Näyttämönä on Olympos, jonne filosofi Kyniskos[177] on uskaltautunut
hieman hävyttömin aikein tunnustella itsensä jumalien isän suonta.
»Kuulepas Zeus», hän sanoo, »tarkoituksenani ei ole häiritä sinua
rukoilemalla rikkautta tahi valtaa tahi jotakin muuta samanlaista,
koska sinusta on kiusallista sellaista antaa. Kysymys on vain pienestä,
turhanpäiväisestä asiasta, jonka suvainnet minulle suoda.»
_Zeus_: Annapa sitten kuulla pyyntösi, Kyniskos! Se hyväksytään, jos se
on niin vaatimaton, kuin miltä kuulostaa.
_Kyniskos_: Vastaa vain minulle yksinkertaiseen kysymykseen!
Varmasti olet sinäkin perehtynyt Homerokseen ja Hesiodokseen. Sano
minulle sitten, onko totta, mitä nämä miehet kertovat Kohtalosta
ja Moirista[178] että sellaiseksi kuin nämä kerran ovat kehränneet
kunkin naisesta syntyneen elämänlangan, sellaiseksi sen sitten täytyy
välttämättömästi tulla.
_Zeus_: Ei mikään ole varmempaa kuin se.
_Kyniskos_: Hyvä! No entä sitten Sallimus ja Sattuma, jotka myöskin
ovat kuuluja auktoriteetteja, mitä ne sitten ovat? Ovatko ne Moiren
kanssa samanarvoisia vai hieman ylempiä? Sillä yleinen käsityshän on
se, että mikään ei merkitse mitään Sallimuksen ja Sattuman rinnalla.»
Nyt Zeus tulee hämilleen ja vastaa samoin kuin vanhemmilla on tapana
vastata samanlaisessa tapauksessa koettaessaan selviytyä liian
tiedonhaluisista lapsista: »Ei ole sallittu saada kaikkea tietää,
Kyniskos.»
Kyselijä ei kuitenkaan anna tämän vaikuttaa itseensä, vaan jatkaa:
»Mutta jos nyt Moirat hallitsevat kaikkea eikä ole ketään, joka voi
kumota, mitä he kerran ovat päättäneet, niin mitä hyödyttääkään
silloin, että ihmiset uhraavat teille jumalille ja tuovat teille
kokonaisia hekatombeja, että Te kuulisitte heidän rukouksensa?»
Tällä tavoin Kyniskos solmeilee jumalien isän kysymyksillään niin
julkeasti, että Zeus kiemurtelee kuin mato hänen säälimättömän
logiikkansa edessä. Hän koettaa livahtaa kuin koira veräjästä
selittämällä: Moirat järjestävät kaikki meidän jumalien välityksellä.
_Kyniskos_: Minä ymmärrän: te jumalat olette vain työkaluja
kohtalottarien käsissä, aivan niinkuin kirves ja kaira kirvesmiehellä.
_Zeus_: Kuulepas, ajattele, että minä istun tässä salama kädessäni!
_Kyniskos_: Salamoitse sinä vain, Zeus! Kohtalo se kumminkin määrää
sattuuko vasamasi minuun vai ei. Mutta sano minulle ensin eräs asia:
Minkä ihmeen vuoksi sinä sallit temppelinryöstäjien ja ryövärien
kuljeksia vapaina, sillävälin kuin sinä joka päivä annat salamasi iskeä
tammiin ja kiviin ja alusten purjeisiin, jotka eivät ole tehneet mitään
pahaa, vieläpä välistä hiljaisiin ja siivoihin vaeltajiin? Sinä et
vastaa Zeus. Kenties minä en saa _sitäkään_ tietää?
_Zeus_: Et, sitä sinä et saa, Kyniskos. Minulla ei ole mitään sanomista
sellaiselle tungettelevalle vintiölle kuin sinulle.
Sepä ikävää — Kyniskos arvelee — »sillä minun pitäisi tehdä vielä
pari kysymystä. Minä olisin mielelläni tahtonut päästä selville
siitä, kuinka Moirilta voi riittää aikaa kaikkeen, pienimpiinkin
asioihin, vaikka heitä on vain kolme. Enpä minä vain tahtoisi olla
heidän asemassaan ja päivät pitkät istua ja kehrätä värttinällä, jossa
on liiankin paljon törkyä ja sitten vielä kaupan päällisiksi pitää
silmällä kaikkea. Mutta jos sinun, Zeus, on vaikeata vastata näihin
kysymyksiini, niin on minun tyytyminen siihen, mitä jo olen saanut
tietää. Sillä olenhan saanut ainakin hieman valaistusta kyselyyni
Sattumasta ja Sallimuksesta. Ja tietystihän on jo kauan sitten
määrätty, että minä en tule saamaan selkoa lopuskasta.»
