Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut
jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret
heiluivat puuhakkaasti.
-- Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni.
Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja
soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset
etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai
jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat
tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.
-- Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella
voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.
-- Hm, tuumi Robert, -- joko herra Claësson tai punaiset ovat
ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli
kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.
Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut
ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä.
Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden
ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin
ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa
takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut
mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen
viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.
Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut
Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut
luopua, ne olivat liian kauniit.
* * * * *
Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla
punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta
ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain
polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata
jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen
lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat
toisensa vasta hämärän tultua.
* * * * *
Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut
paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai
kävellä Robertin rinnalla.
* * * * *
Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja
pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut
estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.
Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä
ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun
hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää
aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo,
jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat
liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.
Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.
* * * * *
Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa.
Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin
tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan -- ja ennen kaikkea
-- vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun
punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.
-- Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi
Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää
sanoin ilmaista katkelmia unestaan.
-- Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä
sinua.
Robert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.
* * * * *
-- -- -- Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein
kuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.
-- Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, -- ymmärrän.
Ja itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin,
vain yksi keino --