Nyt alkavat surut ja vaikeudet... Manjan täytyi ajatella omia eilisiä
sanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli
aivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä
sytytetty sähkövaloa.
Minun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole
koskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain
kun olen iloinen.
Se onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt
äkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.
Hän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon
sisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.
-- Hei vaan! sanoi hän. -- Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään
toverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella.
Oikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei
auta.
Sitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä
"vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä". Se se vasta on
laatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen,
kuinka hirveän vaarallisia me olemme.
Manja ei vastannut juuri mitään.
-- Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä.
-- Kuinka sinulle kävi?
Manja oli istunut leuka käden varassa.
-- Vai niin, hän sanoi hieman katkerasti, -- huvittaako sinua
todellakin kuulla kuinka minulle kävi...
Robert heitti sukat avoimeen matkalaukkuun.
-- Rupeatko ivalliseksi, kun minä en heti juossut sinua vastaan
kysymyksineni?
-- En, ajattelin vain --
-- Ei sinun pidä ajatella, Manja, sinun pitää olla iloinen ja
tyytyväinen ja antaa säällisiä vastauksia.
Hän meni Manjan luo ja suuteli häntä.
-- No, kuinka päättyi käynti äitisi luona tai siskosi, niinhän se kai
olikin?
-- Niin, sanoi Manja, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä hänen
tietämättä oikein miksi, -- kyllä se hyvin kävi. Tietysti kävi hyvin.
Minäkin saan maata sohvalla.
Robert koetti laskea leikkiä.
-- Onko se liian lyhyt? Tarvitaanko jatkoksi tuoleja?
-- Ei, vastasi Manja, -- se riittää minulle.
-- Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on
kummallakin katto päämme päällä.
-- On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja
minulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä
tapaamme toisemme täällä.
-- Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja
odottaa parempia aikoja.
-- Robert! huudahti Manja tuskaisesti. -- Saanhan kuitenkin tavata
sinut joka päivä?
-- On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. -- Voimmehan tavata
hyvin usein ja kävellä yhdessä.
-- Joka päivä! sanoi Manja.
-- Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui,
että Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan
hän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat
olivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen
matkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki
välttämättömiin?
Manja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa
otsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.
-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.
-- En mitään. En kerrassaan mitään.
-- Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä
ymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.
-- Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.
-- Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.
-- Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.
-- Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, -- minä tiedän
ettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen
sinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.
-- Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?
-- Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. -- Ihan siitä
asti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut
ihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta
maailmassa kuin minua.
-- Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!
-- En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine
parransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen
syyttäen häntä väärästä todistuksesta.