Menettelytapa on tuttu. Se on sama vähitellen kumoava kyselytapa, jota
Platonin dialogeissa Sokrates käyttää, kun hän panee sofistat ahtaalle.
Se mies, joka dialogissaan »Zeus pulassa» on näin heittänyt harteilleen
Platonin viitan, on syyrialainen Lukianos Samosatan kaupungista
Eufratin varrelta. Hän syntyi noin vuonna 125. Hän oli aloittanut
elämänuransa kaunopuhujana. Kaunopuhujana hän oli esiintynyt melkein
kaikissa Rooman valtakunnan maissa ja saanut suurta suosiota osakseen.
Mutta ontto retoriikka oli oikeastaan vain hänen elinkeinonsa. Kun hän
oli koonnut suunnilleen niin suuren omaisuuden, että voi sillä elää,
hän asettui asumaan Ateenaan, maailman kirjalliseen pääkaupunkiin ja
antautui kirjailijauralle, jolla hän on tehnyt nimensä kuolemattomaksi.
Hän oli niihin aikoihin nelikymmenvuotias mies.
Esikuvanaan hän piti platonilaista dialogia; mutta Lukianoksesta
ei ollut syvämietteisiin filosofisiin tutkisteloihin — hän teki
dialogissaan yksinomaan henkevää pilaa, mielellään parodiatyyliin.
Hän piteli erittäin pahoin kansanomaisia kuvitelmia jumalmaailmasta,
jonka monia vajavaisuuksia Ksenophanes ja Herakletos jo 700 vuotta
aikaisemmin olivat ivailleet ja joista Aristophanes myöhemmin oli
tehnyt pilaa näyttämöllä. Lukianos menee pitemmälle oppi-isänsä
jälkiä seuratessaan. Hänestä Zeus on lörpöttelevä Don Juan, Mercurius
yksinkertainen rosvo, Bakkhos auttamaton juoppo, joka tuoksuu viinille
jo aikaisin aamulla, ja Hephaistos on ainakin kaikkea muuta kuin
kadehdittava olio. Tosin hänellä on kaunis rouva, mutta tämähän pettää
häntä Areen kanssa, ja »mitäpä ontuva nokinen seppäraukka voikaan
niin korealle miehelle, joka on vielä sotilas kaupan päällisiksi?»
Mutta Lukianoksella on vielä rikkaampi kuvakokoelma käytettävänään
egyptiläisissä, syyrialaisissa ja muissa itämaisissa jumalissa ja
pahoissa hengissä, jotka nyt vaativat osuuttansa vanhojen Olympoksen
jumalien nektari- ja ambrosia-annoksista. Eikä sovi ihmetelläkään,
ettei Zeus ilokseen näe koirankasvoisen Anubiksen ja Memphiksen härän
tunkeutuvan korkean ylhäiseen olympolaiseen seuraan!
Kohtaloaan ei kiittele Hermeskään, kun hän joutuu kahden kesken
mammansa kanssa ja saa tilaisuuden purkaa sydämensä. »Minullahan on
aivan hullun paljon tekemistä» — sellainen on hänen sisunpurkauksensa
sisällys. »Ei ole toista jumalaa koko taivaassa, jonka pitää riehua ja
raataa niinkuin minun. Aikaisin aamulla ylös ruokasalia lakaisemaan ja
asettamaan tyynyjä paikoilleen. Kun minä juuri ja juuri olen saanut
kaikki järjestykseen, minun on jo ilmoittauduttava Zeukselle ja saan
sitten pitkin päivää juoksennella ympäriinsä ristiin ja rastiin hänen
asioillaan. Ja kun minä viimeinkin tulen takaisin tänne ylös, niin
minä tuskin ehdin pudistella tomun päältäni, ennenkuin jo ambrosia on
asetettava pöydälle. Eikä edes yölläkään minulla ole rauhaa. Minä olen
lopen väsynyt koko hommaan.»
