VIITTEET:

[1] Kr. Aineias.

[2] Henkikirjat.

[3] Sitten se voi kantaa hedelmiä vuosisadan.

[4] N.s. Liciniuksen laki. Perimätiedon mukaan se säädettiin vuonna

366 e.Kr., mutta todennäköisesti tämä laki syntyi vasta vuoden 200

paikkeilla.

[5] 62.5 hehtaaria. (Suomentajan huomautus.)

[6] _Reduktio_ (lat. _reductio_) valtiolle palauttaminen. (Suomentajan

selitys.)

[7] Sallustius oli syntynyt vuonna 86 e.Kr. Hän otti innokkaasti

osaa vuosisadan keskivaiheilla käytyyn kansalaissotaan ja kuului

tällöin kansanpuolueeseen, tuli senaattoriksi ja hoiti niin hyvällä

menestyksellä päällikkyyttä Julius Cæsarin sodissa, että Cæsar

palkitsi hänet hyvätuloisella Numidian maaherranviralla. Cæsarin

kuoleman jälkeen, vuonna 44 e.Kr., hän vetäytyi syrjään valtiollisesta

elämästä ja eli niillä rikkauksilla, jotka hän oli koonnut Afrikassa.

Hän rakennutti itselleen Roomaan palatsin, joka myöhemmin joutui

keisarien asunnoksi, ja antautui historiallis-kirjalliseen työhön.

Paitsi Jugurthan sotaa, hän kuvasi Catilinan salaliittoa sekä käsitteli

viidessä kirjassa Rooman historiaa vuosien 78—67 välillä e.Kr. Mutta

tästä teoksesta on ainoastaan katkelmia säilynyt.

Sallustius ei katsele tapahtumia puolueettoman historioitsijan, vaan

demokraattisen puoluemiehen silmillä ja maalaa mielellään liioitellun

vahvoin värein. Mutta hänellä on terävä silmä huomaamaan psykologisten

tekijäin suuri merkitys, ja tältä kannalta katsoen hänellä on suuret

ansiot historioitsijana. Esikuvanaan hän piti suurta kreikkalaista

historioitsijaa Thukydidestä.

[8] Henkevä klassikko-filologi Gaston Boissier keskittää Jugurthan

käsityksen Roomasta sanoihin »Ville a vendre» (Kaupunki myytävänä).

[9] Nykyinen Marokko, levoton maa, joka nyt ensi kerran esiintyy

maailmanhistoriassa.

[10] »Kerrotaan» myös, että vain 10 miestä pääsi pakenemaan.

Liioittelevat numerotiedot osoittavat joka tapauksessa tappion

moraalisen vaikutuksen suuruutta. (Suomentajan huomautus.)

[11] Teutoneja pitävät useat huomattavat tutkijat keltteinä.

(Suomentajan huomautus.)

[12] Lue Eks.

[13] _Italia_ oli oskien murteella _Viteliu_, joka on samaa kuin

_vitulus_: vasikka.

[14] Hän oli muka keksinyt yleislääkkeen myrkkyä vastaan, lääkkeen,

joka sai nimen keksijänsä mukaan. Resepti oli löydetty, Mithradateen

omalla käsialalla kirjoitettuna, hänen arkistostaan, ja se kuului

näin: »Ota kaksi pähkinää» — luultavasti jotakin myrkyllistä lajia

— »kaksi viikunaa ja kaksikymmentä ruutapensaan lehteä, survo ne ja

pane lisäksi hyppysellinen suolaa! Näistä valmistettu juoma, otettuna

tyhjään vatsaan aamulla, suojelee koko päivän myrkyn vaikutuksia

vastaan.» Toisten tietojen mukaan hän oli pannut seokseensa myöskin

ankan verta. Väitetään, että hän ottamalla joka päivä tätä lääkettä oli

tullut myrkkyjen suhteen niin vastustuskykyiseksi, että kun hän lopuksi

_tahtoi_ tehdä itsemurhan myrkyllä, se ei onnistunut.

[15] Roomalaisten ylipäällikkö joutui vangiksi. Mithradates sidotti

hänet aasin selkään ja kuljetutti häntä kaupungista toiseen

pilkattavaksi ja syljeksittäväksi. Viimein hän lienee lopettanut vangin

elämän valattamalla sulaa kultaa hänen kurkkuunsa siten pilkatakseen

hänen maankuulua ahneuttaan.

[16] Mutta lukuisten pelkuruuden ja verenhimon näytteiden rinnalla

kerrotaan myös liikuttavasta uskollisuudesta. Niinpä eräs hyvä isäntä

pelastui siten, että hänen orjansa pitivät häntä kätkössä, ottivat

kadulta ruumiin, panivat kultaisen sormuksen sen sormeen ja ilmoittivat

sen olevan heidän kuolleen herransa, jonka jälkeen he hautasivat

kuolleen suurella loistolla ja komeudella, Mutta sillävälin pääsi

heidän todellinen herransa Galliaan.

[17] Vastaanottosali, päähuone roomalaisissa asumuksissa.

[18] Appianos kirjoitti toisen vuosisadan edellisellä puoliskolla e.Kr.

24 kirjaa käsittävän Rooman historian. Näistä on 11 kirjaa säilynyt.

[19] Ne ovat, ikävä kyllä, hävinneet jälkimaailmalta.

[20] Sotahistorioitsija Kromayer tulee kuitenkin osittain toiseen

tulokseen. Plutarkhoksen ja toistenkin attikalaisten kirjailijain

kertomusten perusteella hän koettaa uudelleen hahmotella Kreikassa

Khaironeian luona käytyä tärkeätä taistelua. Hän tulee siihen

tulokseen, että Sulla oli erittäin etevä taktikko, jonka voima

piili siinä, ettei hän koskaan taistelun eri vaiheissa takertunut

yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella. Ja Sullan vastustaja saa

sen mainesanan, ettei hänkään suinkaan ollut mitätön päällikkö.

Kromayerin vastustajan Delbrückin mielestä on sitävastoin aivan

mahdotonta säilyneiden kuvausten perusteella saada kuvaa taistelusta ja

muodostaa varmaa käsitystä Sullan sotapäällikkölahjoista.

[21] Eräästä Vedius Pollio nimisestä Augustuksen aikaisesta

upporikkaasta miehestä kerrotaan, että hän ruokki lammikoillensa

mureenoja orjiensa lihalla, jotka eivät olleet osanneet olla julman

herransa mieliksi.

Mureena on eräs ankeriaslaji, jonka lihaan roomalaiset olivat

mielettömästi ihastuneita. Tämän kalan eräät lajit ovat erittäin

saaliinhimoisia ja käyvät m.m. ihmisten kimppuun.

[22] Tästä johtui perimätieto, että gladiaattorit keisariajalla

astuessaan areenalle tervehtivät hallitsijaa sanoilla: »Ave Cæsar!

Morituri te salutant. (Ollos tervehditty, keisari, kuolemaan menevät

sinua tervehtivät.)»

[23] Hänestä kerrotaan, että hän suuresta orjajoukostaan muodosti

sammutusvälineillä varustetun yksityisen palokunnan — kunnallista

palokuntaa ei näet Roomassa ollut huolimatta siitä, että usein sattui

tulipaloja, erittäinkin suurissa vuokrakasarmeissa. Kun talo syttyi

tuleen, Crassuksen palokunta tavallisesti riensi heti palopaikalle. Ja

samanaikaisesti ilmestyi sinne myös hänen asiamiehensä, joka tarjoutui

ostamaan omistajalta talon huokeasta hinnasta. Talonomistaja voi olla

jotenkin varma siitä, että talo palaisi pohjaa myöten, jolleivät

palokuntalaiset auttaisi häntä. Hänellä ei ollut valitsemisen varaa.

Niin pian kuin kauppakirja oli allekirjoitettu ja Crassus pilahinnalla

tullut talon omistajaksi, hänen palokuntansa ryhtyi vasta täydellä

tarmolla sammutustyöhön. Tavallisesti kävi myöskin niin, että hän

vähitellen polkuhinnoilla pääsi naapurienkin talojen omistajaksi.

Käyttämällä hyväkseen kaikenlaisia suotuisia olosuhteita puuhakas

talohuijari pala palalta sai omiin nimiinsä puolet kaupunkia.

[24] Suurmiesjäljennös. — Myötämielisempi on Pompeiukselle m.m. Theodor

Birt, ks. »Rooman miehiä» (Suomentajan huomautus).

[25] Hän eli toisella vuosisadalla j.Kr.

[26] Hänen isoisänsä isä oli ollut Hannibalinsodan urhoollisimpia

miehiä. Hänen ruumiissaan oli kolmekolmatta haavan arpea, ja useammin

kuin kerran oli hevonen surmattu hänen altaan. Hänen toisella

sotaretkellään sattunut oikean käden menetys ei estänyt häntä yhä

uudelleen lähtemästä sotatanterille. Hän vain teetti itselleen raudasta

käden puuttuvan tilalle. Kaksi kertaa hän joutui Hannibalin vangiksi,

mutta hankkiutui omin voimin pakoon kummallakin kerralla.

[27] Kuvaavaa sille, mitä aikalaiset uskoivat Catilinasta, on yleisesti

levinnyt huhu, josta Sallustiuskin, vaikka varoen, kertoo. Tämän huhun

mukaan Catilina oli, sittenkuin kaikki läsnäolevat olivat antaneet

valallisen vakuutuksensa, »kulkenut ympäri käsissään uhrimaljat,

joissa oli ihmisverellä sekoiteltua viiniä, jota hän oli jokaiselle

juottanut koko ajan manaten päällensä kirousta, jos pettäisi valansa».

Myöhäisemmät muinaisajan historioitsijat pitivät tätä kaameaa

huhua täytenä totena ja vähitellen siitä kehittyi kertomus, kuinka

salaliittolaiset olivat syöneet ihmislihaa.

