eli Punainen ja sininen prinsessa
Tämä tapahtui kaukana vierailla mailla ja siihen aikaan, jolloin
vielä prinsessat olivat muodissa, ei ainoastaan saduissa, vaan
todellisuudessakin, ja jolloin kaikki prinsessat olivat ei ainoastaan
kauniita, vaan myöskin hyviä. Luonto oli asiat niin viisaasti
järjestänyt ja kaikki luodut olivat niin tottuneita tähän järjestelyyn,
että prinsessat eivät yleensä herättäneet sen enemmän huomiota kuin
muutkaan kuolevaiset. Olivatpahan vain sen nimellisiä maan mainioita.
Mutta tämä tarina on siitä ihmeellinen, että siinä esiintyy pahakin
prinsessa, ja sentähden on se syntynytkin.
No niin, tuota samaista maata, josta tarinoimme, oli taivas siunannut
niin, että sillä oli kokonaista kaksi prinsessaa. Nämä olivat
kaksoissisaria ja siinä määrin yhdennäköisiä, ettei edes oma äiti
voinut erottaa heitä toisistaan. Sentähden täytyi heidän syntymästään
asti kantaa kaulassaan eriväristä nauhaa, toisen punaista ja toisen
sinistä. Punanauhaisen nimi oli Janina ja sininauhaisen Nanina. Myöskin
nimitettiin heitä näiden eri värien mukaan punaiseksi ja siniseksi
prinsessaksi.
Kuningaspari oli onnellinen ja ylpeä kaksoislapsistaan, jotka —
vaikka kauneus yleensä kuuluikin kaikkien prinsessojen oleellisiin
tunnusmerkkeihin — voittivat siinä suhteessa kaiken, mitä koskaan
oli kuultu tai nähty. Heidän ihanuutensa oli niin häikäisevä, että
missä ikänä he liikkuivatkin yhdessä, unohtivat ihmiset askareensa ja
huolensa jääden tuijottamaan heihin hämmästyneinä ja huikaistuina,
aivan kuin olisivat nähneet yht'aikaa kahden auringon paistavan
taivaalta täyttä terää.
Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Ja kaikkein ensimmäiseksi
se loppui kuninkaankartanosta. Piankin tultiin siellä huomaamaan,
että nämä niin erehdyttävästi yhdennäköiset sisarukset eivät olleet
yhdennäköisiä muuta kuin ulkokuoreltaan. Luonto, joka tavallisissa
oloissa verrattain tasapuolisesti jakaa ihmisille hyviä ja pahoja
taipumuksia sekaisin, oli tässä tapauksessa jyrkästi lajitellut
antimensa. Janinalle oli se antanut kaikki pahat vaistot ja Naninalle
kaikki hyvät. Sisäisesti nuo molemmat kaksoiskaunottaret erosivat
toisistaan yhtä paljon kuin niljainen käärme eroaa valkean liljan
kukasta.
Ei aikaakaan, niin alkoi kuninkaankartanosta levitä ihmeellisiä huhuja
kansan keskuuteen. Jokin outo ja kammottava salaisuus näytti painavan
kuninkaallista perhettä. Aivan uskomattomia juttuja oli liikkeellä
punaisesta ja sinisestä prinsessasta. Kerrottiin, että punainen oli
peikon pentu, vaihdokas, ja sininen hyvän haltiattaren lahjoittama
keijukainen. Joku oli tietävinään, että punainen, tuo noidansikiö,
oikeastaan oli ihmissusi, joka öisin istui kalmistossa muiden susien
kanssa ihmisluita kalvamassa. Oli myös nähty suuren mustasiipisen
korpin lähtevän eräänä kuutamoyönä lentoon eräästä linnan ikkunasta
ja luultiin, että se oli punainen prinsessa, joka lähti haaskoja
metsästämään. Mutta hänen suurin riemunsa oli sentään elävien ihmisten
kiduttaminen, niin tiesi huhu. Päivisin, kun hänen pakostakin täytyi
viihtyä kauniissa hahmossaan, käytti hän tätä viettelevää valepukua
houkutellakseen luokseen ikäisiään poikia ja tyttöjä, jotka hän sitten
leikin varjolla langetti mitä pirullisimpiin ansoihin, niin että nuo
lapsiparat palasivat kotiinsa vallan kurjassa kunnossa, myrkyllisten
hyönteisten puremina, haavoitettuina ja kärvennettyinä, vaatteet
riekaleina...