_Pariksen tuomio_ dialogissa ylenkatse olympolaisia kohtaan muuttuu
täydelliseksi pilaksi. Näytelmä — tekisi mieli sanoa — alkaa Zeuksen
sanoilla Hermeelle: »Ota tämä omena ja riennä alas Fryygiaan ja etsi
Priamoksen poika, härkäpaimen — hän käy Ida vuorella ja paimentaa
laumaansa — ja sano hänelle näin: Kuulehan, Paris! Zeuksen tahto
on, että sinä, joka olet kaunis mies ja lisäksi hyvin perillä
rakkausasioissa, ratkaiset näiden kolmen jumalattaren keskisen riidan
siitä, kuka heistä on kaunein. Kauneuspalkintona on omena.»
Kolme jumalatarta, joita kauneuskilpailussa on arvosteltava, saavat
sen rauhoittavan tiedon, että paimennuorukainen »on kuninkaallista
sukuperää, mutta samalla kertaa vain tuollainen turmeltumaton vuoriston
lapsi, jota tuskin kukaan voi pitää arvottomana katselemaan niin paljoa
naiskauneutta.»
Mutta kopeasti niskojaan nakaten Aphrodite selittää, että hän sitten
vasta ei pelkää minkäänmoista palkintotuomaria. »Sillä mitäpähän voi
olla minua vastaan huomauttamista?» Terävästi Hera sinkauttaa: »Emme
mekään pelkää, Aphrodite, jos vaikka itse omalle Areellesi olisi
uskottu päätösvalta asiassa.» Pallas Athene sitävastoin punastuu
tyttömäisen häveliäästi.
_Hermes_: Ja nyt suoraan Fryygiaan — minä näytän tietä. Pysytelkää
aivan perässäni! Eikä minkäänmoista hermostumista! Minä tunnen
Pariksen: hän on nuori ja kaunis ja naistenmies ja oikea asianymmärtäjä
tämänluontoisissa asioissa, niin että kyllä hän tulee olemaan hyvä
tuomari.
_Aphrodite_: Tuohan kuulostaa hyvältä ja erittäinkin minä olen
mielissäni siitä, että hän on _oikeudenmukainen_ tuomari. Mutta sano
minulle, onko nuori mies naimaton vai onko hänellä jonkinlainen vaimo?
»Mitä te supattelette?» Athene keskeyttää epäluuloisesti.
_Hermes_: Hän vain kysyi minulta, onko Paris poikamies.
_Athene_: No, mitä se häntä liikuttaa?
_Hermes_: Sitä en tiedä. Hänen oli vain jotakin kysyttävä eikä
tarkoittanut sillä mitään, hän sanoo.
_Athene_: No, entäs sitten? Onko hän naimaton?
_Hermes_: Ei, eipä kyllä.
_Athene_: Hyvä! Onko hänessä vähääkään sotilasainesta? Onko hänellä
sotaista kunnianhimoa, vai eikö hän ole muuta kuin paimen?»
Nyt Aphrodite keskeyttää keskustelun huomauttamalla, että hän nyt ei
ainakaan ole sellainen, joka vihastuu siitä, että Hermes on syrjässä
keskustellut hänen kilpailijattarensa kanssa. »Sellainen soveltuu
huonoille luonteille, mutta ei koskaan Aphroditelle.»
Mutta nyt on saavuttu perille Ida vuorelle. Hera käyttää tilaisuutta
hyväkseen pistelläkseen Aphroditea: »Sinä saat käydä edellä ja näyttää
tietä», hän sanoo, sillä sinunhan pitäisi olla perehtynyt tähän
seutuun niinä aikoina, jolloin sinä aikaisin ja myöhään teit kuuluisia
vierailujasi Ankhiseen[179] luona.» — »Ei, nyt minä näytän teille
tietä», Hermes sanoo ja niin hän sitten esittelee kolme ylhäistä naista
paimennuorukaiselle, joka kauan seisoo typertyneenä niin suurenmoisen
kauneuden edessä. Heidän tapansa siepata sana toistensa suusta ja
piikiteliä toisiansa ei suinkaan helpota hänen tehtäväänsä. Hänen
täytyi arvostella jokaista erikseen. Silloin näyttäytyy pian, minnepäin
tuomio kallistuu. »Minä en ole sellainen, joka otan vastaan lahjuksia»,
hän ilmoittaa Heralle, kun tämä koettaa houkutella häntä koko Aasian
herruudella: mutta kun Aphrodite lupaa kauniin Helenan rakkauden, niin
lahjomattomuus sulaa kuin vaha.