[28] Kaikkivaltiaan diktaattorin nimen nuori asianajaja ympäröi aina

imartelevimmilla määräyssanoilla kuten »urhoollinen ja loistava Sulla,

jonka nimi minulla on kunnia mainita»; ja hän nimenomaan esittää Sullan

asian todellisesta laidasta tietämättömänä. »Eihän ole ihmeteltävää»,

Cicero sanoo, »jos jotakin voisi tapahtua sen miehen huomaamatta,

joka yksin huolehtii kaikesta ja jolla on hoidettavanaan niin paljon

tärkeitä asioita, että hän tuskin ehtii hengittämäänkään.»

[29] Iuppiter Statorin temppeli, joka sijaitsi sotilaallisesti tärkeän

Palatinus kukkulan juurella.

[30] Vuosi 62 e.Kr.

[31] Tämä on antiikin perimätieto. Mommsenin ja Eduard Meyerin

olettamusta, että vuosi 102 olisi ollut hänen synnyinvuotensa, on viime

aikoina pätevillä perusteilla vastustettu.

[32] Noin 900.000 Smk.

[33] Vävy oli kuusi vuotta vanhempi kuin appi ja kaksi kertaa niin

vanha kuin 23-vuotias morsian.

Pompeius oli tätä ennen ollut kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisen

vaimonsa hän hylkäsi naidakseen Sullan tyttären, joka jonkin ajan

kuluttua kuoli lapsivuoteeseen. Vähän ennen kotiintuloaan hän oli

eronnut kolmannesta vaimostaan, sentähden että tämä hänen poissa

ollessaan oli ollut hänelle uskoton — Cæsarin kanssa.

Cæsar oli itse menettänyt ensimmäisen vaimonsa kuoleman kautta.

Toisesta hän oli äskettäin eronnut, koska suuresti epäiltiin hänen

olleen luvattomassa suhteessa Clodinkseen ja, kuten Cæsar sanoi:

»Cæsarin vaimoa ei saa edes epäillä.» Jonkin ajan perästä Cæsar meni

taas naimisiin.

[34] Nykyinen Frascáti.

[35] Nimen arvellaan johtuvan kelttien _Lug_ nimisestä ylijumalasta.

Germaanit lausuivat nimen Loke, ja kelttien ja germaanien välillä

vallitsevan vihamielisyyden lakia se luonnollisesti merkitsi

jälkimmäisille pahan edustajaa.

[36] Lausutaan: Provángs.

[37] Tämä riippui luultavasti siitä, että ihmisuhreiksi valittiin

pääasiallisesti rikollisia.

[38] Liioitellut tiedot vihollisvoimista ovat helposti selitettävissä,

kun on kysymys hajallisina toimivista barbaarijoukoista. Kun kuitenkin

Delbrück ei pidä näitä liioitteluja pelkkinä erehdyksinä Cæsarin

puolelta, vaan näkee niissä eräissä tapauksissa voittajan taipumuksen

kaunistelemaan omia urotekojaan, hän on saanut osakseen voimakkaita

vastalauseita useiden toisten nykyaikaisten historioitsijoin taholta.

[39] Manipulus oli kohortin alaosasto, joka vuorostaan oli taas

legioonan alaosasto.

[40] Hän kertoo itse, kuinka tämä senaikaisen rakennustaidon

mestarinäyte suoritettiin, m.m., että paalujen päät teroitettiin ja

paalujuntilla upotettiin pohjaan, mutta ei kohtisuoraan, vaan vinoon,

ettei vuolas virta veisi niitä mennessään. Monien muiden erinomaisten

päällikköominaisuuksiensa lisäksi Cæsarilla oli sekin avu, että hän

oli erinomainen insinööriupseeri. Linnoitusten rakentamistaidossa ja

piirityskoneiden suunnittelussa hän oli oikea mestari.

[41] Myöhemmin hän kulki uudelleen Reinin yli, mutta revitti senjälkeen

sillan itäisen osan ja rakennutti sillan päähän nelikerroksisen

puulinnoituksen varoitukseksi vastaisille germaanien valloitusaikeille

ja jätti linnoitukseen joukko-osaston vartioksi.

[42] Että brittiläiset käyttivät vieläkin tätä aselajia, jonka

mannermaan kelttiläiset olivat jo vuosisata sitten vaihtaneet

ratsuväkeen, riippui luultavasti siitä, että heillä oli vielä

vain pieniä poneja muistuttavia hevosia, kun sen sijaan heidän

heimoveljensä Kanaalin toisella puolen olivat hankkineet itselleen

etelästäpäin hevosia, jotka olivat riittävän voimakkaita käytettäväksi

ratsuväenhyökkäykseen.

[43] Neljän assyrialaisen kuninkaan nimi.

[44] Mahtava intialainen hallitsija kolmannella vuosisadalla e.Kr.

kuuluisa jalosta inhimillisyydestään. Hän oli etevä lainsäätäjä ja

Buddhan opin innokas kannattaja.

[45] »Veda» on vanhimman intialaisen kirjallisuuden yleisnimi.

[46] Usean intialaisen runoilijan nimi.

[47] Roomalainen historioitsija Suetonius kirjoitti toisen vuosisadan

jälkipuoliskolla j.Kr. kahdentoista ensimmäisen Rooman keisarin

elämäkerrat alkaen Julius Cæsarista. Teos on ennemminkin juttukokoelma

kuin varsinainen historia.

[48] Se oli ollut onnellinen avioliitto, joka päättyi vuonna 54

e.Kr., kun Julia kukkeimmillaan ollen kuoli. Hänen äskensyntynyt

poikansa seurasi häntä pian hautaan. Cæsar koetti solmia uudelleen

sukulaisuussiteen itsensä ja Pompeiuksen välille. Hän ehdotti, että hän

itse eroaisi puolisostaan ja menisi naimisiin vävypojan ainoan tyttären

kanssa. Koska tämäkin oli naimisissa, olisi hänen siis ollut erottava

miehestään, Sullan pojasta.

Samalla kuin Cæsar näin ehdotti, että appi ja vävy vaihtaisivat

osia, tarjosi hän Pompeiukselle sisarensa tyttärentytärtä, kaunista

ja hyväsydämistä Octaviaa puolisoksi. Mutta Pompeius ei tahtonut

erottaa tytärtään miehestään. Itse hän otti vaimon Scipion perheestä,

rakastettavan ja hienosti sivistyneen Cornelian, joka oli ennen ollut

naimisissa nuoremman Crassuksen kanssa.

[49] Tämän pikkujoen nimi on nyt Pisatello.

[50] Sanat olivat lainatut eräästä Menandroksen komediasta.

[51] Suetoniuksen juttu, jonka mukaan Cæsar olisi empinyt hetkisen,

ennenkuin päätti mennä Rubicon yli, on aivan Cæsarin luonteen vastainen.

Naamioidakseen puuhiaan Cæsar piti siihen aikaan suuret vieraspidot

Ravennassa. Vasta illalla hän nousi pöydästä ja lupasi pian tulla

takaisin. Hän ei palannut. Sen sijaan hän meni uskollisimpien

ystäväinsä kanssa Rubicolle, missä hänen joukkonsa häntä odottivat.

[52] Sama kaupunki, jonka kapinalliset liittolaiset tahtoivat kerran

tehdä Italian pääkaupungiksi ja antoivat sille nimen Italia.

[53] Pompeius tunsi rikkaiden tilanomistajain omanvoitonpyynnin.

[54] Marius, Sulla ja monet muut.

[55] Kun vilja loppui, he tekivät itselleen leipää eräänlajisista

juurista, jotka he musersivat ja sekoittivat maitoon.

[56] Kerrotaan, että Cæsar kerran kärsimättömyydessään teki

epätoivoisen päätöksen purjehtia itse Brundisiumiin antamaan vauhtia

siellä olevien joukkojen laivaukselle. Eräänä yönä hän kaikkien

muitten, paitsi kolmen orjan tuntematta, oli noussut jo alukseen. Mutta

oli niin ankara myrsky, elä laivuri tahtoi kääntyä takaisin. Silloin

matkustaja ilmaisi, kuka hän oli, ja huusi laivurille kuuluisat sanat:

»Älä pelkää! Sinulla on Cæsarin onni laivassasi!»

Mutta luonnonvoimien raivo pakotti Cæsarinkin lopuksi taipumaan.

[57] Cæsarin antamien tietojen mukaan oli vihollinen enemmän kuin kaksi

kertaa niin voimakas kuin hänen oma armeijansa, mitä jalkaväkeen tulee,

ja seitsemän kertaa voimakkaampi ratsuväkensä puolesta. Tämän Delbrück

selittää mahdottomaksi. »Mikä», hän kysyy, »Pompeius olisi ollut

miehiään, jos hän, kun hänellä oli niin suuri ylivoima puolellaan,

olisi tahtonut välttää ratkaisevaa taistelua?» Delbrück arvioi

Pompeiuksen armeijan noin 40.000 jalka- ja 3.000 ratsumieheksi, Cæsarin

vastaavat määrät 30.000 ja 2.000. Sen lisäksi tulivat kevytaseiset

joukot, joita Pompeiuksella samoin oletetaan olleen paljoa enemmän.

Stoffelin, Kromayerin ja Veithin mielestä osoittaa sitävastoin

taistelun kulku, että Cæsarin tiedot voimasuhteista ovat oikeita,

ja tuekseen he viittaavat sellaiseen sotataidon auktoriteettiin

kuin Napoleon I:een. Olihan Cæsarilla Pharsaloksen luona vastassaan

järjestettyjä joukkoja, ja näiden lukumäärä oli paljoa helpompi

arvioida kuin barbaarijoukkoja Galliassa. Kromayer sanoo Delbrückiä

vastaan: »Cæsar parka! Jos hän nyt tahtoi ehdottomasti lörpötellä,

minkätähden hän sen teki niin kömpelösti?»