Oliko näissä jutuissa sitten perää vai ei, niin joka tapauksessa ne
saivat aikaan sen, että kaikki alkoivat vihata ilkeätä Janinaa, yhtä
paljon kuin he rakastivat ja jumaloivat hyvää Naninaa. Mutta nähdessään
heidät taas yhdessä, niin ihmeteltävän yhdennäköisinä, niin säteilevän
suloisina, oli heidän vaikea uskoa noita rumia tarinoita ja mahdotonta
ratkaista, kumpi heistä oli se, jota heidän olisi pitänyt vihata.
Sillä Janina oli monien huonojen kykyjensä ohella myös mestari
teeskentelemään. Ja erikoisesti nautti hän siitä, että hän sai vetää
ihmisiä nenästä. Huomatessaan, että punainen väri, jota hänen oli
määrä kantaa merkkivärinään, herätti kansassa vastenmielisyyttä,
pakotti hän usein yhteisille kävelyille lähdettäessä lempeän,
enkelimäisen sisarensa vaihtamaan pukua kanssaan. Toisin vuoroin
hän myös lähtiessään yksin seikkailemaan verhoutui salaa siniseen.
Ja tuon tuostakin kuultiin kolttosista, jotka pantiin sinisen
prinsessan tiliin. Siitä johtui, että monet arvelivat niinkin, että
kuninkaantyttäret olivat molemmat yhtä sydämettömiä ja ilkeämielisiä
ja että kaikki, mitä kerrottiin Naninan hyvyydestä, oli pelkkää
jaaritusta, korean kuoren lumouksesta aiheutuvaa.
Näin sai Nanina jo lapsesta pitäin kantaa sisarensa tihutöiden
kuormaa alistuvilla hartioillaan. Usein häntä Janinan vuoksi myös
rangaistiin syyttömästi, mutta kun hän oli niin lauhkea ja lempeä, ei
hän milloinkaan valittanut eikä milloinkaan ilmiantanut sisartaan,
jota hän rakasti vilpittömästi. Tuskin hän edes huomasi, että Janina
oli mieleltään julma ja rikollinen. Hän oli niin hyvä, että hän näki
muutkin itsensä kaltaisina. Ja muiden parasta hän ainoastaan ajatteli,
ei milloinkaan itseään. Jos Janinalla oli kaikki hirviön ainekset
nuoressa povessaan, oli Nanina kuin luotu marttyyriksi.
Janina ja Nanina kasvoivat molemmat neitosikään, ja yhä pysyi tuo
heidän ihmeellinen yhdennäköisyytensä ennallaan.
Jos yhden prinsessan kauneuden maine jo kantaa kauas, niin sitä
kauemmaksi kantaa kahden. Ja jos hyvä kello kuuluu kauas, niin kuuluu
paha sitäkin kauemmaksi. Niinpä kantoikin Janinan ja Naninan nimi
kuin siivillä kaikkiin valtakuntiin, ja ne salaperäiset, uskomattomat
tarinat, jotka kiertyivät näiden nimien ympärille, saivat kaikkien
nuorien, naimahaluisten prinssien ja ritarien rinnan hehkumaan
kiihkeästä seikkailun- ja lemmenhimosta.
Kosijoita alkoi tulvata kosolti läheltä ja kaukaa, toinen toistaan
uljaampia, kaikki varmoja itsestään ja ennen kaikkea siitä, että heidän
silmänsä kyllä kykenisivät erottamaan keijukaisen noidasta, hyvän
pahasta — ja sinisen punaisesta, vaikkakin prinsessoja väitettiin niin
erehdyttävän yhdennäköisiksi. Sillä kaikki he olivat päättäneet viedä
morsiamenaan mukaansa sen hyvän ja kauniin ja jättää sen pahan ja ruman
paikoilleen.
Mutta kuninkaan linnassa oli päätetty toisin. Siellä oli päätetty
keinolla millä tahansa naittaa pois Janina, sillä surun murtamat
vanhemmat, jotka tyttären ilkeys oli harmaannuttanut, halusivat päästä
hänestä eroon ja saada hänet lähetetyksi mahdollisimman kaukaiseen
maahan, josta eivät enää kertomukset hänen ainaisista konnankoukuistaan
kantaisi heidän korviinsa.