* * * * *
Lukianoksen satiiri saa toisen, katkeramman, tummemman soinnun, kun hän
vie meidät manalaan. Sille hän on omistanut kuuluisan dialogisarjansa
»_Kuolleitten keskusteluja_», joissa kauttaaltaan värähtelee voimakas
tunne kaiken mitättömyydestä. Muuan parhaimmista näistä dialogeista
kuvaa matkaa Kharonin lautalla. Se alkaa näin:
_Kharon_: Tässä ei ole helppo selviytyä, sen saatte uskoa. Lauttahan
on, kuten näette, pieni ja sangen kehno ja vuotava hieman joka
paikasta. Jos se kallistuu, niin se menee kumoon samassa. Ja kuitenkin
te tulette tänne suurissa joukoissa yhdellä kertaa ja laahaatte
mukananne paljon tavaroita. Jos kaikki tuo kama otetaan mukaan, niin
minä pelkään, että te saatte katua, ainakin uimataidottomat. Tässä ei
auta muu kuin jättää kaikki tarpeeton tavara rannalle ja sitten käydä
lautalle alastomina.
Hermes saa seista ääressä ja pitää silmällä, että matkustajat
luopuvat kaikesta, mitä he ovat laahanneet mukanaan viimeiseen asti:
kauneudesta, kunniasta, rikkaudesta j.n.e. Hän on jo vapauttanut pari
haamua kaikista liiallisista matkatavaroista. Silloin saapuu siihen
kolmas, jolta hän kysyy: »No entäs sinä siellä, jolla on purppurainen
juhlapuku ja diadeemi, sinä, joka näytät niin korskealta, mikä sinä
olet miehiäsi?
_Lampikhos_: Lampikhos, Gelan ruhtinas.
_Hermes_: Mitä sinä luulet tuolla kaikella koreudella täällä tekeväsi?
Heitä se päältäsi!
_Lampikhos_: Kas siinä ovat sitten rikkauteni.
_Hermes_: Anna turhamaisuutesi ja ylimielisyytesikin tehdä niille
seuraa, Lampikhos! Jos ne otetaan mukaan, tulee lautalle aivan liiaksi
painoa.
_Lampikhos_: Mutta diadeemin ja purppuraviitan sinä kuitenkin antanet
minun pitää, vai kuinka?
_Hermes_: Ei millään ehdolla. Pois vain nekin!
_Lampikhos_: Jääkööt sitten! Voitko sinä vielä enemmän vaatia? Kuten
näet, minä olen nyt luopunut kaikesta.
_Hermes_: Ei, vielä on sinulla jäljellä julmuutesi ja hulluutesi ja
julkeutesi ja vihasi. Niistäkin on sinun luovuttava.
_Lampikhos_: Tässä minä nyt sitten seison ilkialastomana.
_Hermes_: Nyt saat nousta lautalle.»
Nyt saapuu paikalle tavattoman suuri sotilas.
_Hermes_: Varjelkoon! Varustuksissa kiireestä kantapäihin! Mikä on
aikomuksesi ja mikä on tarkoitus tuolla voitonmuistomerkillä, jota
kannat?
_Soturi_: Että minä olen voittanut taistelun ja tehnyt itseni
huomatuksi urhoollisuudestani, niin että valtio on tahtonut kunnioittaa
minua.
_Hermes_: Jätä sinä vain muistomerkki ylhäälle maan päälle! Manalassa
vallitsee rauha, eikä siellä tarvita aseita.
Mutta tuo suurieleinen — joka pöyhistelee kuin lintu ja rypistelee
silmäkulmiaan ja näyttää niin syvämietteiseltä —, mikähän otus se on.
Niin, minä tarkoitan tuota, jolla on pitkä, hoitamaton pukinparta.
_Menippos_: (Lukianoksen ihailema kyynillinen filosofi ja satiirikko
3:nnelta vuosisadalta e.Kr.): Se on olevinaan filosofi, Hermes,
mutta on itse asiassa petturi ja suurveijari. Anna hänen vain riisua
vaatteensa, niin saat nähdä, kuinka paljon turhamaisuutta kätkeytyykään
sen viitan alle!»
