II.

Ulkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi

ahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit

avaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen.

Molemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi

on viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja

maalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti

jättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa

jotakin ammoin sitten kadonnutta.

Vinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi

kovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä

kevyille lumikeoille uuden muodon.

Wilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei

ollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla

keskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet

hädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä

ketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän

tahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea

ihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.

Ja hän käveli kävelemistään.

Jo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti

viertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa

hiljalleen. Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai

saaneen jonkin päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi

rämeällä äänellä ja hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla.

Hevonen porhalsi laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.

Poliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen

ohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä

puhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä

saavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat,

mutta hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi

itsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan

toista, hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki

edelleen.

Hän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä

häämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja

päämaali, toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei

Wilenius olisi tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat

olevan hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan,

kukin omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona

naapureihin nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä

kadulla: hän ei voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: "vaimoni on

kuollut", tai: "Edla kuoli äsken". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin

rohjennut sen tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän

hän voinut pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin

olemaan...

Ja kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri

tuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin

millä sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä

täällä ulkona kylmässä ilmassa.

Wilenius käveli kävelemistään.

Hän oli saapunut "oikeaan" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili

kaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista

häämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli

juuri sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä... Mutta kaikki

ovet olivat lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.

Hän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka

olivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä

kai joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään,

kun hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin

keskellä yötä...

Kuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon

kellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä!

Tuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi

kulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä

tuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua,

milloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän

käydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä, lehdettömiä,

uhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai Vanhan kirkon

puistossa -- tai ehkä jossakin muualla, samantekevä missä. Sitten

tuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia, mustia

runkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien

välisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei,

jäätynyt vedenpinta -- -- mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää

painuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut enää

oikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen

porttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa

ihmisiä, hän vain käveli ja käveli.

Se oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui,

samoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään,

kulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi

pakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.

Aukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä talo

keskellä valkoista tyhjyyttä.

Hän oli kotona taas, melkein.

Ahdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen

makuukselleen.

Siellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan

takana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa

Wileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria,

ilman ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen

köyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja

murtumuksessa.

Kun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi

lähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut

suuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä

menemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen

ja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä

kohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis

eteenpäin kuin jonnekin muualle.

Hän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin tutkiakseen

oliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet aistimensa tehneet

hänelle jonkun kujeen.

Ei, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti

maitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna

näytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven

yläpuolella kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset

kapinanaikuisten kuulain reiät.

Tämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja.

Turun kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon

vaskitornin, Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui,

Senaatintalo antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki

Siltasaaren punaiset talot nostivat valkoisen lipun -- täällä vain

ammuttiin, ammuttiin lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa

oli juossut läpi saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset

vihdoin päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän

tuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa

kepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää

kaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon

ikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan

kaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.

Rikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät

olivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka

kaikki lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.

Hitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän kuunteli,

kun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen

latvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.

Niin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen

tyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä,

joka seisoi katukäytävällä portin edustalla.

Wilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan

huudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön, joka

seisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.

Hän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että

tytön kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur

pohjakerroksesta, yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat

vuokranneet oikealla puolella porttia olevan huoneen.

Suuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi tytön.

Nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle

saattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan

turhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa,

vaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat

kotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli

monta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä,

ja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä

suuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa

heidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet

liittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista

koivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia

runkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin

nähneet.

-- Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä, niin

kiire hänellä oli päästä puheisiin.

Tyttö pudisti päätään.

-- En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.

Nopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.

-- Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi

sitten kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen

epäävää vastausta: -- Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään

tarvitse välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en

puhuttele ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan

tulla sisään ja istua hetkisen teidän luonanne.

Hänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat

kasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.

-- Mahdotonta, hän sanoi. -- Meillä on vieras. Ei ketään lasketa

sisään.

Asiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi, kun

hän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen koko

ruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin kaatumaisillaan

oleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän kuljeskeli pitkin

katuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut toimeliain ja

säntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä, mutta

Wilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.

-- Edla on kuollut, hän sanoi. -- Edla kuoli tänä yönä.

Tyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä

hän ei totisesti tietänyt.

-- Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä

asiahan oli hänestä todella paha.

-- Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, -- enkö saa

tulla teille?

Hildur mietti hetkisen.

-- Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi

surkutellen. -- Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa

päästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai mies,

kuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä joka

ilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan

kaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen

ja siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee

tiehensä. Taitaa olla vähän hullu.

Wilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen mielessään.

-- Hildur, sanoi hän liikuttavasti, -- mene sisään ja kysy heiltä.

Se kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun

lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää minusta.