Janina suostuikin kosittavaksi ilomielin, sillä se merkitsi hänelle
uutta vaiherikasta seikkailua. Janina saneli vain omat ehtonsa:
kosijain tuli arvata arvoitus, oliko hän Janina vai Nanina, ja
vanhempain piti suostua siihen, että hän saisi hylätyn kanssa menetellä
miten tahtoi.
— Minä otan sen, joka arvaa oikein, ilkkui Janina, — ja pidän kyllä
huolta siitä, ettei niin tule tapahtumaan. Jos joku arvaisi minut
punaiseksi ja minä en välitä hänestä, niin muutun siniseksi. Ja jos
joku arvaa minut siniseksi ja se tolvana minua sentään miellyttäisi,
niin otan hänet punaiseen syliini. Minä otan joka tapauksensa sen,
jonka haluan!
Kuningas ja kuningatar huokasivat syvään, arvaten olevansa uuden
koetusajan kynnyksellä, mutta suostuivat kuitenkin kaikkeen päästäkseen
vihdoinkin eroon ilkimyksestä.
Ja niin alkoi leikki. Monet tulivat, harvat palasivat. Sillä nuoret
miehet nähdessään tuon ihanan kuninkaantyttären, joka katsoi heihin
kauniisti ja lempeästi kuin aurinko, arvasivat järjestään hänet
hyväksi siniprinsessaksi Naninaksi. Mutta silloin tuo pieni peto sai
tilaisuuden näyttää hampaitaan ja puri. Silloin vasta alkoi hänen
nautintonsa. Ja hänen älynsä ja keksimiskykynsä oli vallan rajaton, kun
tuli kysymykseen löytää yhä uusia keinoja piinata ja pilkata ja ajaa
kuolemaan onnettomia uhreja.
Mutta kuten tiedetään, eivät vaarat vähennä nuorten ihmisten
seikkailuhalua, siitä se vain kasvaa. Janinan ja Naninan kosijoista
sepitettiin lauluja, surullisia ja pilkallisia, kaameita ja
naurettavia, joita kuljeksivat maantielaulajat levittivät yhä
laajemmalle.
Niinpä niiden kaiku kantautui Hiljaisten Virtojen valtakuntaankin.
Siellä eleli vanha kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Imru ja Amru.
Eräänä päivänä, kun molemmat prinssit kävelivät viileässä
palmupuistossa haastellen hartaista ja ylevistä asioista, niinkuin
siinä maassa oli tapana, näkivät he puiston portilla pölyisen
maantienkiertäjän, jolle he, hyväsydämisiä kun olivat, molemmat
lahjoittivat almun. Lisäksi tarjosivat he kylmää lähdevettä polttavan
auringon näännyttämälle. Kiitokseksi saamastaan ystävällisyydestä pyysi
kulkija saada laulaa laulun, jota paljon laulettiin siinä maassa, mistä
hän tuli, Näin hän lauloi:
Voi Janina, ah Nanina!
Kumman sulho saa?
Taivaan riemu taikka piina
sua odottaa...
Purppura- tai siniliina,
kumpi kohoaa?
Ah Nanina, voi Janina!
Kumman sulho saa?...
Ihmeissään kysyivät prinssit, mikä tämä kummallinen laulu oli ja mitä
se tarkoitti. Silloin kertoi kulkeva laulaja heille tarinan Janinasta
ja Naninasta, sellaisena kuin sen jo tästä kertomuksesta tunnemme.
Näin joutui Hiljaisten Virtojen valtakunnankin vanhempi prinssi Imru
saman vaarallisen noituuden, uteliaisuuden ja seikkailuhimon valtaan
kuin monet muutkin.
Turhaan koettivat vanha kuningas ja veli ja ennen kaikkea hänen
isällinen opettajansa, tietäjä Ahmed, puhua järkeä Imrulle. Mikään ei
auttanut. Nuorukainen oli päättänyt hänkin mennä ratkaisemaan Janinan
ja Naninan salaperäistä arvoitusta.
Raskain mielin erkanivat kaikki Imrusta, pahat aavistukset mielessä.
Mutta ennen lähtöä kutsutti tietäjä Ahmed hänet luokseen ja sanoi:
— Poikani, kohtaloaan vastaan ei kukaan ihminen voi taistella, et sinä
enkä minä. Sinä et voi olla lähtemättä, enkä minä voi sinua siitä
estää, en edes auttaa. Ainoastaan silmäsi voin aukaista niin, ettet
ainakaan sokean perhosen lailla syöksy tuleen. Jos teet sen näkevin
silmin, niin silloin on tuli sinua väkevämpi, se on sinun kohtalosi.