Tällöin näyttäytyy, että — kuten Hermes sanoo — filosofin kaikki
vastenmieliset ominaisuudet tuskin mahtuisivat viisisoutuun. Hänen
täytyy luopua kaikista niistä, vieläpä raskaasta, takkuisesta
pukinparrastaankin.
Lopultakin ollaan lähtökunnossa. Matkalla kuolemanvaltakuntaan kuullaan
ylhäältä maan päältä moniäänistä sorinaa. Ne ovat jäljelle jääneitä,
jotka ilmaisevat suruaan tai iloaan viimeisten kuolintapausten johdosta.
»Mutta sinua», Hermes Menippokseen kääntyen sanoo, »sinua ei itke
kukaan, vaan sinä saat levätä siellä yksin ja rauhassa.»
_Menippos_: Eikö mitä. Varro vain, niin kuulet kohta koirien ulvovan
surkeasti tähteni ja korppien siipien viuhinan, kun ne ottelevat
keskenänsä pitäessään huolta hautaamisestani.
_Hermes_: Sinä olet miesten mies, Menippos.»
* * * * *
Toinen, joka viihtyy oikein hyvin manalassa, on köyhä suutari Mikyllos.
Hän on niin innokas pääsemään lautalle, että tuskin pysyy nahoissaan,
ja ylistää itseään onnelliseksi, koska hänellä ei ole mitään,
mikä kiinnittäisi häntä elämään. »Kaikki, mitä olen nähnyt täällä
alhaalla, miellyttää minua sitävastoin, kautta Zeuksen, tavattomasti»,
hän vakuuttaa. »Yleinen tasa-arvoisuus eikä mitään eroa ihmisten
kesken, se on minusta olemassaolon ihanne. Täällä alhaalla me köyhät
nauramme, sillä aikaa kuin rikkaat tuskittelevat ja välittävät.» Kun
hän kuulee näiden valitusvirret, niin hän kumminkin itsekin pelkästä
velvollisuudentunnosta voivottelee: »Ai, ai, minun nahkapalani ja minun
kenkäni ja rakkaat sandaaliraasuni! Voi minua raukkaa, minä en saa
enää koskaan tuntea, miltä tuntuu nähdä nälkää koko päivän tai kulkea
talvella paljain jaloin ja puolialastonna, niin että hampaat kalisevat
kylmästä. Kuka periikään nyt veitseni ja naskalini?»
* * * * *
Simyloksen ja Polystratoksen välinen dialogi näiden tavatessa toisensa
kuolonvaltakunnassa luo hauskan sivupiirteen perintömetsästyksen
historiaan.
»_Simylos_: No vihdoin viimein sinäkin, Polystratos, olet täällä
alhaalla luonamme! Sinulta ei mahtane uupua monta vuotta sadasta.
_Polystratos_: Yhdeksänkymmentä kahdeksan on minun hartioillani,
Simylos.
_Simylos_: Minkälaista sinulla on ollut viimeiset kolmekymmentä vuotta,
sen jälkeen kuin minä kuolin? Sillä sinä kai olit siihen aikaan lähes
seitsemänkymmenen ikäinen.
_Polystratos_: Hyvin miellyttävää, niin uskomattomalle kuin se
kuulostaakin. Ennen kaikkea tungeksi ympärilläni joukoittain kauniita
nuorukaisia ja uhkeita naisia ja minulla oli hajuvesiä ja tuoksuvia
viinejä ja pöytä, jonka veroista ei ollut koko Sisiliassa. Heti aamulla
tervehdyksillä käyvien joukot piirittivät minun oveni, ja myöhemmin
päivällä tuotiin minulle mitä ihanimpia lahjoja kaikilta maailman
ääriltä.
_Simylos_: Oletko ollut sitten _kuninkaana_ minun kuoltuani,
Polystratos?
_Polystratos_: En, mutta minulla oli tuhansittain ihailijoita.
_Simylos_: Minä voin tuskin hillitä nauruani. Ihailijoita —
sinunlaisellasi vanhalla rumiluksella, jolla on vain neljä hammasta
suussa.
_Polystratos_: Olipa, kautta Zeuksen, ja ne olivatkin koko kaupungin
hienointa väkeä.
_Simylos_: Sinä puhut arvoituksia.
_Polystratos_: Ja kuitenkin luuksi jokaisen vähin tietävän, kuinka
yleiseksi rakkaus lapsettomiin, varakkaisiin ukkoihin on tullut.
_Simylos_: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Mutta kuinka sinä lopuksi
menettelit omaisuutesi kanssa?