Pompeiushan, eikä Cæsar, hallitsi merta. Ei siis sovi ihmetellä, jos

Cæsar ei saanut kuljetetuksi enempää kuin 1400 ratsumiestä hevosineen

ja 22 000 miestä roomalaista jalkaväkeä, kuten hän itse ilmoittaa. Ei

myöskään ole lainkaan mahdotonta, että 400 ratsumiestä oli menetetty

aikaisempien taistelujen aikana, ja että Pompeius voi häntä vastaan

asettaa 7.000 ratsu- ja 45.000 jalkamiestä.

[58] Eräs juttu tältä sotaretkeltä kertoo, että Cæsar oli käskenyt

sotilaitaan suuntaamaan keihäänsä ylhäisten roomalaisten keikarien

kasvoihin, jotka ennen kaikkea pelkäsivät kauneutensa tuhoa.

Totuudensiemen tässä jutussa lienee seuraava: Vahvistaakseen

harvalukuista ratsuväkeään ylivoimaista vihollistaan voistaan Cæsar

oli antanut sen tueksi 2 000 parasta jalkamiestään. Mutta koska nämä

eivät kyenneet miekoillaan tekemään mitään hevosen selässä oleville

vihollisille, tuli heidän sen sijaan käyttää keihäitä, mutta ei

heitto-, vaan työntöaseina, ja suunnata ne vinosti ylöspäin ratsastajia

kohti. Selvästikin juuri tälle käskylle joku viikari sotilasten

joukosta on antanut sen pilaselityksen, joka on sitten periytynyt

jälkimaailmalle.

[59] Suurpiirteisyyttä on myöskin hänen merellä suorittamissaan

urotöissä. Häneltä peräisin on ylpeä ajatelma »Navigáre necésse est;

vivere non est necesse» (Purjehtiminen on välttämätöntä; eläminen ei

ole välttämätöntä). Lausuma, jota käytetään mietelauseena vanhojen

laivuriseurojen kokoushuoneissa, on tarkoitettu teroittamaan merenkulun

suurta merkitystä. Plutarkhoksen mukaan Pompeius sepitti sen aikana,

jolloin elintarvepula uhkasi Roomaa ja hän oli koonnut suuren

viljalaivaston auttaakseen kaupunkia. Kun silloin puhkesi niin raju

myrsky, että laivurit eivät uskaltaneet lähteä purjehtimaan, hän nousi

itse erääseen alukseen ja käski sen päällikön nostaa ankkurin sanoen:

»Sinun on pakko purjehtia; elämään sinua ei kukaan pakota.»

[60] Eräässä meritaistelussa 53-vuotias Caesar antoi uuden näytteen

joustavuudestaan. Hänen täytyi viimein hypätä mereen päästäkseen

ylivoimaa pakoon ja hän ui uskomattoman kestä västi erääseen laivaan,

joka oli taistelulinjan ulkopuolella. Ja kuitenkin hän ui vain yhdellä

kädellään, sillä toisessa hän piti muutamia tärkeitä asiakirjoja, jotka

hän tahtoi pelastaa.

[61] Caecar vei hänen nuoren poikansa Roomaan, jossa hän sai erittäin

hyvän kasvatuksen. Keisari Augustus naitti hänet myöhemmin erään

Antoniuksen ja Kleopatran tyttären kanssa ja antoi hänelle osan

Numidiaa hallittavaksi. Että nuorempi Iuba oli sivistynyt mies, sen

hän osoitti historiallisella ja maantieteellisellä kirjallisella

toiminnallaan.

[62] Malagan ja Sevillan välillä.

[63] Angprö'r.

[64] Shakespearen tuttu Cæsarin luonnekuva on sitävastoin luotu siinä

hengessä, kuin imperaattori olisi elämänsä loppupuolella joutunut

suuruudenhulluuden valtaan ja kadottanut terveen todellisuusvaistonsa.

Ferreron käsitys Cæsar-kysymyksessä on saman suuntainen kuin suuren

englantilaisen näytelmäkirjailijan. Historiallisiin sommitteluihin

taipuvaisena Ferrero päätyy Cæsarin historiallisen elämäntyön

tulkinnassaan siihen lopputulokseen, että se suurin piirtein oli joukko

epäonnistuneita suunnitelmia ja että hänen maailmanhistoriallinen

tehtävänsä oli laadultaan negatiivista: näytellä suuren hävittäjän osaa

valmistaakseen tilaa uudelle valtakunnalle. Elämänsä loppupuolella

tosin tämä suuri alasrepijä koetti vaihtaa osaa ja esiintyä

rakentajana. Mutta yritys oli tuomittu epäonnistumaan sen vuoksi, että

latinalaisen maailman repivät voimat eivät vielä lähestulkoonkaan

olleet ehtyneet. Ne olivat Cæsarille ylivoimaisia, etenkin kun

hänen omat voimansa eivät olleet samat kuin ennen. Koko maailmahan

oli hermostuneen kiihkon vallassa, ja se luonnoton jännitys, jonka

vallassa Cæsar oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet, oli tehnyt

hänet ärtyisäksi, järkyttänyt hänen sielullista tasapainoaan ja

sokaissut hänet. Hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi ja kärsi vaikeista

kaatuvataudin kohtauksista.

Näin Ferrero käsittää asian. Hänen ajattelutapansa on kiintoisa

varsinkin psykologisena todisteena, esimerkkinä siitä, kuinka

historiallinen filosofointi voi johtaa ajatustulokseen, joka on aivan

vastakkainen sille, minkä tavallinen ihmisjärki pitää luonnollisina,

päivänselvinä tosiasioina.

Eduard Meyer vastustaa tällaista käsitystä ja vakuuttaa, että

imperaattori säilytti loppuun asti ihmeellisen joustavuutensa. Parhaana

todistuksena tästä on se melkein uskomaton työkyky ja määrätietoinen

tarmo, mitä hän osoitti vielä elämänsä viimeisinä kuukausina.

[65] Kahdeksankymmentä toisten tietojen mukaan.

[66] Kuiskailtiinkin, että hän tosiaan oli hänen lihallinen isänsä.

[67] Mestarillisesti on Shakespeare murhenäytelmässään »Julius

Cæsar» Plutarkhoksen ja Appianoksen mukaan kuvaillut kansanjoukon

äkillistä mielialan muutosta. Brutus on juuri puhunut rahvaalle

niin mukaansatempaavasti vapautustyöstään, että hänelle kohotetut

eläköönhuudot eivät tahdo koskaan loppua. Hädin tuskin Antonius saa sen

jälkeen sanan vuoron ja aloittaa näin:

»Jalo Brutus

hän sanoi vallanahnaaks Cæsarin...

ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.»

Hän puhuu sitten sydämeen käyvin sanoin Cæsarin hyvyydestä kansaa

kohtaan. »Oliko _se_ vallanhimoa?» hän kysyi. »Niin sanoo Brutus, ja

Brutus on varmasti kunnian mies.»

Tähän tapaan Antonius jatkaa. Hän osoittaa Cæsarin veristä vaippaa,

osoittaa murhaajien tikarien reikiä ja tekee seuraavan johtopäätöksen:

»Miehet, jotka ovat tehneet tämän, ne ovat kunnian miehiä.» Silloin

koko kansanjoukko puhkeaa itkuun ja kuuluu huudahduksia: »Ei, he ovat

roistoja, hänen murhaajansa! Kostoa! Etsikää heidät — polttakaa —

kärventäkää — murhatkaa — lyökää! Älkää antako yhdenkään roiston elää!»

Lopuksi Antonius lukee Cæsarin kansanystävällisen testamentin. Silloin

joukko mylvii: »Hei tulipaloja! Brutuksen ja Cassiuksen luo! Pistäkää

kaikki tuleen! Jalo Cæsar! Kostakaamme hänen kuolemansa!»

[68] Noin 70 miljoonaa markkaa.

[69] Muuan mies murhattiin sen vuoksi että hän kieltäytyi luovuttamasta

Antoniukselle eräitä korinttilaisia maljakkoja, joihin triumviri oli

ihastunut. Tämän uhrin nimi oli kyllä pahamaineinen Gaius Verres.

[70] Lukekaa esim. se perhekohtauksen kuvailu, minkä Cicero kirjeessään

antaa aamiaisesta veljensä kodissa! Kirjeenkirjoittajasta oli

luonnollista uskoa kälyn ikävän luonteen aiheuttamat huolet juuri

Atticukselle, koska tämä oli hänen kälynsä veli. Johdannoksi Cicero

vakuuttaa: »Minä en totta tosiaan ole nähnyt koskaan kenenkään olevan

niin rauhallisen ja myöntyväisen kuin veljeni oli sisartasi kohtaan.

Hänessä ei ollut _hiventäkään_ huonoa tuulta. Hän sanoi vain — kaikessa

ystävyydessä: 'Pomponia, nyt voit pyytää naisia kokoontumaan, niin minä

sillävälin haetutan miehet?'

Kaikki tapahtui niin hyvänluontoisesti kuin vain _voi_ — joka

tapauksessa tuntui minusta siltä. Hän _sanoi_ sen ystävällisesti ja

_tarkoitti_ ystävällisesti ja _näytti_ myöskin siltä.

Mutta Pomponia vastasi, niin että minä voin sen kuulla: Tässä talossa

kohdellaan minua kuten sellaista, joka ei siihen kuulu? Luultavasti

vain siksi, että Statius orja oli etukäteen jo järjestänyt aamiaisen!

Veljeni sanoi vain minulle: 'Niin, tällaista minä saan kuulla joka

ikinen päivä!'

Niin istuuduimme sitten kaikki pöytään. Pomponia ei ollut mukana.