Mutta olet näkevä totuuden ennen kuolemaasi. Kas tässä: ota tämä rasia.
Se sisältää ihmevoidetta. Sitä kun sivelet silmääsi, ei mikään mahti
maailmassa estä sinua näkemästä totuutta, ei Janinan noidantemputkaan.
Ulkonainen kuori karistaa petollisen kauneutensa, ja sinä voit katsoa
ihmisen sieluun yhtä selvästi kuin nyt katsot minuun.
Ja niin lähti Imru matkalle.
Janinan kosijaishuvia oli kestänyt jo liian kauan. Kuningas
ja kuningatar ja koko kansa alkoivat käydä kärsimättömiksi ja
kapinallisiksi. Vaadittiin yhä äänekkäämmin, uhkausten muodossakin,
Janinaa tekemään loppu tästä julmasta pilasta. Sillä vaikka yhäkin
vielä Naninan nimi Janinan naamiaisleikin vuoksi yhtä mittaa
sekoitettiin asiaan, olivat kaikki varmat siitä, että kaiken takana oli
Janina.
Eniten kärsi kuitenkin Nanina, jonka lempeä sydän oli pakahtua moisesta
ilkeydestä. Eikä hän hyvyydessään myöskään voinut kavaltaa sisartaan.
Hänen sielunsa nääntyi ja kärsi, mutta hänen kauneutensa loisto ei
siitä lainkaan himmentynyt, päinvastoin se siitä vain lisääntyi, aivan
kuin Janinan ihanuus huuhtoutui yhä loistavammaksi ilkeyden lähteessä.
Oli jonkin aikaa ollut hiljaista kuninkaan linnan edustalla ja luultiin
jo hullujen prinssien ja ritarien loppuneen maailmasta. Naninankin
vaivattu mieli tällä aikaa vähän levähti. Mutta sitten taas levisi
tieto, että uusi prinssi kaukaa Hiljaisten Virtain valtakunnasta teki
tuloaan.
Silloin ei Nanina enää voinut pidättäytyä. Hän päätti pelastaa tuon
onnettoman tuntemattoman tulijan.
Salaa pukeutui hän kerjäläistytön repaleiseen pukuun, tuhri kauniit
kasvonsa rumiksi ja vaelsi kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä
kaupungin muurien ulkopuolelle odottamaan.
Nähdessään prinssi Imrun ojensi kerjäläistyttö anovasti kätensä.
Mutta kun prinssi kumartui antamaan hänelle almua, tarttui hän äkkiä
rukoilevasti hänen käsivarteensa ja kuiskasi:
— Taivaan tähden, jalo prinssi, kääntykää takaisin, pelastautukaa.
Teitä uhkaa onnettomuus! Teitä uhkaa noituus ja vaara ja sokeus!
— Sitä varten olen tänne juuri tullut, uhmaamaan noituutta, vaaraa ja
sokeutta, kiltti tyttöseni, naurahti prinssi, ja samalla hän pyyhkäisi
silmiään Ahmedin ihmevoiteella.
Kuin kivettyneenä jäi hän seisomaan kerjäläistytön eteen.
— Ei, kuiskasi hän hiljaa, — minä olen tullut noutamaan sinua, Nanina,
joka olet kirkkaampi kuin taivaan aurinko, puhtaampi kuin Hiljaisten
Virtain pyhä lähde ja rakkaampi minulle kuin silmäini valo...
Nanina värisi kuin haavan lehti.
— Mistä tunnette minut, ritari?
— Minä tunnen sinut äänesi sävelestä, minä tunnen sinut katseesi
kauneudesta, minä tunnen sinut sielusi hyvyydestä. Tunnen sinut
niinkuin oman kaipaukseni, tunsin sinut jo aikojen alussa, sisareni
ja morsiameni, ja sinäkin tunsit minut, miksi muuten olisit rientänyt
minua vastaan!
— Kuninkaan linnassa, prinssi, ette tunne minua enää, virkkoi Nanina
väristen.
— Minä tunsin sinut kerjäläispuvussa ja minä olen tunteva sinut
kuninkaallisessa manttelissa ja meitä ei erota enää muu kuin kuolema,
eikä kuolemakaan.