_Polystratos_: No, sille heistä, jonka kanssa aina viimeksi puhuin, oli
minun tapana vakuuttaa, että olin tehnyt hänet perillisekseni; ja tämä
uskoi sen ja ponnisteli kaksin verroin miellyttääkseen minua. Mutta
minun jälkeeni löytyi kätköistäni toinen testamentti, joka sisälsi
minun todellisen tahtoni ja siunaukseni noille narreille.
_Simylos_: No, mutta kenen sinä olit määrännyt perilliseksesi sen
testamentin mukaan?
_Polystratos_: Erään fryygialaisen orjan. Ja nyt kaupungin ylhäisimmät
liehittelevät _häntä_!»
* * * * *
Parhain Lukianoksen dialogeista on epäilemättä se, joka käsittelee
»_ihmisvihaaja Timonia_». Sen draamallinen voima soi Shakespearelle
kiitollisen tehtävän luoda siitä oikea draama.
Timon, entinen Ateenan rikas porvari, kulkee syrjäseuduilla
yksinkertaisena päivätyöläisenä ja muokkaa maata otsansa hiessä
kaikkien niiden ystäviensä hylkäämällä, jotka ovat imeneet hänet
tyhjäksi hänen rikkautensa päivinä.
Hänen katkeruutensa koko olemassaoloon purkautuu hurjiin herjauksiin
Zeusta kohtaan, joka ei yritäkään estää roistomaisuutta maailmassa:
»Mutta Zeus, sinä 'ystävyydenruhtinas', 'vieraanvaraisuudensuojelija',
'salamanherra', 'pilvienpitelijä', 'ukkosmajesteetti' — puhumattakaan
monista muista lempinimistä, joilla joukko hulluja runoilijoita huutaa
sinua avukseen, etenkin silloin, kun olisi saatava runomitta hyvin
sujumaan! Missä sinulla nyt on 'sähisevä salamasi' ja 'korkealla
kumajava' ukkosesi ja 'loistava', 'häikäisevä', 'kauhea' vasamasi?
Kaikkihan tämä on vain pötyä, ja pöyhkeilevien korulauseitten
takana ei ole muuta kuin runollista usvaa. Kuinka on nyt tuon sinun
tuliaseesi laita, jonka osumisvarmuutta on ylistetty? Se lienee
palanut loppuun ja kylmentynyt, koskapa sinulla ei ole jäljellä
vihankipunaakaan väärämielisiä ihmisiä kohtaan. Sinähän olet nykyisin
niin tihrusilmäinen ja huononäköinen, ettet näe mitään, ja niin
huonokuuloinen kuin vanha ukko. Toista oli siihen aikaan, kun sinä
olit vielä nuori ja luonteesi kiivas. Silloin salama oli kulussa
aamuvarhaisesta myöhään iltaan, ja ukkosenjyrähdykset vierivät pitkin
taivaankantta. Ravisteleiksehan, Kronoksen poika, ja puhalla elämää
salamaan tahi sytytä se Etnassa ja näytä, että sinulla on vielä
jäljellä hieman sitä vihaa, jota Zeus kerran voimakkaan nuoruutensa
päivinä hehkui!
_Zeus_: Mikä se on tuo kiljukurkku, jonka kuulen kirkuvan tuolla
etäällä Attikassa, Hymettoksen lähellä, vuoren juurella? Koko mies
näyttää likaiselta ja pörröiseltä. Hän on puettu vuotaan ja ahkerasti
hän työskentelee ja tonkii maata. Sepä oli koko löylyttäjä puhumaan ja
entä millainen suurlörppö sitten.»
Hermes selittää hänelle, kuka mies on. »Jaha, hän», Zeus tuumailee,
»joka on minulle alttareillaan uhrannut niin lihavia ja ihania sonneja
ja vuohia. Minä tunnen tosiaankin vielä nytkin sieraimissani niiden
paistinhöyryjen tuoksun. Siitä miehestä täytyy meidän huolehtia, ettei
hän joudu tuuliajolle, sillä hänellä on tosiaankin syytä nurkua kovaa
kohtaloaan.
Kuulepas Hermes! Ota mukaasi Plutos[180] ja lähde heti alas hänen
luoksensa! Mutta mitä tulee noihin kuokkavieraisiin ja heidän
osoittamaansa kiittämättömyyteen, niin minä palaan asiaan, ja he saavat
rangaistuksensa heti, kun vain olen ehtinyt saada salaman korjatuksi.