Tyttö epäröi.

-- Minä vain pelkään että Olku vihastuu.

-- Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.

-- Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko

olisi tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.

-- Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?

Hildur katseli häntä ymmällä.

-- Mitä me voisimme tehdä, kun Olku määrää?

Ei, Hildur ei ollut hevillä suostutettavissa. Omasta puolestaan hän

olisi mielellään antanut Wileniuksen istua heillä aamuun asti, mutta

hän pelkäsi kovin mitä Olku sanoisi ehdotuksesta.

Oikun kanssa ei ollut helppo otella, hän saattoi raivota

peloittavasti. Ryssäin aikana hän oli ollut kokonaisen

torpedovenemiehistön ystävä, ja hänellä oli miehen kultakello

muistona siitä yöstä, jolloin matruusit upottivat upseerejaan

avantoihin Kruunuvuorenselän jäällä. Myöhemmin oli korkeissa asemissa

olevilla punakaartilaisilla ollut tapana käydä hänen luonaan, ja hän

oli auttanut heitä viimeiseen asti. Kun ei ollut ketään epäilyttävää

henkilöä läheisyydessä, oli hänellä tapana kerskailla, että oli

ampunut vähintään puolen tusinaa lahtareita joutumatta sittenkään

kiinni. Tänä yönä hän oli juonut roimasti vieraan konjakkia, käveli

ja laulahteli ja tanssi ruokapöydän ympärillä, mutta hänestä ei

voinut koskaan tietää, milloin ilo kääntyi ihan hurjaksi kiukuksi.

-- Sinun ei tarvitse katua sitä, Hildur, sanoi Wilenius tarttuen

tytön käteen. -- Saat rahaa minulta, jos hommaat niin, että minä saan

olla ihmisten parissa tänä yönä. Minulla ei ole nyt mukanani, mutta

pian saan maksun erään kahvilan huonekalujen korjaamisesta. Minä

lupaan sen sinulle, ja sinun pitäisi tietämän, etten minä koskaan

valehtele.

Ukon ääni vaikutti kai enemmän kuin hänen lupaamansa rahansaanti,

josta ei ollut tämän varmempia takeita. Kuinka tahansa, Hildur meni.

Wilenius seurasi häntä muutaman askelen, mutta tyttö pyysi häntä

odottamaan porttikäytävässä. Se oli viisainta, jos vastaus tuli

kieltävä ja Olku sattui kimmastumaan.

Ukko käveli edestakaisin katukäytävän ja pihamaan väliä taukoamatta,

omasta mielestään lukemattomia kertoja. Ulkona tuuli jatkoi

huohottavaa, kiihkeätä kuiskailuaan, ja toisinaan viuhahti pimeässä

holvissa, kun jokin puuska puristautui sitä tietä.

Entä jos tyttö ei tulekaan takaisin! Entä jos hän on sittenkin liian

arka esittääkseen asian ja jää vain sisään toisten luo. -- Sellaisia

epäluuloja ehti jo nousta Wileniuksen mielessä pitkän odotuksen

aikana.

Mutta kas, nytpä Hildur seisoi portailla. Ja hän viittasi

Wileniukselle, käski hänen tulla!

-- Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan!

He kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas,

kertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.

Wilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi Hildurin

luo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.

-- Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen

käskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. -- Tässä paleltuu kuoliaaksi.

Ja hän pieksi kylkiänsä kämmenillään ajurien tapaan.

Wilenius seisoi oven suussa vilkuttaen silmiään pöytälampun valoa

kohti. Hän vältti huolellisesti katsomasta Olkuun, ikäänkuin

peläten että yksi ainoa varomaton silmäys voisi herättää hänen

vaarallisen vihansa. Mandi istua kyyrötti sängyssään; hänen matalat,

leveät kasvonsa vääntyivät haukotuksista. Mutta ei Wilenius häntä

etsinyt, ei, hänen harhailevalla katseellaan oli toinen päämaali:

se kummallinen, outo mies, joka oli ottanut hänet huomaansa ja

kutsuttanut sisään.

Tuolla hän istui, juuri lampun takana, huoneen ainoalla

karmituolilla. Nyt hän käänsi päätään niin, että lamppu valaisi hänet

selvästi.

Soikeat, parrattomat, harmaankalpeat kasvot -- pojan, miehen,

vanhuksen yht'aikaa -- ja kaksi pyöreää, väritöntä silmää

suuntautui Wileniusta kohti. Wilenius ei ollut koskaan nähnyt

niin itsepintaista, järkähtämätöntä katsetta. Hän koetti kestää

tarkastelun, yritti tyynesti katsoa vierasta noihin hiljaisen

läpitunkeviin, hellittämättömiin silmiin, jotka eivät näyttäneet

rävähtävänkään, mutta se oli mahdotonta. Syyttä häpeillen, ilman

aihetta peläten, levottomasti odottaen hän painoi päänsä alas ja sai

vaivoin sanotuksi:

-- Minä pyydän kiittää paljon.