Ja Imru kumartui ja suuteli kerjäläistytön repaleisen hameen palletta.
Sitten hän hypähti ratsunsa selkään ja ajoi arvoituksen linnaan. Ei
koskaan ennen oltu nähty niin komeaa ja jaloryhtistä prinssiä, ja
ihastuksen sorina täytti ilman linnan pihalla.
Janinakin oli pannut Imrun erikoisesti merkille. Jotakin oli sykähtänyt
hänen jääkylmässä sydämessään. Erikoisella huolella ja keimailulla
pukeutui hän nyt morsiankokelaaksi, ja hänen silmistään ja kasvoistaan
hohti ensi kerran heräävän lemmen hehku.
Imru saatettiin Janinan eteen. Janina katsoi häneen hurmaavimmalla
silmäyksellään.
— Tiedäthän, sanoi Janina, — että saadaksesi kuninkaantyttären
puolisoksesi on sinun osattava arvata oikein. Sano siis, jalo prinssi,
kuka minä olen. Olenko Janina vai Nanina?
— Et ole kaunis Nanina, virkahti Imru.
Janina hätkähti.
— Enkö minä ole mielestäsi kaunis?
— En ole koskaan nähnyt vielä mitään niin rumaa kuin sinä. Sydämeni
värisee inhosta katsoessani sinuun.
— Älä kiertele, vastaa suoraan, kuka minä siis olen! huusi Janina
raivostuneena.
— Sinä olet rietas velho. Sinun silmäsi ovat kaksi kadotuksen kuilua
täynnä punaista tulta, sinun käsivartesi kaksi kiemurtelevaa käärmettä,
sinun sielusi samea lokalammikko täynnä rupisammakoita ja lieroja! Sinä
olet maan kirous ja vaiva, häpeällinen tahra ihmisten parissa — paha
Janina!
Janinan kasvot vääntyivät, ja hänen silmistään syöksähti esiin koko
hänen sielunsa rumuus.
Viha ja kostonhimo risteilivät hänen loukatussa mielessään niin
kaikkinielevänä laavavirtana, että ensi kertaa elämässään hän ei
keksinyt kyllin tehokasta tapaa rangaista ja kiduttaa solvaisijaa. Hän
vaikeni tukahduttavan ilkeytensä painon alla.
Sitten hän äännähti teeskennellysti:
— Parahin prinssi, niin paljon kuin se pahoittaakin mieltäsi, täytyy
minun ilmoittaa sinulle, että et ole arvannut oikein. Sinä olet varmaan
itse täynnä rumia ajatuksia, ja ne soentavat silmäsi; minä olen kuin
olenkin tuo maankuulu hyvä ja kaunis Nanina!
— Niin kaukana kuin valo on pimeydestä ja taivas maasta, on Nanina
sinusta.
Janina naurahti kamalasti.
— Hyvä. Tahdoin vain koetella rohkeuttasi, ritari. Olet kannuksesi
ansainnut. Olet arvannut oikein. Minä olen todellakin tuo paha
»Punainen prinsessa». Ja palkinnoksi oikein arvaamisestasi saat, kuten
kansalle on kuulutettu, kuninkaallisen käteni. Tulen omaksesi, viisas
prinssi. Tässä käteni, armaani...
Ja pirullisesti kimaltavin katsein Janina ojensi Imrulle kätensä.
Tämä peräytyi.
— Ainoastaan Nanina on tuleva omakseni tai ei kukaan — ja minun sieluni
silmät etsivät Naninaa... lisäsi Imru uneksivasti.
— Etsikin siis Naninaa vain sielusi silmillä! huusi Janina julmasti ja
pilkallisesti.
Ja hän antoi puhkaista Imrulta silmät ja heitätti hänet pimeään tyrmään.
Samantapaista sydämettömyyttä oli hän harjoittanut ennenkin ja
unohtanut sen heti tehtyään. Mutta nyt ei käynyt niin, Imrun kuva
väikkyi lakkaamatta Janinan silmissä. Hän tunsi vuorotellen hellyyttä
ja raivoa, kaipausta ja katkeruutta, katumusta ja polttavaa tuskaa.
Janina rakasti, ensi kerran elämässään.
Seuraavana päivänä hän meni Imrun luokse vankityrmään. Itkien ja
hellitellen puhui hän sokealle prinssille:
— Rakkaani, voitko antaa minulle anteeksi? Sinä arvasit oikein, mutta
arvasit myös väärin. Minä olen Janina, mutta minä olen myös Nanina.