Toistaiseksi täytyy kuitenkin heille olla riittävänä rangaistuksena
sen, että näkevät Timonin upporikkaana jälleen. Mutta älä missään
tapauksessa unohda ottaa paluumatkallasi mukaasi muutamia Etnan
kyklooppeja tänne ylös korjaamaan ja hiomaan salamaa minulle.»
Hermes ja Plutos lähtevät siis matkaan. He tapaavat Timonin
muokkaamassa kivikovaa maatilkkua ympärillään Ahkeruus, Viisaus,
Kärsivällisyys ja »koko joukko sellaisia puutteen seuralaisia». Ne
saavat nyt lähteä matkoihinsa, ja Hermes ja Plutos rientävät heidän
sijalleen. Mutta kun he tarjoavat Timonille rikkautta ja onnea, tämä
raivostuu ja uhkaa heitä kuokallansa, jolleivät he heti painele
tiehensä. Rikkauden kirousta hän ei tahdo tuntea enää toista kertaa.
»Plutos toi minulle tuhansia onnettomuuksia», Timon sanoo. »Hän jätti
minut alttiiksi imartelijoille, lähetti minulle kavalia vihollisia,
turmeli minut nautinnoilla ja teki minut toisien kateuden kohteeksi.»
Kuinka paljon onnellisempi — hän arvelee — minä olenkin ollessani
ulkona työssä pienellä maatilkullani, kaukana suurkaupungin turhuudesta
ja kurjuudesta!
Plutos antaa hänen kuitenkin tietää, että oli Timonin oma syy, että
hänen rikkautensa tuli väärinkäytetyksi. Ja kun Timon ei voi kieltää,
että se on totta, hän vähitellen tulee taipuvaisemmaksi ja sanoo
lopuksi kiltisti: »Kaipa minun on sitten toteltava, Hermes, ja tultava
rikkaaksi jälleen.» Hän iskee kuokkansa maahan ja saa heti ylös maahan
kaivetun kultaraha-aarteen. Mutta _sitä_ hän ei totta tosiaankaan aio
lahjoittaa pois. Nyt hän perusteellisesti kostaa ihmiskunnalle, jota
hän on oppinut niin syvästi halveksimaan. »Yksinäisyydessä minä aion
elää niinkuin susi, ja Timonin ainoa ystävä on oleva Timon», hän lupaa
itselleen.
Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Huhu Timonin löydöstä on
jo levinnyt läheiseen kaupunkiin, ja joka taholta tulee ihmisiä juosten
henki kurkussa. »Kukahan lie tuo, joka tulee ensimmäisenä», Timon
ihmettelee. »Gnathonideshän se on, tuo liehakoitsija, joka tässä eräänä
päivänä, kun minä pyysin häneltä pientä almua, sen asemesta ojensi
minulle köydenpätkän hirttääkseni itseni, tuo mies, joka niin monta
kertaa on luonani kumonnut kurkkuunsa astioittain viiniä. Olipa hyvä,
että hän tuli ensiksi!
_Gnathonides_: Enkö sanonutkin, etteivät jumalat jätä niin kelpo miestä
kuin Timonia tuuliajolle? Hyvää päivää, Timon, sinä kauneuden ja
rakastettavuuden esikuva, sinä iloinen juomaveikko!
_Timon_: Hyvää päivää, sinä ahne korppikotka, sinä hylkiö!
_Gnathonides_: Aina vain sama irvihammas! Mutta missä sinulla on nyt
juhlahuoneisto? Minä olen ottanut mukaani juhlalaulun, yhden kaikkein
viimeisimpiä.
_Timon_: Kyllä sinä saat laulaa, mutta se tulee käymään tämän kuokan
säestyksellä.» Ja niin hän tanssittaa kuokkaansa Gnathonideeseen,
kunnes pääsee hänestä eroon.
Samalla tavoin hän ottaa vastaan toisen toisensa jälkeen muutkin
entiset kuokkavieraansa, jotka eivät ole edes tahtoneet tuntea häntä,
sen jälkeen kuin hän tuli köyhäksi. Ei edes Démeaan, kaunopuhujan,
onnistu päästä hänen suosioonsa jälleen, vaikka hän saapuu
ilmoittamaan, että hän on tehnyt esityksen kansankokoukselle, että
neuvokasta Timonia, yhteiskunnan hyväntekijää, kunnioitettaisiin siten,
että hänen kultainen kuvapatsaansa asetettaisiin Athenen kuvan viereen
Akropoliille.