Vieras ei vastannut, mutta täytti juomalasin reunoja myöten

ruskeankeltaisella nesteellä -- konjakistahan Hildur oli puhunut --

ja ojensi sen Wileniusta kohti.

-- Juo! sanoi vieras, ja se sana oli ensimmäinen ja viimeinen, minkä

hän lausui tämänöiselle suojatilleen.

Hiljaa, ikäänkuin nukkuvaa varoen, Wilenius tassutti peremmälle

ja tarttui vapisevalla kädellänsä lasiin. Hän ei ollut maistanut

väkijuomia moneen vuoteen, Edla oli jommoisellakin vaivalla saanut

hänet niistä luopumaan, mutta nyt hän ei aikonutkaan kieltäytyä. Jos

vieras olisi käskenyt hänen mennä suoraan läpi ikkunaruudun, niin

hän olisi empimättä sen tehnyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut

muuta tehnyt kuin totellut muiden käskyjä; sitä vähemmin saattoi

nyt juolahtaa hänen mieleensä olla noudattamatta hyväntekijänsä

kehoitusta.

Muuten ei kukaan tuntunut kiinnittävän enempää huomiota hänen

tuloonsa, ja se ilahdutti häntä suuresti. Kun Hildur meni toiseen

päähän huonetta ja istuutui sänkynsä laidalle, niin Wilenius seurasi

häntä kuin koira ja kyyristyi jalat ristissä istumaan niinimatolle

hänen jalkainsa juureen.

Olku ryypiskeli ahkerasti ja täytti lasiaan tarpeen mukaan. Hän

hyräili ja lallatti jonkinlaista tanssinsäveltä, hyppi ja toikkaroi

ja ojenteli käsiään. Hiusneula toisensa jälkeen irtautui ja putosi

kilahtaen paljaalle lattialle; viimein koko tukkalaitos aukesi ja

palmikko valahti pörröiselle villaröijylle. Sukat menivät sylkkyyn

paljastaen harmaanlikaiset sääret, ja hengitys kulki hänen suustaan

kuin savu.

Vieras mies katseli häntä ääneti, kasvot liikkumattomina.

Wilenius kuiskasi hiljaa Hildurille:

-- Istuuko se aina tuolla tavoin ja katselee eteensä?

-- Istuu, vastasi Hildur, -- aina.

-- Ei sillä näytä olevan kovin hauskaa.

Hildur kohautti hiukan olkapäitään.

-- Ei, myönsi hän, -- ei kai sillä ole.

-- Mitä varten se sitten käy täällä joka yö?

-- En minä tiedä, sanoi Hildur, -- mutta sehän on hänen asiansa.

Meistä se on yhdentekevää. Hän on säntillinen maksaja.

Wilenius vaikeni, ja äkillistä mielijohdetta noudattaen hän siemaisi

pitkän kulauksen lasistaan. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, niin

väkevää oli juoma oudokseltaan.

-- Miksi te annatte lampun palaa, vaikka on kuutamo, nyt kun öljy on

niin kallista?

-- Hän tahtoo, vastasi Hildur, -- hän maksaa.

-- Taitaa olla hyvin rikas, kun syytää rahoja sillä tavoin

ympärilleen.

Hildur kumartui ja kuiskasi Wileniuksen korvaan hyvin hiljaa:

-- Mandi sanoi eilen: Pitäis tappaa se ja ottaa rahat.

Wilenius nosti silmänsä.

-- Herrajumala, lapsi, älä syökse itseäsi iankaikkiseen

onnettomuuteen! Älä anna niiden toisten viekoitella itseäsi

sellaiseen, jota ei voi millään enää auttaa.

Hildur hymyili heikosti hänen levottomuudelleen.

-- Ei, ei, eihän siitä mitään tule. Olku nauroikin ja sanoi: Mandi,

sinä olet seitsemänkertainen aasi. Ja se hän onkin. Mutta hän on

kiltti. Hän ajattelee vain kuinka me parhaiten voisimme tulla toimeen

ja hoitaa asiamme. Hän ei koskaan ole kenellekään penninkään velassa,

ja hän pitää kapineensa niin sievästi ja hyvässä kunnossa. Sentähden

minä viihdyn hänen kanssaan. Täällä on asunut monta tyttöä minun

aikanani, mutta kaikki ne ovat olleet pahintakin pahempia. Nyt minä

pelkään vain, että Mandi joutuu pois jollakin lailla, sillä silloin

Olku ottaa taas jonkun vanhasta sakistaan.