Sitä Naninaa, jota kuvittelet rakastavasi, ei ole olemassakaan. Ei ole
muuta Naninaa kuin se, joka asuu minussa. Minä olen kaksoisolento,
hyvä ja paha, kaunis ja ruma yht'aikaa, pimeä kuin yö ja valoisa
kuin päivä. Eilen oli minussa yöpuoli vallalla. Tänään olen löytänyt
paremman itseni ja kadun tekoani. Mutta jos sinä aina olet luonani, jos
lupaat rakastaa minua aina, on minullakin voimaa voittaa paha luontoni,
ja aina, aina olet löytävä viereltäsi hellän ja hyvän Naninan, joka
sinua lohduttaa, rakastaa ja hoitaa. Minä olen oleva silmiesi valo ja
sydämesi päivänpaiste. Usko minua. Kuulethan ääneni soinnun, kuulethan,
että se on Naninan ääni...
— Minun sieluni silmät näkevät yhtä selvästi tänään kuin eilenkin,
vastasi sokea, — ja minun korvani kuulevat entistä herkemmin. Turha
on sinun koettaa pettää minua. Ennen istun pimeydessä ikäni kuin
hetkeäkään sinun silmäisi valossa, ennen annan silpoa korvani, kuin
kallistan ne noidanlaulullesi, sinä valheen tytär.
— Sinä kiittämätön, kimmastui Janina. — Minä olen tarjonnut sinulle
häijyjen silmiesi korvaukseksi elämän ja vapauden, valtakunnan ja
sydämeni, ja sinä työnnät minut pois. Syytä siis itseäsi!
Ja paha sai jälleen vallan Janinassa. Hän vihasi nyt Imrua, mutta
enemmän vielä Naninaa, joka oli riistänyt häneltä sen ainoan ihmisen,
jota hän koskaan oli rakastanut. Hän ei nähnyt, ei kuullut enää
muuta kuin vihaansa. Ja eräänä päivänä, jolloin hän ja Nanina kahden
kävelivät linnan puutarhassa, tarttui hän Naninaan takaan päin ja
työnsi hänet korkealta äyräältä alas krokotiililammikkoon.
Sitten hän riensi Imrun luo tyrmään.
— Vieläkö sielusi silmät näkevät yhtä selvästi kuin ennenkin Naninan
kuvan, ilkkui hän, — Naninan, jota ei ole olemassa muualla kuin sinun
mielikuvituksessasi...?
— Tiedän, vastasi Imru, — tunnen, että Nanina on kuollut.
— Nanina on kuollut minussa. Se on totta. Ja sinä surmasit hänet.
— Turha on sinun koettaa pettää minua, sanoi Imru. — Nanina on kuollut,
ja sinä olet surmannut hänet.
— Unohda kuolleet ja elä elävien kanssa, Imru! Minun kanssani!
— Ennen olen kuolemassa ikuisesti Naninan kuin elämässä päivääkään
sinun!
— Tapahtukoon siis tahtosi!
Ja Janina antoi heittää Imrun samaan krokotiililammikkoon, joka
aikaisemmin oli niellyt Naninan.
Senjälkeen sulki hän ovensa kaikilta kosijoilta.
Kuninkaan linna ja sen asukkaat peittyivät entiseen
luoksepääsemättömään salaperäisyyteensä. Naninan kuolema, eli
pikemminkin salaperäinen katoaminen, salattiin tyystin kansalta, jonka
pelättiin sen johdosta käyvän entistä vihamielisemmäksi. — Jo siihenkin
aikaan oli näet valtiosalaisuuksia!
Mutta Janinassa oli tapahtunut outo muutos. Hän tunsi tunnonvaivoja,
joka oli jotakin uutta ja ennentuntematonta hänelle. Hän kävi araksi ja
hiljaiseksi niinkuin ihminen, jota painaa rikos. Ja hän pelkäsi, että
se näkyisi hänen päältään ja että häntä epäiltäisiin Naninan murhasta.
Sentähden hän otti uudelleen käytäntöön lapsuudenaikaiset punaiset
ja siniset kaulanauhat. Hänen täytyi nyt käydä kummastakin, sekä
punaisesta että sinisestä prinsessasta, olla todellisuudessa se, joksi
hän itseään Imrulle oli uskotellut.
