvien päissä
ensimmäisen kerran ajatus siitä, että syödyksi tuleminen on jotakin
hirveätä. Etenkin alkoi tämä mielipide voittaa alaa niiden keskuudessa,
jotka olivat pienempiä ja heikompia kuin muut ja joilla siis oli
kaikki mahdollisuudet tulla syödyksi. Syntyipä niiden joukossa oikeita
filosofejakin, jotka kaikessa nöyryydessä esittivät sellaisen pyynnön
suuremmille eli kuningastoukille, että nämä jättäisivät oman rotunsa
rauhaan, koskapa surmaaminen ja veren-imeminen oli sangen paha ja ruma
toimitus.
Mutta kuningastoukat vastasivat ilkamoiden:
— Kaikkea sitä kuuleekin! Surmaaminen ja veren-imeminenkö pahaa ja
rumaa? Mutta siitähän me juuri elämme ja kaunistumme. Niin on tehty
purppuratoukkien suvussa maailman alusta alkaen ja tullaan aina
tekemäänkin. Syödä ja tulla syödyksi, se on luonnonlaki, joka on
korkein kaikista.
— On jotakin, joka on vielä korkeampaa, inttivät ajattelijatoukat.
— Ja mitä se olisi?
— Ajatuksen aateluus, myötätunto toisia kohtaan.
— Hahahaa, nauroivat kuningastoukat. — Kuka on käskenyt toukan kehittää
ajatus- ja tuntosarviaan! Isku- ja imusarvet riittävät. Toukka, joka
ajattelee, on sairas eikä enää elämän arvoinen.
— Mutta, rukoilivat pienet toukat, — kun me nyt olemme näin heikkoja
ja sairaita, niin eihän meistä ole kunnon ravinnoksikaan. Säästäkää
meidät, niin me koetamme hankkia teille muuta parempaa syömistä sijaan!
— Ahaa, sanoivat kuningastoukat, — tuota ehdotusta sopii miettiä.
Ja niin päätettiin, että kuningastoukat jättävät pienet toukat rauhaan
sillä ehdolla, että nämä käyvät saalistamassa suurille mahamäärin
parhaita herkkuja.
Näin syntyi työtoukkien heimo, jotka uurastivat, saalistivat ja
surmasivat riistaa kuningastoukille, jotka päivä päivältä kävivät yhä
suuremmiksi, laiskemmiksi ja purppuraisemmiksi työtoukkien käydessä
yhä pienemmiksi ja harmaammiksi. Ne olivat kuningastoukkien mielestä
nyttemmin poistyöntävän rumia. Mutta jos niiden joukkoon silloin
tällöin eksyi joku terveempi ja kaunisvärisempi, saattoi tapahtua, että
kuningastoukat sopimuksesta huolimatta söivät sen suihinsa.
Täten jatkui kauan aikaa.
Purppuratoukkien kansa oli onneton, eripurainen, täynnä vihaa, pelkoa
ja ahneutta. Edelleenkin se imi verta ympäröivästä luomakunnasta,
tappoi muita ja toisiaan.
Mutta kun ajatus kerran oli päässyt juurtumaan niihin, teki se työtään
herkeämättä.
Ja vihdoin esitti ajatustoukkien vanhin taas uuden totuuden
tovereilleen.
— Kuulkaa, ystävät, sanoi se, — koska meistä itsestämme kerran on
niin paha tulla tapetuksi ja syödyksi, että kaikin keinoin kaihdamme
sitä, niin miksi me siis tapamme ja syömme muitakaan eläviä olentoja.
Lakatkaamme siitä!
Tämä ajatus nostatti suuren vastalauseiden myrskyn sekä
kuningastoukkien että työtoukkien taholta.
— Vai te vaivaiset maanmadot yrittäisitte olla tottelemattomia!
huusivat kuningastoukat. — Jättäisitte meidät nääntymään verenjanoomme!
Tappaisitte meidät nälkään! Pakottaisitte meidät itsemme taistelemaan
raa'asta ravinnosta hienostuneilla sarvillamme, jotka jo kulttuuri on
tylsistänyt! Siitä ei tule mitään! kiljuivat ne raivoissaan.
Ja työtoukat murisivat:
— Millä me sitten elämme! Meidän ruumiimme on niin luotu, että se
vaatii verta. Hurmeella on tämä liikkuva kupu täytettävä, muuten se
kuolee pois. Hankkiaksemme ravintoa me raadamme, ja tappaminen on
meidän elämäntyömme. Sitä ei kukaan tee meidän edestämme. Ei kukaan
kanna einettä eteemme, ellemme sitä itse tee! Laiskat kuningastoukat
voimme kyllä jättää kuolemaan, mutta meidän, jotka raskaalla työllä
ansaitsemme elatuksen, meidän täytyy saada elää! Miksi meillä muuten
olisi nämä terävät iskuhampaat ja vetävät imusarvet! Se on luonnonlaki,
ja meidän on sitä toteltava!