Wilenius joi uudestaan, vielä syvemmän kulauksen. Se juoksi kuin

virtaava tuli hänen vanhoissa, kuivettuneissa suonissaan. Ja

yht'äkkiä, välittömästi, hän alkoi kuiskailla Hildurille Edlasta. Se

uusi ja outo, minkä hän oli kohdannut täällä sisällä, oli kyennyt

hetkeksi himmentämään Edlan kuvan; nyt hänen kaikki ajatuksensa

kääntyivät takaisin vainajaan. Mutta nyt Edla ei ollut enää hänen

tajunnassaan ryppyinen, näivettynyt muija kapeine, kuihtuneine

huulineen. Wilenius muisti hänet sellaisena kuin hän oli ollut siihen

aikaan, jolloin he ensiksi tutustuivat toisiinsa.

-- "Karamsinin hevonen", hän sanoi hiljaa, naurahtaen hämillisestä

liikutuksesta, ihailusta, kiitollisuudesta ja ylpeydestä, ja lämpimiä

kyyneliä vieri hänen poskiaan alas.

-- Sinä et tiedä, kuinka kaunis hän oli, Hildur. Ja niin terve ja

iloinen. En ole koskaan nähnyt niin punaposkista ja vahvakätistä

tyttöä. Hän pesi pyykkiä pesulaitoksessa ylhäällä Korkeavuoren

mäellä. Monta kertaa päivässä hän sai vetää kotiin täydet käsikärryt

raskaita liinavaatteita, mutta jyrkimmänkin ylämäen hän aina pyyhälsi

juoksujalassa ja lauloikin vähin, kun oli oikein raskas kuorma.

"Karamsinin hevoseksi" toverit häntä nimittivät, sillä niihin

aikoihin täällä kaupungissa asui hieno rouva nimeltä Karamsin, jolla

oli koko Suomen kauneimmat ja nopeimmat hevoset...

Mielellään Wilenius olisi kertonut enemmän Edlasta, kihlauksesta ja

häistä, hänen kunnollisuudestaan ja uskomattomasta kätevyydestään.

Mutta nyt vyöryivät muistot niin valtaavina hänen ylitseen, ettei

hän enää keksinyt sanoja. Hullusti kävi siis hänen yrityksensä pitää

Edlan muistolle kunniapuhe, joka olisi kokoonpantu kaikista niistä

ylistävistä ja kiittävistä sanoista mitä hänellä oli varastossaan.

Mutta mielessään hän loi muistomerkin sitä suuremman ja kauniimman.

Hän syytti itseään nyt jokaisesta kerrasta, jolloin oli tehnyt Edlan

mieltä vastaan, ja anoi häneltä nöyrästi anteeksi. Hän suri, ettei

ollut kyennyt valmistamaan vaimollensa huolettomampaa osaa tässä

elämässä, mutta hän toivoi hartaasti, että vanhat lupaukset toisessa

maailmassa maksettavasta palkkiosta osoittautuisivat todenperäisiksi.

-- Hyvä oli myös, sanoi hän miettivästi Hildurille, -- ihan onni

kerrassaan, että olimme juuri saaneet Kyllikistä sohvan kotiin

korjattavaksi -- joten hänen ei tarvinnut kuolla lattialle.

Ja kun hän nyt ajatteli omaa tulevaisuuttaan, hän näki sen paljoa

selvemmin kuin äsken ulkona pimeässä ja yksinäisyydessä. Hän tiesi,

ettei hän kyennyt omin neuvoin suoriutumaan leipätaistelusta. Hän

tiesi, että köyhäintalo oli hänen tuleva kotinsa. Häntä hiukan

hävetti pelkurimainen ja nopea alistumisensa, ja hän ymmärsi, että se

merkitsi petosta sitä ainoaa ajatusta kohtaan, joka oli monta vuotta

pitänyt Edlaa pystyssä: tahtoa, lujaa, järkähtämätöntä tahtoa olla

joutumatta köyhäinhoidon rasitukseksi. Mutta hän tunsi itsensä niin

lopen väsyneeksi; uusi päätös hiveli hänen aistejaan kuin syvän,

syvän levon varmuus.

Ja tunnit kuluivat. Päivä alkoi sarastaa ulkona, lyijynharmaa valo

levisi yli katujen ja kattojen.

Olku oli lysähtänyt vuoteelleen; hän nukkui. Toiset istuivat

liikkumattomina, tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Oli kuin

itsekukin heistä olisi koettanut omalla tavallaan tulkita sitä

lakkaamatonta laulua, joka nousi yksitoikkoisena betoniholveista ja

metallitangoista, kun ne kutistuivat jäätävän aamun kourissa.