I.

Mitä se oli?

Wilenius havahtui äkkiä. Joku oli huutanut hänen nimeään, siltä

hänestä tuntui.

Käyrillä sormillaan, jotka olivat kovettuneet jonkinlaisiksi

eläimenkynsien ja tuntokyvyttömien työkalujen välimuodoiksi, hän

sysäsi päältään resuisen peiton, jonka oli vetänyt illalla korviensa

ylitse hirveän talvikylmän takia. Hän kuunteli tarkkaan, mutta hänen

korvansa ei erottanut muuta ääntä kuin saman laulun, johon hän oli

nukkunut, laulun joka nousi vuokrakasarmin betoniholveista ja ulkona

kadulla kulkevista johtolangoista, kun ne kutistuivat pakkasen

raudankovissa kourissa.

Wilenius kohotti päätään ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, joka teki

hänellä sängyn virkaa.

Raskaana, liikkumattomana, kuin elohopeavirta valui kuuvalo sisään

toisesta ikkunasta, johon he eivät olleet saaneet verhoja. Se paistoi

kirkkaasti keskellä lattiata olevaan sohvaan, jonka hän oli saanut

Kyllikki-kahvilasta kotiinsa korjattavakseen. Hän näki selvästi

Edlan kasvot, ne erottuivat niin valkoisina vaateryysyistä ja

hylätystä sohvan shagipäällisestä, joilla Edla oli peittänyt itsensä

pidättääkseen lämpöä ikäkuluissa, turtuvissa jäsenissään. Hän ei

liikahtanut, mutta jos kukaan oli kutsunut Wileniusta, niin se oli

tietysti ollut hän.

-- Edla! sanoi Wilenius, mutta hiljaa, ettei herättäisi häntä suotta,

jos oli erehtynyt.

Ei tullut vastausta. Wilenius kohottautui istualleen.

-- Tahdoitko sinä jotakin?

Hän oli koroittanut ääntään. Ja nyt liikahti kahvilasohvassa.

-- Pane valkea lamppuun, sai hän vastaukseksi äänellä, joka kuulosti

tulevan hyvin kaukaa.

Neljänkymmenenkahdeksan vuoden aikana Wilenius oli kuullut vaimonsa

äänen kaikissa elämän erilaisissa vaiheissa, mutta se ei koskaan

ollut kuulunut sellaiselta kuin nyt. Hän pyyhkäisi kädenselällä

silmiään ja asettautui istumaan paremmin.

-- Pane valkea lamppuun, kuului taas, heikosti kuin raskaiden

verhojen takaa, hyvin hitaasti ja kummallisella, puolittain

vaikeroivalla, puolittain laulavalla äänellä.

Wileniuksen kädet alkoivat neuvottomasti hapuilla terävillä polvilla.

Mitähän Edla oikein tarkoitti? Sytyttää lamppu keskellä yötä, kun

huone päälliseksi oli valoisana kuutamosta! Tiesihän Edla yhtä hyvin

kuin hänkin, että heillä oli enintään puoli litraa jäljellä, ettei

sitä ollut missään kaupoissa myytävänä ja että piti maksaa vähintään

viisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun

trokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin

ei heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän

oli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua

panna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.

Mutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut

niitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa

myöskään ollut puhua unenpöpperössä.

Wilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas

alkoi kehoittaa:

-- Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun...

-- Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän sai

uudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:

-- Täällä on niin pimeä.

Wilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi

istumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli

luullut tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä

Edla ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä

paikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan

ylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.

Hän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja,

ja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi

ollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin

lakanarääsyihin: Hän kuolee.

Hän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee...

-- Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- kuinka sinun laitasi on?

Oletko kovin sairas?

-- En, vastasi vaimo hitaasti, -- en minä ole sairas.

-- Onko sinulla vaivoja jossakin?

-- Ei enemmän kuin tavallisesti.

-- Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.

-- Ei, sanoi hän nopeammin, -- ei tohtoria eikä sairashuoneeseen!

Muista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä.

Minä en tahdo sairashuoneeseen...

-- Sen tiedän, änkytti Wilenius, -- mutta -- mutta -- tarkoitan vain

-- jos sinä olet vaarallisesti sairas -- -- jos sinun pitäisi saada

jotakin lääkettä -- -- Jos sinä nyt kuolet -- -- pääsi häneltä.

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

-- Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius

kuuli joka sanan: -- Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä

sairashuoneeseen, kuuletko!

Wilenius vaipui lattialle sohvan viereen.

-- Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan liikkumattomana

kylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti hänen vanhassa

päässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut kaikesta uudesta ja

oudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen odottamattoman ja kauhistavan

painosta, joka oli yht'äkkiä romahtanut hänen päälleen. Hän ei

uskaltanut nostaa silmiään Edlan valjuja kasvoja kohti.

-- Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt Wilenius

ei epäröinyt enää.

Päinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää

neuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa,

mutta eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa

otetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.

Hän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt

sieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien

seasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi

rasian lattialta liimapannun vierestä.

Kymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai raapaista,

ennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään olivat

viheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli

liian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo

melkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.

Wilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä

varovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja

kulutti paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä

lamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?

Että jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena

ajatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?... Mieluimmin hän

olisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut

toimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja

taitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä,

niin tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä

suuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli

sisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen

täytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua,

jos tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin

vahvistavaa lääkettä...

Mutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse

koettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi...

Hän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut

häkeissään Korkeasaarella.

Pöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. -- Onko sinun nälkä, Edla?

hän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin,

mutta Edla vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen.

Wilenius penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja

maalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi

ollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se

käsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä.

Mutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän

lampun likaisenkeltaista valoa vasten -- apua ei näkynyt, pelastusta

ne eivät voineet tarjota.

Lääkettä -- herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia

lääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu

panee ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat

saaneet joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa

kurisevan tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin

sota oli tullut ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman

vinoon -- terveinä he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä.

Ja kun eivät mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet

heitä ahdistaneet, niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin

huomanneet iän karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä.

Niin oli ainakin Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa

ollut levoton, jos hän oli tuntenut itsessään jotakin tai jos

hänellä oli ollut aavistuksia, ei hän ainakaan ollut niistä mitään

virkkanut. Edellisenä päivänä hän oli tosin valittanut outoa

väsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut mennäkseen pois edes

voikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin pysytellyt ylhäällä

suurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-kahvilan punaisen

shagikaluston korjaamisessa.

Lääkettä ... niin niin, lääkettä ... mutta mistä?

Jopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut...

Wilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä.

Hänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan.

Luotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.

"Mixtura simplex", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein

mainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta

kenties auttaa, kenties, kenties...

Hän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen

ja puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten

huuliensa väliin.

Kas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius

ei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako

sitten, vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.

Ja ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne olivat

monessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi, mikä

oli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui

aivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä

silmällä katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat

toistensa heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen,

mitäpä siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.

Wilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden

niistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän

ei ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan

käteen ja piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan

mitään hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista,

kyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä

känsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet

kynnet. Tai kenties sentään?

Kului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti

saadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei

näkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään.

Edla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä tuntunut

olevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli sytytetty.

Wilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut vastausta.

Hetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää

naapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain

tarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista

kestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta -- aivan

lähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan

tallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita

-- mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he

kaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt

ja kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä

ihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy

luomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat

aina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä

herättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti

sairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee -- -- eikä siitä

olisi missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi -- eihän

ollut poliisin asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa

vuoteissaan, ja tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin

Wilenius itse niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa

kuin odottaa ja toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen

kuun asemasta taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon.

Pakkanen puri terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen

täytyi päästää Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan

päällystakkinsa -- talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi;

kesällä se oli yhtä hyvä kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen

ja tarttui uudelleen Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä

kuin ennen, ja hän tuli ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan

parempi olla, jos hän laittaisi hänen kätensä peitteiden alle, sen

sijaan että piteli sitä omissa kohmettuneissa kourissaan. Ja kun

hän ei saanut vastausta kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä

mielijohdettaan.

Edla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua

siihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin

aina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja

toivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.

Hän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen

hän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi

kaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet

välkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet

vahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut

yksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi

nytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.

Mutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen keralla hänet

valtasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut kuitenkaan

toimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja laskeutui

makuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen raskaita,

pakottavia jäseniään vähän aikaa -- --

Unenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni. Edlako

häntä kutsuu?

Ei, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja

hillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.

Onko hän nukkunut? Ei... On, hän on nukkunut, mutta ei kauan,

näköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa edelleen,

Edla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut kappaleen matkaa,

ei pitkälti.

Kaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo hänelle

-- Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu betoniholveissa

ja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta. Selittämätön, kaamea

varmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta kahvilasohvalta: ei ole

toivoa, Edla on jo kuollut!

Ja niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus

tee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä,

seuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän

tunne mitään erityistä.

Ei heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka ympäröi

hänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei ole

milloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen

vuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi olla.

Kuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää ruokavähät?

Kuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa, kun ne tästedes

menevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka pingoittaa kankaan, kun

hän lyö naulat, kuka auttaa häntä kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan

alas, kuka... Niin, ja ennen kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja

teoin nyt, kun Edla on saatava kunnialla hautaan?...

Ja ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia.

Tälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen

huomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina. Ja

kun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti viimeisiä

öljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin väliajoin,

silloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän syöksyy

ulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.