Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt
valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva,
kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat
vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän
kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot
olivat kuin sekavan unen utukuvia.
Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel
askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän
lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään.
Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut
tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä
valmiina ikäviin yllätyksiin.
Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria...
Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain
pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa
vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi
uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen
täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi.
Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen,
ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla
aikaansaanut tämän kohtauksen.
Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti
taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen
rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi
kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin
omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän
ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin
hiipien käynyt häneen käsiksi.
Hämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja
näki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki
ylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka
peitti koko otsan silmiin asti -- -- silmiin asti -- -- Nuo silmät --
Hän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut Johnnie
Claëssonin silmät.
Koura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa
likeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:
-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.
Manjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei
siksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että
jokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota
vilunväreet vapisuttivat.
-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. -- Tässä
ei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat
eivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja.
Sinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa
romaanikirjallisuudessa.
Hän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille
kasvoilleen.
-- Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa,
että olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt,
ettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin
ajatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt
Isä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta
yhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja -- hast du mir jesehn! -- enkö
saakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo
portilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on
Elvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään;
sää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit.
Pidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes
saavuimme näille -- mitenkä sanoisin -- puolueettomammille alueille,
missä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin -- katso itse, ei yhtä
sielua missään -- ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä
me nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä
kolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat
hyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!
Manja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän
hengitti vaivalloisesti.
-- Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie
Claësson. -- Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se
kannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!
Samassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän
riistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui
turhaksi yritykseksi.
-- Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson
hallitessaan häntä taas otteellaan. -- Minä juoksen paremmin kuin
sinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan
vielä.
Tahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin
minne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili
tylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle
hänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki
ikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä,
odottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät
muurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.
-- Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.
Manja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli
jossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos.
Hän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi
kulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei
siinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson
sai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni
lukkoon heidän takanaan.
Myhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi
hänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti
avaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä
olevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä
kertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli
aivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.
-- No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa
huoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet -- paitsi eri
uloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun
hän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun
poissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei
hätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.
Hän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.
-- Niin niin, hän alkoi taas, -- tämä asia on kiinnittänyt
suuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä
käynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä
henkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit
ilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin
asianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus
opettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat
vanhoille mielipaikoilleen --
-- Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkä
Johnnie Claësson sai hänestä irti.
-- Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu
lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että
sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen
professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut
paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen.
Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt,
pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden
osoitteensa.
Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.
-- Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan
hänen asuntoaan?
-- Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää
sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa
hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet
totisesti tyhmempi kuin luulin.
-- Ei, vastasi Manja vakaasti, -- minua vain ihmetyttää, että he ovat
niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla,
jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.
-- He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä
sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin --
-- Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?
-- Niin tekevät, mutta -- kiitos sinun -- tämä jää heidän viimeiseksi
vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän
tähtenne!
Manja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen
tiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu,
hänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla
nauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää
kurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino,
keino... No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan
käsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai
odottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla
pienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä,
ja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin
hiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee.
Kello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert
oli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert
oli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on
paljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä -- - niin
juuri, koko elämä --
Ja nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja
kumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä
valloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie
Claësson oli ollut niin ylpeä -- se lensi nyt suhisten kaaressa
ja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie
Claësson vaipui kasaan kuin säkki.