Veljeni lähetti kaikesta huolimatta, joitakin ruokalajeja hänelle

huoneeseensa. — Ei, hän ei tahtonut mitään! Lyhyesti: minä en ole

koskaan nähnyt ketään hyväluontoisempaa kuin veljeni, enkä ketään

ärtyisempää ja pikaisempaa kuin sisaresi» Ja sitten hän pyytää

Atticusta tekemään voitavansa saadakseen, sisarensa järkiinsä.

[71] Terentia meni sitten uudelleen naimisiin kokonaista kolme kertaa

ja lienee päässyt kunnioitettavaan 103 vuoden ikään.

[72] Näissä keskusteluissa pohditaan, kuinka ihminen voi tulla

onnelliseksi oppimalla kestämään kärsimyksiä ja häiritseviä

mielenliikutuksia, elämällä 'hyveellisesti' ja vapautumalla kuoleman

pelosta.

[73] Siinä määrin Lucretiuksen ajatuksen juoksu on sama kuin

Sokrateenkin. Kritonin kysymykseen, kuinka hän toivoisi tulevansa

haudatuksi, Sokrates vastasi vain hymyillen: »Mutta rakas Kritonini,

ethän sinä minua itseäni hautaa — jäljellähän on vain minun kuollut

ruumiini.» Ja hänen oppilaansa Diogenes ilmaisi saman ajatuksen hänelle

ominaisella epäkunnioittavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin samaa

asiaa. Hän vastasi: »Kuopatkaa minut kentälle!» — »Mutta siellähän

villipedot repivät sinut palasiksi.» — »Minä ajan ne pois kepilläni!»

— »Mutta sinä unohdat, ettei sinulla kuolleena ole tajuntaa!» — »No,

silloinhan on samantekevää, jos ne syövät minut!»

[74] On mielenkiintoista rinnastaa Epikuroksen ja Lucretiuksen

vakuutukseen, että maailma kaikkine kieltämäitömine kauneusarvoineen

on syntynyt atomien sokeasta leikistä, Ciceron sanat: »Mieletöntä on

ajatella, että jos joukko metallikirjaimia pudistettaisiin maahan,

niistä vallan sokeasta sattumasta voisi muodostua Enniuksen eepoksen

kaltaista teosta, edes sen yhtä säettä.»

[75] Hänen puolisonsa ei tahtonut elää hänen jälkeensä. Kun hänen

sukulaisensa huomasivat, että hän hautoi itsemurha-aikeita, he

poistivat kaikki esineet, joilla hän olisi voinut vahingoittaa itseään.

Silloin hän otti hehkuvia hiiliä hiilisäiliöstä, jolla hänen huonettaan

lämmitettiin, ja nieleksi niitä.

[76] Ollakseen hänelle oikein mieliksi ateenalaiset keksivät kerran

juhlia häntä Pallas Athenen puolisona. Mutta sitä heidän ei olisi

pitänyt tehdä, sillä heti sulhanen käytti tilaisuutta kysyäkseen:

»Missä on puolisoni myötäjäiset?» Ja hän ei tyytynyt vähempään kuin

että tuo silloin jo köyhtynyt pikkukaupunki suoritti tuhat latenttia

jumalattaren temppeliaarteesta.

[77] Kleopatran elämäkerran kirjoittaja, tai paremminkin hänen

ritarinsa, Weigall on esittänyt toisen olettamuksen. Sen mukaan

Antonius olisi ennen taistelua käskenyt Kleopatraa lähtemään kotiin.

Antonius olisi tosiaankin lopuksi roomalaisten neuvonantajiensa

pakotuksesta taipunut eroamaan »Niilin seireenistä», ettei menettäisi

kokonaan mainettaan hyvänä roomalaisena tasavaltalaisena. Rahat, jotka

Kleopatra oli myöntänyt sotaa varten, olivat lopussa, eikä hänestä siis

voinut olla juuri hyötyä Antoniuksen asialle.

Kleopatra oli tietysti kieltäytynyt tottelemasta, silloin kuin käsky

annettiin, mutta vihastuneena hän oli päättänyt antaa uskottomalle

rakastajalleen läksyn, jota tämä ei koskaan unohtaisi. Ja taistelun

parhaillaan riehuessa hänelle tarjoutuikin tilaisuus siihen.

Antoniushan oli _käskenyt_ häntä kääntymään kotiin. Nyt hän totta

tosiaan saisi tahtonsa perille.

[78] Ferrero on tehnyt toisen kiintoisan yrityksen saada järjellistä

syytä Kleopatran ja Antoniuksen päistikkäiseen pakoon. Ferrero

koettaa selittää asian niin, että Kleopatra tahtoi mihin hintaan

hyvänsä estää ratkaisun tapahtumista Aktionin luona. Hän ei olisi

muka toivonut voittoa Antoniuksellekaan, sillä silloin olisi ollut

se vaara vaanimassa, että tämä olisi palannut takaisin Roomaan ja

perustanut valta-asemansa roomalaisten näkökohtien mukaan, joista olisi

seurannut, että hän ja Egypti olisivat joutuneet kärsimään. Hän ei

tahtonut voittoa eikä tappiota — hän tahtoi vain, että Antonius pysyisi

hänen luonansa, ja auttaisi häntä hallitsemaan ja laajentamaan Egyptin

valtakuntaa. Octavianus saisi hänen puolestaan hallita barbaarista

Länttä kaikessa rauhassa.

Ferrero koettaa edelleen uskotella, että Kleopatra oli onnistunut ennen

taistelua taivuttamaan Antoniuksen suunnitelmaansa, että taistelusta

tulisi vain näennäinen, tarkoituksena ainoastaan naamioida heidän

päätöstään jättää Länsimaat oman onnensa varaan.

[79] Kleopatran samanniminen tytär joutui sittemmin naimisiin Numidian

kuninkaan Iuban kanssa, Hän sai Octavianukselta luvan ottaa mukaansa

yhden veljistään.

[80] Hauska on Cæsarin Roomaan paluuseen liittyvä kertomus köyhästä

käsityöläisestä, joka lahjoitti hallitsijalle korpin, jonka hän

oli opettanut sanomaan: »Terve sinulle, Cæsar, voiton kruunaama

sotapäällikkö!» Hän sai ruhtinaallisen palkkion hyvinopetetusta

linnustaan, mutta Octavianus pakotti hänet myöhemmin jakamaan voiton

erään kieron ystävän kanssa. 'Ystävä' kertoi nimittäin voittajalle,

että käsityöläinen oli ollut kylliksi ajattelevainen harjoittaakseen

toisen korpin sanomaan saman tervehdyksen Antoniukselle. Mutta hän

oli ollut niin varovainen, että oli _siltä_ oppilaaltaan vääntänyt

äskettäin niskat nurin!

Se anteliaisuus, mitä Octavianus osoitti korpin opettajaa kohtaan,

lienee aiheuttanut, että monet köyhät jonkin ajan kuluttua toivat

hänelle aivan ylenmäärin puhuvia lintuja, joita imperaattorin lopuksi

täytyi kieltäytyä ottamasta vastaan. Eräällä suutarilla oli kumminkin

onni maikassaan. Kun hänen hyvin masentuneena oli lähdettävä korppinsa

kanssa laputtamaan tiehensä, pahantapainen eläin äkkiä puhkesi

puhumaan sanoja, joita hänen epätoivoinen opettajansa oli monta kertaa

syytänyt hänelle päin kasvoja: »Sinuun nähden on kaikki vaiva turhaa!»

Octavianuksesta oli se niin hupaista, että hän osti suorasukaisen

linnun.

[81] Thessalian.

[82] Egyptiläinen kaupunki, koilliseen Aleksandreiasta, jonka edeltäjä

se oli kauppakaupunkina. Kanopoksen asukkaat olivat tunnetut Egyptin

sybariiteiksi.

[83] Pompeius oli tehnyt kolme voittoisaa sotaretkeä, ja hän oli saanut

viettää kolminkertaisen triumfiretken, jollei petollinen Ptolemaios

olisi surmauttanut häntä Egyptin rannikolla.

[84] Niilin suulla, lähellä Aleksandriaa oleva saarikaupunki, jossa

asui kaikenlaista roskaväkeä ja josta sitä tulvasi Roomaankin.

[85] Egyptin hallitsijasuku polveutui Makedonian Philippoksesta.

[86] Anubis oli egyptiläinen jumala, Osiriksen isä, jonka kuvilla oli

koiranpää.

[87] Isis-jumalattaren palvonnassa käytetyillä kalistimilla.

[88] On vain esim. tiedoitus, että Augustus laajensi valtakuntaansa

Elbeen asti.

[89] Ferrero, jonka mielestä melkein kaikki tämän ajan nykyaikaiset

kuvaajat monissa tärkeissä kohdissa ovat erehtyneet tapausten kulkuun

nähden, esittää tässäkin kohden äärimmäisen eroavan mielipiteensä.

Augustuksen elämäntyö ei ollut, hän sanoo, ainoastaan tasavallan

muodollinen, vaan sen todellinen palauttaminen.

Tällöin tekee aivan itsestään Augustus-tutkijan Gardthausenin lavoin

kysymyksen: »_Milloin_ oli Augustuksesta tullut oikeauskoinen

tasavaltalainen? Oliko hän kehittynyt siksi Cæsarin ympäristössä? Vai

Idus Martiæko oli kääntänyt hänen sydämensä? Hänen julkiset lausumansa

eivät juuri todista, siihen suuntaan. Tai oliko Aktionin voitto tehnyt

Sauluksesta Pauluksen?

Augustus ei oppinut Idus Martiæsta tasavaltalaisuutta, vaan

_varovaisuutta_. Hän oppi kietomaan tekonsa kauniiseen puhetapaan,

joka oli mieluinen sen ajan huomattaville miehille. Jos hän

sitävastoin olisi ilmaissut selvän suunnan, jos hän olisi ilman muuta

hylännyt tasavaltalaiset muodot, niin seurauksena olisi ollut uudet

vallankumoukset ja kansalaisverivirrat.