Niin usein oli hän ennen piloillaan ja ilkimielin, noin vain huvikseen
helposti näytellyt Naninaa, mutta nyt se oli hänelle vaikeaa ja
raskasta. Kuinka osaisi hän teeskennellä hyvää? Ja mitä olikaan Nanina
oikeastaan tehnyt ja miten käyttäytynyt saadakseen tuon hyvyyden
maineen? Se oli hänelle käsittämätöntä. Hän kulki kansan keskuudessa
ja uteli ja urkki salaa ja opetteli salassa jäljittelemään Naninaa
kaikessa. Hän alkoi auttaa köyhiä ja hoitaa sairaita; hän lohdutti
surevia, hän pakotti itsensä antamaan rumaan ja vihamieliseen sanaan
lempeän vastauksen ja antamaan anteeksi loukkaukset.
Sillä sininen nauha ei vielä yksistään riittänyt tekemään ihmisiä
luottavaisiksi ja avomielisiksi, siksi usein he olivat Janinan juonien
vuoksi sen suhteen pettyneet. Vasta hänen nöyrä käytöksensä vapautti
mielet, ja hän kuuli siunauksen kaikuvan kaikkien huulilta.
Silloin aina tunsi Janina piston sydämessään. Sehän tarkoitti
oikeastaan toista, tuo siunaus. Häntä kalvoi kateus, syyllisyyden tunto
ja vielä jokin muu, jota hän ei voinut selittää edes itselleen...
Ja aika ajoin täytyi hänen yhä sisäisestä pakosta esiintyä myös
Janinana punaisessa purppurassa ja koota ylleen kivet ja kiroukset. Se
ikäänkuin helpotti ja tuntui melkein kuin vapahdukselta. Ennen oli hän
aina maksanut ulkoapäin tulevat solvaukset, pienimmätkin, kidutuksella
ja kostolla. Nyt hän ei sitä halunnut enää.
Väliin hän oudoksuen kyseli itseltään: Kuka minä oikeastaan olen ja
mitä minä tahdon? Mikä on se selittämätön minussa, joka on voimakkaampi
kuin minä itse? Onko se todellakin tarve tulla paremmaksi? Vai onko
Nanina siirtänyt minuun oman sielunsa?
Näin kului aika. Ei mitään yllättäviä tapaturmia tai hämäräperäisiä
onnettomuuksia enää tapahtunut. Ei ketään kidutettu eikä houkuteltu
ansaan. Ja aika parantaa kaikki haavat...
Pahat peikkolaulut ja julmat tarinat vaikenivat ensin, sitten
unohtuivat. Kansa näki edelleenkin vielä prinsessansa milloin
punaisena, milloin sinisenä, mutta kummankin värisenä hän oli ihmisille
nyt yhtä rakas, sillä ei ollut enää eroa punaisen ja sinisen välillä.
Se oli yksi ja sama olento.
— Välipä siitä, onko hänen nimensä Janina vai Nanina, sanoivat toiset.
— Hyvä hän joka tapauksessa on!
Toiset arvelivat:
— Saattaa niitä prinsessoja hyvinkin olla kaksi, koska vanhat ihmiset
väittävät nähneensä heidät yht'aikaa. Mutta kaksoiset ovat niin
toistensa kaltaisia, pinnaltaan ja pohjaltaan, ettei noita kullanmuruja
erota...
— Ei, väittivät jotkut kivenkovaan. — Tämä on varmasti Nanina, ja
se paha Janina kuoli silloin ruttovuonna, muistattehan, vaikka se
pidettiin tuon kamalan taudin vuoksi salassa...
Mutta oli sellaisiakin, jotka uskoivat, että koko tarina kahdesta
kaksoissisaresta oli ollut pelkkää kaskua ja että Janina ja Nanina itse
asiassa olivat sama henkilö ja että hän oli paras prinsessa maailmassa.
Eivätkä he olleetkaan niin väärässä, sillä Janinasta oli tullut hyvä,
Janina oli muuttunut Naninaksi.
<tb>
Mutta Hiljaisten Virtojen valtakunnassa odotettiin Imrua turhaan
takaisin. Vihdoin, pitkien vuosien kuluttua, Amru lähti etsimään
veljeään. Ja sillä retkellä hän löysi maailman parhaimman ja kauneimman
prinsessan, sai omakseen sen Naninan, jota Imru ei koskaan ollut
saanut, mutta jonka luo hän oli näyttänyt tien...