Viimeiseksi karkoitetaan toisenlaatuinen korupuhuja, vanukepartainen
filosofi ja veijari, yksi kyynikkokoulun monia torikirkujia, joilla
on hyve ja kieltäymys huulillaan, mutta jotka heti ovat valmiit ne
unohtamaan nähdessään lihavan syöttikukon, hyvää viiniä tai kauniin
neidon. Siinä tyyppi, jota Lukianos aina pitelee pahoin. Jalo filosofi
ei saavu toisten tavoin, varjelkoon toki, saadaksensa olla mukana
jakamassa saalista! »Sinähän tiedät hyvin», hän sanoo Timonille,
»kuinka minä olen tyytyväinen, kun saan vähän ohrapuuroa, ja että
minun mieliruokani ovat ajuruoho ja krassi tahi, jos tahdon elää
oikein ylellisesti, muuan hyppysellinen suolaa; ja juomani minä saan
Hymettoksen vesijohdosta.» Ihmisystävällinen moraalisaarnaaja tulee
vain antaakseen Timonille hyviä neuvoja, kuinka hän parhaiten voisi
käyttää rikkauttaan. Enimmän siunausta rikkaus tuottaa, kyynikko
sanoo, jos Timon on antelias filosofeille. »Omalta osaltani», tämä
omanvoitonpyytämätön neuvonantaja lisää, »— kuitenkin minä nyt
ajattelen vähemmin omaa itseäni kuin köyhiä tovereitani — minä en pyydä
enempää, kuin että täytät tämän pussin kullalla, sillä filosofille
ominaista on tyytyväisyys ja kohtuus.»
* * * * *
Vanhoilla päivillään Lukianos sai jonkun mahtavan suosijan toimesta
hyvätuloisen toimen Egyptissä ja kuoli hyvässä asemassa olevana
virkamiehenä vuosisadan loppupuolella. Hänestä on jäänyt jäljelle
keisariajan sukkelimman ja ennakkoluulottomimman kirjailijan maine.
Ei kukaan ole häikäilemättömämmin kuin hän paljastanut sen ajan
usein loistavan pinnan alle piiloutuvaa sisäistä tyhjyyttä, ennen
kaikkea onton retoriikan ja sofistiikan sekä jumaluskon, joka oli jo
elänyt yli ikänsä ja muuttunut tyhjäksi muodoksi ja taikauskoksi.
Itse asiassa Lukianos on jumala-dialogeillaan ivannut kuoliaaksi
antiikin mytologian. Perussysäyksen se oli kuitenkin saanut jo paljon
aikaisemmin. »Sitä, että on olemassa varjojen valtakunta maan alla ja
Styksin sammakoinen suo, jonka yli kuolleet kulkevat venheessä, sitä
eivät nykyisin usko lapsetkaan», jo Iuvenalis sanoo. Mutta paljon
muuta taikauskoa ja uskoa ihmeitten tekijöihin oli tullut tilalle.
Kaikkea tällaista vastaan Lukianos läksi sotaretkelle »terveen järjen»
aseilla taistellen. Tieteen asevarasto ei sitävastoin ollut hänen
käytettävissään. Siihen hänen opintonsa olivat liian vähäiset.
Lukianos oli, Schück sanoo, »viimeinen kirjailija, jolla oli antiikin
ajatuksen kirkkaus ja hieno henkevyys. Hänen ja heidän aikalaisiaan
ympärillään alkavat jo kohota ne keskiajan usvat, jotka vähän sen
jälkeen varjostavat maailman.»
Kirjallisuutta:
Lukianos, Tre satiriska dialoger. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta.
Lukianos, Valda skrifter. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta. 2 osaa.
Lukianos, En sannfärdig historia.[181] Hugo Bergstedtin ruotsinnos.
Valda skrifter af Lukianos, P. Rödströmin ruotsintama.
Maurice Croiset, Essai sur la vie et les oeuvres de Lucien.
Rudolf Heim, Lucian und Menipp.
Fredrik Böök, Lukianos från Samosata (Essayer och kritiker 1915—1916).
Sven Dahlgren, Lucianus och hans tid.
Victor Hugo Wickström, Lukianos, antikens modernaste ande.