Erikoinen valta-asema, josta Augustus luopui vuonna 27, oli

triumviraatin suoma rajaton sotilaallinen valta. Sillä näitä

mahtikeinoja hän ei tarvinnut enää ratkaisevan taistelun tapahduttua.

Miekkavallan aika oli loppunut. Mutta tästä ei suinkaan seurannut,

että vanha tasavaltalainen valtiomuoto olisi jälleen palautunut —

muuta kuin nimeksi. Ei koskaan koko pitkän hallitusaikansa kuluessa

Augustus yrittänytkään antaa senaatille takaisin itsenäistä asemaa,

mikä tällä kunnianarvoisalla hallintoelimellä oli muinoin ollut. Eikä

hän koskaan luopunut armeijan ylimmästä päällikkyydestä. Milloin

tahansa hän voi sentähden asevoimin kukistaa vastarintayritykset.

Tässä on koko kysymyksen oleellisin osa — sen on jo Ranke esittänyt.

Augustus voi myöhemmin kyllä seurustella senaattorien kanssa näön

vuoksi samanarvoisena. Mutta se merkitsee itse _valtakysymykseen_

nähden yhtä vähän kuin ne ulkonaiset kunnianosoitukset, jotka hän

jatkuvasti soi valtion virkamiehille. Näiden _oikeudet_ riippuivat

kuitenkin princepsin tahdosta. Vertailtakoon vain konsulin asemaa

tasavaltalaisessa ja keisarillisessa Roomassa: mikä _valta_

edellisessä, kuinka _hieno arvonimi_ jälkimmäisessä tapauksessa!

Mikään ei muutoin varmemmin todista, kuinka vahva Augustuksen

valta-asema oli, kuin se asiaintila, että hänen niin vähän tarvitsi

huolehtia omasta arvonimestään — aivan samoin kuin Perikleen.

[90] Senvuoksi Augustus vältti kaikkea, joka vaikutti egyptiläiseltä.

Hän kieltäytyi muun muassa käymästä kunniatervehdyksellä Apiksen

luona, selittäen, että hän oli tottunut palvelemaan jumalia, mutta ei

härkiä. Häntä liikuttivat yhtä vähän pyhän härän katkerat kyyneleet

kuin egyptiläisten jumalankuvien hikoilu. Hän ei myöskään suvainnut

egyptiläisiä pyhättöjä Roomassa.

[91] Muuan merkillisimpiä tapauksia, jolloin Augustus ryhtyi

toimenpiteisiin tällaisia herroja vastaan, koski Egyptin maaherraa,

joka oli kiskonut itselleen luonnottoman paljon rahaa. Koska mies oli

raaka ja hienostumaton nousukas, hän mietti kovasti oikein hienoa ja

huomiotaherättävää tapaa käyttää rikkauksiaan. Hänen onnistuikin tehdä

itsensä kuuluisaksi ostamalla satumaisen kalliista hinnasta viiriäinen,

joka oli aleksandrialaisten lemmikki, koska tuo pieni taistelunhaluinen

lintu oli tähän asti voittanut kaikissa viiriäistaisteluissa.

Ostettuaan linnun maaherra paistatti sen. Keisarin käskystä hän sitten

sai kuolemallaan sovittaa idioottimaisen raakuutensa, jolla hän siis

oli ylittänyt syntimittansa.

[92] Vuosisata sitten muuan italialainen arkeologi teki Egyptissä

löydön, joka aukaisi maailmanliikenneyhteyksien historiaan

huomiota herättävän perspektiivin. Aikaisemmin koskemattomasta

kahdeksannentoista dynastian aikaisesta haudasta hän löysi pienen

porsliinipullon, jossa oli ihomaalia ja johon oli tehty oikeita

kiinalaisia kirjoitusmerkkejä. Jo 1500 vuotta e.Kr. syntymää Egyptin

naiset olisivat siis maalanneet silmäluomensa Keltaisenjoen maista

luodulla ihomaalilla.

Mutta kun sinologien vuoro tuli sanoa ajatuksensa ihmeellisestä

löydöstä, he eivät tahtoneetkaan yhtyä huimaan haaveiluun. Jo ennen

kuin he olivat nähneetkään kysymyksenalaista kalleutta, he voivat

tiedoittaa, että se ei voinut olla enemmän kuin jonkin tuhannen

vuoden vanha. Porsliini — jolla sivumennen sanoen oli ollut sama arvo

kiinalaiselle taiteelle, kuin marmorilla kreikkalaiselle — keksittiin

näet kaiken todennäköisyyden mukaan vasta kahdeksannella sataluvulla

e.Kr., kaikissa tapauksissa ei paljoakaan aikaisemmin.

Tarkempi tutkimus totesi lisäksi pullon vielä kolmesataa vuotta

nuoremmaksi. Huomattiin nimittäin, että kiinalaiset kirjainmerkit

sisälsivät 11:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneitten

runoilijoin mietelmiä. Mutta tutkijat menivät armottomasti vieläkin

pitemmälle. He osoittivat, että pikkuesine oli aivan tavallinen

nuuskapullo. Ja kiinalaiset tulivat tuntemaan tupakan vasta

1600-luvulla hollantilaisten välityksellä! Vieläpä muuan kiinalaisen

porsliinin erikoistuntija voi suorastaan todistaa, että pullo oli tehty

1820-luvulla ja siis aivan uusi, kun sen muutamat ovelat fellahit

piilottivat egyptiläiseen hautaan.

Samanlaatuista petollisuutta keksittiin muutoin muutamissa toisissakin

egyptiläisissä haudoissa ja Layard joutui kaivauksissaan Assyriassa

kymmenisen vuotta jälkeenpäin juuri samanlaisen kunniattoman kepposen

esineeksi. Mutta häntäpä ei ollutkaan helppo pettää.

[93] Aikaisempina aikoina Rooman nuoriso oli tyytynyt kylmiin

kylpyihin Tiberissä, mutta sitä mukaa kuin kreikkalaiset tavat

tulivat kaupungissa yleisiksi, kasvoi myöskin itämaalaisen tavan

mukainen lämpimien kylpyjen tarve. Augustuksen ystävä ja auttaja

Agrippa rakennutti ensimmäisenä suurenmoisia lämminkylpyrakennuksia,

n.s. thermit, Roomaan. Täten hän antoi alun myöhemmin kuuluisille

roomalaiskylvyille, joihin kuului hikoilusauna, hierontaa ja

voimistelua viileämmässä huoneessa ja lopuksi jäähdytyskylpy kylmässä

vedessä. Nimi »roomalaiskylpy» ei ole kuitenkaan paikallaan, sillä

tämä kylpymuoto oli laina kreikkalaisilta, jotka olivat sen vuorostaan

saaneet Idästä. Agrippan thermit olivat loistorakennuksia, jotka

olivat seinämaalauksilla ja parhailla kreikkalaisilla taideteoksilla

koristetut.

[94] Kadmos, Theban perustaja, oli foinikialaisen kuninkaan poika.

[95] Hyperborealainen (»pohjanperäläinen») merkitsee oikeastaan

»Pohjoistuulen (Bóreas) takaiset».

[96] Duruy, ranskalaisena, on tähän hyvin kärkäs. »Tacituksen

kirjasta», hän sanoo, »on tullut naapureillemme historian evankeliumi,

ja he ovat ammentaneet siitä joukon ihmeellisiä juttuja ihannoidakseen

omaa rotuansa. Totuus on, että saaliinhimoiset germaanilaiskansat

neljän vuosisadan aikana olivat ihmiskunnan vitsauksena.»

Eduard Norden on taas puolestaan perusteellisilla tutkimuksilla

todennut, että osa Tacituksen kertomuksia on tehty kaavoittuneitten

mallien mukaan muinaisajan kirjailijain »barbaarikansojen» kuvauksista,

joita on aiemmin esitetty persialaisista, skyyttalasista ja kelteistä

kerrottaessa.

[97] Muinaisilla persialaisillakin oli pyhiä valkoisia hevosia, jotka

vetivät pyhiä vaunuja, joihin ei kukaan kuolevainen saanut nousta.

[98] On kiintoisaa kuulla, miten voimakkaan vaikutuksen tämän

luonnonkansan sotalaulut tekivät roomalaisiin. Kun he muistelevat

kimbrejä vastaan taistellessaan kärsimäänsä ensimmäisiä tappiotaan,

niin korvissa kaikuu kilpien takaa kuuluva sotalaulujen pauhina, ja

Tacitus kertoo, kuinka germaanit, kun he näitä lauluja lauloivat,

pitivät suunsa edessä kilpiä vahvistaakseen ääntä. »Sotalaulu alkaa»,

hän sanoo, »kumealla muminalla, joka kiihtyy, sitä mukaa kuin sotainto

kasvaa, kallioita vastaan lyövien aaltojen pauhuksi.»

[99] Nimeä on — luultavasti kuitenkin väärin — pidelty germaanilaisen

Hermann nimen latinalaisena muotona.

[100] Muinaisruotsalainen Oden jumala.

[101] Hänen kärsimystensä historia viittaa selvästi siihen, että

heikko verenkierto ja aineenvaihto olivat hänen monien sairauksiensa

pohjimmaisena syynä.

Hänen vaarallisimpia tautejaan oli maksasairaus, joka vuonna 23

e.Kr. uhkasi päättyä kuolemaan. Aikaisemmin hänen henkilääkärinsä

oli hoitanut häntä lämpimillä kääreillä, mutta nyt se menetelmä ei

enää auttanut. Lääkäri Antonius Musa antoi hänelle silloin neuvon

koetella vastakkaista menetelmää, ja Augustus alistui epätoivoissaan

kylmävesihoitoon. Se auttoi, ja Augustus piti Antonius Musaa elämänsä

pelastajana.