— Jos sellainen laki on olemassa, on se paha, vastasi ajatustoukkien
vanhin, — ja minä en ainakaan sitä enää seuraa. Mieluummin kuolen itse
kuin tuotan kuolemaa muille!
— No, se voi sopia sinulle, arvelivat muut. — Sinä oletkin jo vanha
ja lisäksi perheetön. Mutta nuorelle ja terveelle sukukunnalle ei
esimerkkisi kelpaa. Silloinhan se kuolisi sukupuuttoon. Ja meidän
täytyy saada elää, kun kerran olemme sitä varten olemassa. Elämä on
korkein laki.
— Kuka tietää, tuumaili vanha toukka, — onko _tämä_ elämä korkeinta.
Minulla on niin kummallisia aavistuksia...
Ja se vetäytyi syrjään muista, sulkeutui kuoreensa ja kävi päivä
päivältä yhä harmaammaksi eikä enää liikkunut mihinkään kuolinkerästään.
Nyt uskoivat jo monet työtoukistakin, että ajatteleminen oli sairautta
ja perikatoon viepää, ja monet niistä palasivat ensimmäisiin
alkuvaistoihinsa, yrittäen jälleen päästä niin suuriksi, purppuraisen
kauniiksi ja väkeviksi kuin suinkin. Ne rupesivat kadehtimaan
kuningastoukkien laiskaa onnea, surmasivat niitä salaa, imivät
niistä itseensä kuumaa purppura-nestettä ja tahtoivat itse tulla
kuningastoukiksi.
Viha, pelko, ahneus, sekasorto vallitsi purppuratoukkien keskuudessa
myötäänsä, ja niiden elämä oli kurjempaa kuin milloinkaan ennen.
Vanha ajatustoukka makasi sillä välin liikkumattomana.
Mutta eräänä päivänä liikahti hänen harmaa, kuihtunut kotelonsa.
— Kas vaan, kuiskivat muut. — Se katuu ja yrittää vielä kerran astua
esiin kangistuneesta kuorestaan.
Mutta ihmeiden ihme! Kerästä lähtikin lentoon taivaallisen ihana
siipiolento, jonka keveät lentimet kimalsivat kuin auringonsäteet ja
joka leijaili maan mullan yläpuolella kuin korkea, saavuttamaton tähti.
Purppuratoukka oli muuttunut kultaperhoseksi.
Hämmästyneinä katselivat kaikki tätä ihmettä.
Kuin puistatus kävi läpi koko toukkamaailman. Se tuntui ikäänkuin
hajoavan vanhoista liitoksistaan. Kimaltelevien siipien loiste
tyrmistytti ja huikaisi. Kukaan ei enää pitkiin aikoihin voinut
ajatella mitään muuta. Typerimmätkin muuttuivat filosofeiksi.
— Minäkin tahtoisin muuttua kultaperhoseksi, sanoi muuan toukka
kaihomielisesti.
— Kauniimpaa on todellakin leijailla vapaasti avaruudessa kuin möyriä
maassa, virkkoi toinen.
— Ja parempi juoda ilmaa ja aurinkoa ja lintujen laulua kuin verta,
lisäsi kolmas.
— Varmasti se on korkeampaa elämää, tuumaili neljäs.
— Uutta elämää ei saa, jos ei pane vanhaa elämäänsä alttiiksi ja luovu
siitä, näittehän sen, huomautti joku.
— Ja ensin meidän olisi kieltäydyttävä veren imemisestä, huokailivat
monet. — Se vaatii voimia!
— Meidän olisi yksinkertaisesti kuoltava. Ja se on kovaa!
— Mitä siitä, jos kuolemme, kun samalla saamme uuden elämän, muutumme
muuksi, uusiksi ja kauniimmiksi!
— Mutta jos purppuratoukkien ikivanha kansa lakkaa olemasta, on se
suuri vahinko!
— Entä sitten, jos siitä samalla syntyy kultaperhosten ikinuori ja
ihana sukukunta!
Näin haastelivat purppuratoukat lakkaamatta, lakkaamatta.
Ja vähitellen valtasi halu muuttua kultaperhoksi yhä useamman ja
useamman. Monet eristäytyivät ja vetäytyivät kuoreensa. Ja tuon
tuostakin heitti aina joku maahan vanhan, verenjanoisen ruumiskotelonsa
ja kohosi aurinkoisilla siivillä seesteiseen vapauteen, jossa ei ollut
surmaa eikä surua.
Muutamat itsepintaiset pörrötoukat ryömivät kyllä edelleenkin maassa
säilyttäen uskollisesti rotunsa vanhoja perimätapoja. Mutta kukaan
ei enää ihaillut niiden purppuraa, jossa oli niin paljon kärsimyksen
hintaa... Ne eivät enää olleet mitään kuningastoukkia.
Purppuratoukkien valta-aika oli päättynyt.
Tällainen on tarina purppuratoukista ja kultaperhosista.