Ei tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan,
ikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.
Koskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen
kappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa
lumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt
syvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.
Portaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän
käsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.
Robertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta
miehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän
sen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin
kummalliselta.
-- Älkää menkö sinne!
Kuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään
muuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, -- miksi minä niin
sanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.
-- Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!
Manja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja "neiti".
Täällähän täytyi -- Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja
viittoi häntä luokseen.
Kerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni
palvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja
laahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut
häntä.
-- Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö
hiljaa ja nopeasti, -- minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa
mennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja
vieneet hänet pois.
-- Vieneet hänet pois, kertasi Manja.
-- Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet
vahteja, jotka tutkivat huonetta.
-- Niinkö, sanoi Manja. -- Ja mihin ne hänet veivät?
Palvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.
-- Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta
tuonnepäin auto ajoi.
Hän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.
-- Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen
kerrallaan.
Se on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.
Hän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman
vaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas
ilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja
karkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet
hänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja
ruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.
Aika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat
kyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta
ja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui
ulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli
niin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan
nähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat
lyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti
itse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen
elää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä
voimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.
Jokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta
lumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen
nahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen
poskeansa vasten ja meni eteenpäin.
Hänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon.
Hän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva
jotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.
Ja vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi
kyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä.
Olivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat
huolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että
kuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni
kesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi
ennenkuin meni tiedottomaksi.