Tästä johtui myöskin, että kylmävesihoito tuli muodiksi Roomassa, kuten

näemme Horatiuksen lauluista. Runoilija itse oli niitä, jotka sen

sijaan, että olisivat matkustaneet Baiæn hienoon kylpylään Napolin

lahden rannalle, »keskitalvellakin valelluttivat itseään kylmällä

vedellä».

[102] Odysseus esiintyi silloisessa kirjallisuudessa viekkaan veijarin

perikuvana.

[103] Gardthausen pitää kuitenkin luultavampana, että kruununperillinen

sortui Antonius Musan uuden kylmävesiparannuksen uhrina, jolta

Augustuksen paranemisen jälkeen odoteltiin ihmeitä ja jota senvuoksi

käytettiin aivan arvostelukyvyttömästi.

[104] Hänen hautajaisissaan sattui niin harvinainen tapaus, ettei se

koskaan häipynyt näkijän mielestä: juuri kun ruumisrovio oli sytytetty,

kohosi liekeistä kotka kohti taivasta. Lintu oli ollut roviopuiden

sisään suljettuna, mutta vapautui samalla hetkellä, kun halkopinoon

syntyi aukko.

[105] Ken sittenkin itsepäisesti tahtoo nimittää kaikkia hänen

hyviä ominaisuuksiaan teeskentelyksi ja pitää kokonaista siunausta

tuottanutta elämäntyötä synnynnäisen teeskentelytaidon hedelmänä, voi

kyllä huvitella sillä itseään — ja ihastella omaa tarkkanäköisyyttään.

Mutta sellaiseen katsantokantaanhan pitäisi ainakin olla yhtyneenä

suuren Voltaire'in henkevyys, kun hän määräsi Ranskan vallankumousajan

hylkäystuomioitten sävyn siitä miehestä, joka oli ollut kyllin julkea

kumotakseen tasavallan. Hän tiivisti näet tuomionsa hänestä sanoihin:

»Paheellinen hirviö, jolla on onni myötä.»

[106] Niebuhr kertoi, että hän ei voinut työskennellä, niin kauan kuin

Augustuksen pystykuvan silmät olivat häneen suuntautuneina.

[107] Runoilija, Horatiuksen ystävä.

[108] Latinalaisesta sanasta _pastor_: paimen.

[109] On kiintoisaa — näin ohimennen — huomata, että jo Vergilius

tunsi, miten tärkeätä on jalostaa siemenviljaa valitsemalla

aina parhain osa satoa tähän tarkoitukseen. Hän puhuu myöskin

maanviljelijöistä, jotka koettavat helpottaa jyvien itämistä antamalla

niiden olla ensin salpietarissa tai öljyssä. Mutta runoilija tekee

tällöin seuraavan johtopäätöksen:

»Mut valioimmankin, perin tarkkaan tutkitun viljan

näin minä huononevan, jos ihminen ei joka vuosi

siemeneks parhaimpaa valikoi. Näet sattuma koettaa

kaikkea kehnontaa, sit' taannuttua asemastaan.»

»Georgicassa» on runsaasti yhtäläisiä kokemusperäisiä havaintoja,

kuten esim. että maakokkareet tulevat kuohkeammiksi, jos ne jätetään

pakkasen purtaviksi, että puut täytyy toisaalle siirrettäessä istuttaa

siten, että sama puoli tulee aurinkoa kohti kuin ennenkin, tahi että

mehiläisiä pesään pantaessa tulee voimattomat kuningattaret korvata

nuoremmilla ja voimakkaammilla. Samanlaatuinen esimerkki on runoilijan

neuvo, miten pitää kasvattaa hienovillainen lammaskanta:

»Lampaistas vain hieno- ja valkeavillavat etsi!

Myös paras hyljätä on vitivalkea pässi, jos sillä

kostean suulaen alla on mustankirjava kieli,

tai pian kirjokkaita jo vuonia laumahas karttuu;

lampaittes vilinästä sä uus isä etsiös niille!»

[110] Tarkoitetaan silkkiäismadon koteloita.

[111] Valtameren.

[112] Lyydian jokia.

[113] Kreik. Aineias.

[114] Kreik. Aiolos.

[115] Troialaisten.

[116] Tanedos saari on Troian edustalla.

[117] Käärmeiden myrkyllisyyden luultiin johtuvan myrkkykasvien

syömisestä.

[118] Troialaisten.

[119] Kreik. Tartaros.

[120] Runoilijoita.

[121] Suosittu laulaja.

[122] Tätä käsitystä tukevat m.m. monet kreikkalaiset tyttöjen ja

poikien nimet, jälkimmäiset usein kreikkalaisin _kotipaikkaosoituksin_.

Sattuu myöskin, että kun Horatius käännöksessään on paikallistuttanut

todistettavasti lesboslaisen runon Roomaan, hän esimerkiksi

nimittää pohjoistuulta 'traakialaiseksi tuuleksi' ja unohtaa,

että yhtä luonnollinen kuin sanontatapa oli Lesboksessa, yhtä

huonosti se soveltuu Roomassa. Silloin tällöin tapaa Horatiuksella

myöskin vaikeasti käsitettäviä ilmaisumuotoja, joka selvenee siitä

olettamuksesta, että ne ovat huonosti onnistuneita kokeita ilmaista

latinaksi kreikkalaisia lausetapoja.

[123]

Miesi nuhteetoin, elämältään puhdas,

suojaks keihäst' ei kuten villit kaipaa,

jousta, viint' ei, täys mi on myrkkypäitä

nuolia, Fuscus.

Fuscus oli Horatiuksen runoilijaveli.

[124] Vrt. Svenska folkets underbara öden VII: 162.

[125] Augustuksen palatsin sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi

laakeripuu — se oli jo vanha kreikkalainen tapa — ja keskellä oven

yläpuolella riippui lammenlehdistä tehty kansalaiskruunu.

[126] Apollonin lisänimi (erikoisesti lääkintätaidon jumalana).

[127] Vrt. V.A. Koskenniemen runoa »Poppelit» kokoelmassa »Sydän ja

kuolema». Suom. huom.

[128] Eräs meren jumalatar.

[129] Haimos, nykyinen Balkan, on Thrakian vuoria. Siellä (ja etupäässä

Thesaliassa, Pelion-vuorella) eli kentauri Kheiron, jonka Iuppiter

asetti taivaalle tähtikuvioksi, Jousimieheksi.

[130] Pohjois-Kreikan vuoria.

[131] Öljymarjat.

[132] Mustanmeren varhaisempi nimi oli Pontus Axinus (Akseinos)

s.o. »vieraille ynseä» meri, mutta käytännössä oli päässyt valtaan

eufemistinen nimitys Pontus euxinus = »ystävällinen» meri. Suom. huom.

[133] Tomi sijaitsi suunnilleen samalla asteella pohjoista leveyttä

kuin Firenze, siis vain hiukan pohjoisempana kuin Rooma. Mutta tuon

seudun ilmasto oli paljoa koleampaa ja raaempaa. Suom. huom.

[134] Kun hän syntyi, ei kukaan voinut aavistaa, että hänestä tulisi

maailmanvaltakunnan herra. Mutta Suetonius kertoo astrologista,

joka ennusti, että pienokaisesta kerran tulisi »kuningas, vaikkakin

vailla kuninkaanarvon merkkejä». Sama historioitsija kertoo myöskin

hullunkurisen kaskun siitä, kuinka »Livia häntä kantaessaan koki

tutkistella, tulisiko hän saamaan pojan. Hän otti silloin munan

hautovalla kanalta ja hautoi sen itse palvelijattariensa avulla, jotka

vuorottelivat pitääkseen munan lämpimänä, kunnes siitä syntyi poikanen,

jolla oli silmiinpistävän suuri heltta.»

[135] Tiberiuksen käyttäytymisestä kuolemantapauksen jälkeisenä aikana

Suetonius kertoo kuvaavan jutun. Kun Troian lähetystö vihoviimeisenä

saapui surunvalittelulle, niin tuikea keisari ivaili heidän hieman

myöhäistä saapumistaan sanoen: »Minäkin saan lausua valitteluni teille

— kuuluisan kansalaisenne Hektorin menetyksen johdosta.»

[136] »Jotkut luulivat», Tacitus sanoo, »että hän vetäytyi

yksinäisyyteen siksi, että hän häpesi ulkonäköään vanhoilla

päivillään.» Nuorena Tiberius oli ollut tavattoman kaunis ja komea

mies. Multa nyt oli hänen »muinoin ryhdikäs ja leveäharteinen

vartalonsa luonnottoman laiha ja iän taivuttama, hänen päälakensa

paljas ja kasvonsa täynnä paisumia, joita hän peitteli laastarilla.»

[137] Nuoruusvuosinaan keisarin ainoa heikkous lienee ollut taipumus

väkijuomiin. Sanotaan sotilasten sen vuoksi vääntäneen hänen nimensä

Tiberius Claudius Nero — Biberius Caldius Meroksi, sanaleikki

latinalaisista sanoista »bibere», juoda, »calduma, viinitoti ja

»merum», sekoittamaton viini. Vedellä sekoittamattoman viinin juomista

pitivät roomalaiset ja kreikkalaiset rappeutumisen merkkinä.

Koko juttuhan on vain sotilasvitsi, jota ei saa pitää niin suuressa

määrin Tiberiusta luonnehtivana kuin juttujenkertoja Suetonius tekee.

[138] Suurelta osalta Tacituksen käsitys Tiberiuksesta varmastikin

juontaa juurensa niistä lähteistä, joita hän sanoo käyttäneensä,

nimittäin Agrippina nuoremman, keisari Neron äidin muistelmista. Tämä

on epäilemättä tehnyt parhaansa Tiberiuksen muistoa mustatakseen

kostoksi siitä, mitä hänen äitinsä, Agrippina vanhempi, ja hänen

veljensä olivat saaneet Tiberiuksen takia kärsiä.

Se seikka, että Tacitus ilman tarpeellista kritiikkiä ammensi

tästä myrkyllisestä lähteestä, ei johtunut vain hänen yleensä

ylimyksellisistä mielipiteistään, vaan myöskin henkilökohtaisesta

vihasta, tosin ei suorastaan Tiberiusta kohtaan, tyrannia kohtaan,

joka piti kunnianaan sitä, että oli ottanut Tiberiuksen esikuvakseen,

nimittäin vihasta keisari _Domitianusta_ kohtaan. Tacitus epäili

Domitianusta siitä, että tämä oli myrkyllä raivannut tieltään hänen

pidetyn ja syvästi kunnioitetun appensa Agricolan. Tällöin voimme

ymmärtää, kuinka kirjailija johtui pitämään Domitianusta, joka oli

oikea tyranniluonne, Tiberiuksensa mallina, käyttämään Domitianuksen

jäljittelijän-ominaisuuksia, jotka hän henkilökohtaisesti tunsi,

Tiberiuksen psykologisina selityksinä. Miten julmalla nautinnolla hän

onkaan heiluttanut ruoskaansa Tiberiuksen yllä! Kohtasihan jokainen

isku yhtä hyvin vihattua Domitianusta.

[139] Suetonius ainakin sanoo, että hän ukonilmalla heitti viittansa

pään yli tahi juoksi piiloon sängyn alle. Muuan jonkin verran nuorempi

kreikkalainen historioitsija sitävastoin kertoo, että mielipuoli caesar

oli teetättänyt itselleen ukkos- ja salamakoneen, joka pantiin käyntiin

heti kuin vain Iuppiter oli jyrähdyttänyt omaansa.

[140] Muinaisajalta tämä idyllinen seutu oli harvinaisen, usein

uusiintuvan murhenäytelmän katsomona. Pyhässä lehdossa kasvoi puu,

jonka ympäri nähtiin yötä päivää haamun hiipivän paljastettu miekka

kädessä. Se oli Dianan pappi. Hän oli murhaamalla edeltäjänsä saanut

korkean arvonsa, johon kuului nimitys »Metsän kuningas», ja kerran

hän itse oli saava saman kohtalon: joku, joka olisi voimakkaampi ja

viekkaampi kuin hän, surmaisi hänet. Sillä sellainen oli pyhän lehdon

laki, että ainoastaan se, jonka onnistui surmata edeltäjänsä, voi

päästä temppelin papiksi. Hän ei saanut kuitenkaan ryhtyä papin kanssa

kaksintaisteluun, ennenkuin hänen oli onnistunut taittaa oksa pyhästä

puusta, jota Metsän kuningas vartioi. Vielä toiselle vuosisadalle

saakka meidän ajanlaskuamme pysyi tämä tapa muistona barbaariselta

alkuajalta, jolloin Dianaa palveltiin ihmisuhreilla.

Nerokas englantilainen uskonnontutkija Frazer on tullut siihen

kiintoisaan olettamukseen, että Metsän kuningas oli metsän jumalattaren

Dianan puoliso ja että Dianan arveltiin olevan ruumiillistuneena

pyhässä puussa, jota pappi hengellään suojeli. Tällaisia avioliittoja

ihmisten ja puiden välillä esiintyy vielä Intiassa ja muissa

itäaasialaisissa maissa. Lähtökohtanaan Nemijärven rannoilla näytelty

harvinainen draama Frazer on suuressa teoksessaan »Kultainen oksa»,

jonka pääpainos on 12-niteinen, käsitellyt suunnattoman laajoja aloja

alkukantaisuskontojen tutkimuskentällä. Eri tahoilta maailmaa hän

on esittänyt kiintoisia rinnakkaistapauksia, erittäinkin nykyisten

afrikkalaisten kansojen keskuudesta, ja siten kiintoisasti valaissut

kysymystä noituuden ja alkukantais-uskontojen synnystä.

[141] Hän oli Claudiuksen vaimoista kolmas järjestyksessä. Molemmista

edellisistä Claudius oli eronnut.

[142] On kuitenkin mahdollista, että kirjoituksen loppuosa — ja sen

mukana kuvaus kurpitsaksi muuttumisesta — on hävinnyt.

[143] Suetoniuksen kertoman mukaan hän ei ollut parempaa perua isänkään

puolella, sillä hänen isänsä hän kuvaa raa'aksi irstailijaksi.

Tacituksella ei ole sitävastoin miehestä mitään pahaa sanottavana.

Mutta ei hyvääkään. Suetonius kertoo edelleen, että kun äsken isäksi

päässyttä onniteltiin terveestä pojasta, hän kiitti lausuen: »Minun ja

Agrippinan pojasta ei voi koskaan tulla muuta kuin ihmiskunnan hylkiö.»

Kertomuksessa tuntuu historiallisille kaskuille ominainen

jälkiviisauden maku.

[144] Suetonius kertoo esimerkiksi, että Nero muun muassa

traagillisessa laulukappaleessa näytteli — raskaana olevan naisen osaa.

»Mitä keisari tekee».» kysyi joukko kauhistuneita katsojia. »Hän on

lapsivuoteessa», vastattiin. Eräässä toisessa traagillisessa osassa

Hänen Majesteettinsa vaikeroi niin kamalasti, että muuan sotilas riensi

vapauttamaan hänet niistä kahleista, joihin hän osan mukaisesti oli

olevinaan kytketty.

[145] Hänen äitinsä oli kauneudellaan herättänyt Messalinassa kateuden,

ja se oli maksanut hänen elämänsä. Hänen isänsä oli ollut Seianuksen

ystävä ja joutunut perikatoon yhdessä tämän kanssa.

Poppæa oli mestari taidossa vaikuttaa »hyvin säilyneeltä». Hän keksi

jonkinlaisen hajuvoiteen, jolla hän suojeli kasvojaan kuten naamiolla,

heti kun oli yksinään, ja pitääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi joka

päivä aasinmaidossa. Siksi kuuluikin matkoilla hänen seurueeseensa aina

500 aasintammaa.

[146] Suetonius kertoo kaskun eräästä suositusta näyttelijästä, joka

muutamassa tunnetussa aariassa havainnollistutti sanoja »Hyvästi,

isä, hyvästi, äiti» sellaisilla eleillä, että kaikki ymmärsivät hänen

tarkoittavan Claudiuksen ja Agrippinan murhia. Sanoessaan »Hyvästi,

isä» hän nimittäin matki syömistä, sanoessaan »Hyvästi, äiti» uimista.

[147] Tällä matkallaan Nero meni taas uudelleen naimisiin. Poppæa

oli kuollut — kerrottiin Neron vihoissaan potkaisseen häntä, niin

että hän sai keskenmenon ja kuoli. Tällaiseen tekoon hän voi tehdä

itsensä syylliseksi, mutta yhtä kuvaavaa on tälle rakastettavalle

kaunosielulle, että hänellä ei ollut sydäntä poltattaa kaunista naista,

vaan hän itämaisen tavan mukaan palsamoidutti hänet. Tämän jälkeen hän

nai naisen, joka oli ollut hänen rakastajattarensa viimeistä edellisen

avioliiton aikana — tämä oli naisen neljäs avioliitto järjestyksessä.

Mutta oikullinen Nero näyttää kyllästyneen häneen heti, kun kielletyn

hedelmän houkutus ei naisessa enää ärsyttänyt hänen aistillisuuttansa.

Kreikassa hän, kuten sanottu, meni naimisiin erään Sporos nimisen

eunukin kanssa. Tämä olio oli hämmästyttävästi. Poppæan näköinen.

Nero puetti hänet naisten vaatteisiin, nimitti häntä Sabinaksi,

vihitti virallisesti itsensä hänen kanssaan ja näytätti häntä kansalle

keisarinnana. Muuan filosofi, jolta Nero kysyi, mitä hän piti uudesta

keisarinnasta, vastasi purevasti: »Ah, olisivatpa jumalat antaneet

isällesikin sellaisen vaimon eikä ketään muuta!»

[148] Nero oli likinäköinen ja piti siksi hiottua smaragdia toisessa

silmännurkassaan.

[149] Tekijä W. Reinhold (1839).

[150] Tu kongprángàr, se tu pardonné: »Ken ymmärtää kaiken, antaa

anteeksi kaiken.»

[151] Kas tässä myös eräs valonvälkähdys, joka on kiintoisa lajiaan:

vuonna 58 Nero ehdotti neuvonantajilleen, että kaikki tullit ja muut

välilliset verot lakkautettaisiin. Tällainen kaksikymmenvuotisen

ruhtinaan vapaakauppamielisyys oli aivan uutta antiikin taloudellisessa

historiassa. Kuinka kaikki ihmiset tulevat olemaankin ihastuksissaan

päästessään tulleista ja vapautuessaan vihatuista publikaaneista,

Nero arveli! Tästä, sangen ajattelemattomasta tunteesta syntyi hänen

uudistussuunnitelmansa. Koko juttu on hänestä enemmän kuin luvallisen

yksinkertainen: koskapa publikaanit käyttäytyvät epäoikeudenmukaisesti,

niin heidät on poistettava ja heidän kanssansa kaikki, millä on tullien

kanssa tekemistä. Olisivatko _välittömät_ verot, jotka olisi täytynyt

säätää poistettujen lilalle, olleet kansalle mieluisampia, sitä hän ei

näytä ollenkaan ajatelleen. Neron neuvonantajat vastustivat ehdotusta,

joka raukesi siihen. Mutta se hyöty siitä kaikissa tapauksissa oli,

että tullien- ja veronkantajien toiminnan tarkastusta parannettiin.

[152] Sen voimakkaan vaikutuksen, jonka suurkuninkaan veljen loistavan

seurueen kanssa tekemä pitkä matka Länsimaiden pääkaupunkiin

teki Idän kansoihin, pitäisi muutamain eteväin Uuden Testamentin

historian tutkijain mukaan kuvastua kertomuksessa kolmen kuninkaan

palvomismatkasta Betlehennin. Tämä olettamus on antanut aihetta

teräviin tieteellisiin väittelyihin, joissa kuitenkin sellaiset

tutkijat kuin Jeremias ja Eduard Meyer jyrkästi asettuvat tätä

olettamusta vastustamaan.

[153] Historioitsija Hendersonin.

[154] Henkilöillä, jotka pakotettiin surmaamaan itsensä, oli tapana

testamentata osa omaisuuttaan keisarille tai jollekin toiselle

mahtimiehelle pelastaakseen siten edes _jotakin_ sukulaisilleen.

[155] Kaupunki eteläisessä Latiumissa.

[156] Se nimittäin antoi Gemellukselle toiveita palvotun Maronillan

pikaisesta kuolemasta ja hänen vieläkin enemmän palvotun omaisuutensa

perimisestä.

[157] Troian lähellä oleva vuori.

[158] Tällä tarkoitetaan yleistä huhua, että kristityt

jumalanpalveluksissaan teurastivat ihmisiä ja söivät heidän lihaansa.

Nämä syytökset johtuivat pakanain väärinymmärtämästä opista Jeesuksen

ruumiin ja veren läsnäolosta ehtoollisessa.

[159] Kuinka laajaksi ja vaikeasti hallittavaksi kreikkalainen

kieliainehisto on tullut suureksi osaksi näiden löytöjen vuoksi, siitä

saamme aavistuksen, kun kuulemme, että suuri saksalainen filologi Diels

laski vuonna 1905 täydellisen ja ajanmukaisen kreikkalaisen sanakirjan

esitöiden kustannukset 10 miljoonaksi markaksi ja itse kirjan

kirjakauppahinnan — 120 paksua nidettä käsittävä teos — 6 000 markaksi.

[160] Ei mistään muusta kirjasta koko maailmassa ole oteltu niin

monia ja monikielisiä painoksia. Brittiläinen raamattuseura on yksin

julkaissut Uutta Testamenttia noin 550:llä kielellä.

[161] 39 ruoskaniskua oli rangaistus, johon synagoogan esimiehillä oli

tapana tuomita ankaroita jumalanpalvelusta koskevia lainmääräyksiä

vastaan tehdyistä rikkomuksista.

[162] Tähän alaan kuuluvien kysymysten opastavia selityksiä on

Nordisk Familjebokin 3:nnessa laitoksessa: artikkelit »Bibelforskning»

ja »Jesus». Muutoin viitataan alempana olevaan valtavan kirjallisuuden

pieneen valikoimaan, joka on suoritettu silmämääränä se, että se

m.m. olisi kutakuinkin erilaatuisia pääsuuntia edustava, suuntia,

joita tiedemiehet ja muut sivistyksellisesti huomatut totuudenetsijät

ovat esittäneet. Toisessa osastossa kirjallisuus on mainittu

aikajärjestyksessä.

[163] Tämän käsityskannan mukaan esim. Pietarin hahmo on muunnos ja

yhteensulautuma persialaisesta Mithraasta, roomalaisesta Ianuksesta

sekä kreikkalaisesta merenhaltiasta Proteuksesta, jonka nimikin paljon

muistuttaa Petrus nimeä. Proteuksen kyky muuttaa helposti muotoaan

ilmenee selvästi Pietarin äkillisissä heilahduksissa taisteluhalun

ja toiselta puolen horjuvaisuuden välillä, joka meni niin pitkälle,

että hän kielsi Mestarinsa. »Apostolienhan on kuten Proteus likeisissä

tekemisissä veden kanssa — kalastajana — ja tekee ihmetyön kulkien

merenhaltian tavoin veden päällä.» Kertomus Nainin lesken pojasta,

jonka Jeesus herättää kuolleista, saa seuraavan nerokkaan tulkinnan:

»Kuollut symboloinee nousevaa Orionia tai Capellaa, Ajomiehen

tähtikuvion kantamana — _kannettiinhan_ kuollutta paareilla. Leski

tarkoittaa talven jumalatarta: talvi on lopussa. Ja Jeesuksen sanat

leskelle: 'Älä itke' merkitsevät: 'Sadeaika on ohi'.» Tällaisen

tieteellisen analyysin' edessä mykistyy tavallinen yksinkertainen järki

kummastuksesta ja ajattelee tälläkin kertaa kuten usein ennenkin:

»Liiallinen oppi on tehnyt sinut hurjaksi.»

[164] Ranskaksi Cologne.

[165] _Pentelikon_ oli marmorilouhimoistaan kuuluisa vuori Attikassa.

(Suomentajan huomautus.)

[166] Yksi saksalainen ja yksi itävaltalainen Reichs-Limes-Kommission

on jo miespolven ajan työskennellyt limeksen, sen linnakkeiden y.m.

kaivauksissa ja tutkimuksissa ja tehnyt joukon sekä kiinteitten että

irrallisien muinaisjäännösten löytöjä tavaten ensi sijassa aseita, ja

sotilaan varustukseen kuuluvia esineitä, talouskaluja ja taide-esineitä

sekä rahoja. Erittäin mielenkiintoisia ovat Mithraan temppelin

jäännökset alttareineen ja jumalankuvineen sekä hautakivet linnaväen

hautausmaalta.

[167] Kuuluisin kaikista muinaisajan mosaiikeista, kuva Aleksanterin

taistelusta Issoksen luona, on viety eräästä Pompejin talosta Napolin

kansallismuseoon.

[168] Raha, jonka arvo noihin aikoihin oli suunnilleen viisikymmentä

penniä.

[169] Tästä johtuu ajattelemaan muualta Lukianoksen satiirista

dialogia, jossa eräs kaunis hetaira, nimeltään Drosis, valittelee

ystävättärelleen, ettei nuori Kleinias enää tule hänen luoksensa. Hänen

opettajansa, kyynikko filosofi Aristainetos, tuo pörröinen hämmästelijä

ja teeskentelijä, »jolla on pitkä pukinparta, on pitänyt pitkiä

saarnoja nuorukaiselle hyveen edullisuudesta nautintoon verrattuna», ja

kieltänyt nuorukaista käymästä enää tervehtimässä Drosista.

Mutta hänen ystävättärensä keksii heti keinon. Hän lupaa mennä sille

paikalle, missä Kleiniaan isällä on lapana kävellä. Sinne hän yöllä

kirjoittaa hiilipulalla seinälle: »Aristainetos turmelee Kleiniaan.»

Silloin ukko varmasti ottaa Mattinsa koulusta!

[170] Basilikat, jotka pilaririveillä olivat jaetut kolmeen laivaan ja

päätyivät jo mainittuun korokkeeseen, ovat erittäin mielenkiintoisia

siksi, että ne olivat vanhimpien kristittyjen kirkkojen esikuvina.

[171] Samoinkuin suuressa kieltolakiäänestyksessä Ruotsissa 1923. Ks.

ilmoituslehtistä teoksesta »Svenska folkets underbara öden».

[172] Aikaisemmin luultiin väärin, että Herculaneumin yli oli virrannut

hehkuvaa laavaa ja että siksi oli mahdotonta kaivaa sitä esille.

Itse asiassa on tuhkan päällä vain ohut laavapeite, ja sekään ei ole

peräisin vuodella 79, vaan paljoa myöhäisemmistä purkauksista.

[173] Hadrianuksen ja Antoninuksen vallit ovat nyt. kuten Reinin

ja Tonavan limes, perin pohjin tutkitut, ja on olemassa kokonainen

kirjallisuus näistä roomalaisajan vahvimpien puolustuslaitteiden

jäännöksistä. Hadrianuksen valli oli yli 12 peninkulmaa pitkä ja lienee

ollut 6-7 metriä korkea. Kaikkialla, missä maasto myönsi, oli 10 metriä

leveä ja 3 metriä syvä hauta muurin ulkopuolella.

[174] Lambaesiksen rauniot ovat kaikista mielenkiintoisimmat entisillä

Rooman alueilla Afrikassa. Sikäläisien kaivausten arvoa ovat

runsaat piirtokirjoituslöydöt lisänneet. Numidialaiset hävittivät

kaupungin 400-luvun alussa. Nyt se on ranskalainen Lambèse niminen

rangaistussiirtola.

[175} Kuvaavaa sille hyväntekeväisyydelle, josta Hadrianus tuli

yleisesti tunnetuksi, on seuraava hauska kasku: Muutamana päivänä,

jolloin keisari tapansa mukaan oli kylpemässä eräässä yleisessä

kylpylässä, aivan tavallisen yksinkertaisen kansalaisen tavoin, hän

näki vanhan sotilaan kihnuttavan selkäänsä kylpyhuoneen marmoriseinää

vastaan. Hadrianus, joka tunsi vanhuksen, kysyi häneltä, miksi tämä

teki näin. »Siksi, että minun on pakko — minulla ei ole varoja pitää

mukanani orjaa, joka harjaisi selkääni ja hieroisi leinin runtelemaa

ruumistani.» — »Silloinpa sinun pitää saada orja ja rahojakin sen

elatukseksi», keisari sanoi.

Kun Hadrianus seuraavana päivänä tuli taas kylpylään, oli siellä

kokonainen liuta vanhuksia, jotka seisoivat ja kihnuttelivat itseänsä

seiniä vastaan. Keisari hymyili ja — pani heidät harjaamaan toisiansa.

[176] Merkitsee »hurskas».

[177] Merkitsee: Pikkukyynikko.

[178] Kohtalottaria, jotka kehräävät ihmisten elämänlangan ja

leikkaavat sen poikki, kun aika on täysi.

[179] Aeneaan isä.

[180] Rikkaus.

[181] Oikea merimiesjuttu, jossa Lukianos parodioi mielikuvituksellisia

matkaseikkailuja, joita kreikkalainen kirjallisuus Odysseuksen ajoista

asti oli tulvillaan.