Kauheata taantumusta Vespasianuksen ja Tituksen siunaukselliseen
hallitukseen verraten merkitsi Domitianuksen hallitsijaksi tulo. Uusi
keisari oli kymmenen vuotta veljeään nuorempi. Hänen kasvatuksensa oli
päinvastoin kuin Tituksen suuressa määrin lyöty laimin, sillä hän jäi
nuorena äidittömäksi ja isä oli enimmäkseen poissa kotoa sotaretkillä.
Osan lapsuusvuosistaan hän sai viettää isänsä luona sotaleirissä, ja
sellaisen lapsuuden aikaansaaman tuloksen tunnemme Caligulasta, joskin
tällainen tulos on luonnollisesti vain osittain näin selitettävissä.
Vespasianuksen hallituskautena nuorempi poika oli tuntenut itsensä
syrjäytetyksi ja hautonut hyvin korkealentoisia suunnitelmia.
Hän osoitti aikaisin, ettei häneen ollut luottamista. Hän tuli
myöskin tunnetuksi suurena naisten viettelijänä. Mutta kun isä
ilmaisi tyytymättömyytensä häneen, tiikeri veti kyntensä piiloon
ja koetti näytellä siivoa. Sillä välin hän juonitteli isänsä ja
veljensä selän takana niin paljon, kuin vain uskalsi. Muutoin hänen
kerrotaan viettäneen osan vapaata aikaansa seivästämällä kärpäsiä
kirjoituspuikollaan. Sellainen antaa aavistuksen häkissä olevasta,
luihusta petoeläimestä.
Kun hän nyt Tituksen kuoltua sai käsiinsä sen vallan, jota hän
oli niin kiihkeästi himoinnut, hän osoittautui kuitenkin olevansa
voimakas mies, joka ei suvainnut mielivaltaisuutta oikeudenkäytössä
eikä vallattomuutta hallinnossa ja joka tarmokkaasti jatkoi
isänsä ja veljensä rakennustoimintaa ja harjoitti suurin piirtein
menestyksellistä ulkopolitiikkaa.
Mutta hänen hyvät puolensa jäivät yhä enemmän varjoon hänen huonojen
ominaisuuksiensa rinnalla. Kaikkien täytyi ryömiä tomussa hänen
edessään. Hoviaterioilla hän istui ylhäisen yksinäisenä erikoisessa
pöydässä, ja hänen vieraitaan oli ankarasti kielletty lausumasta
sanaakaan. Hän oli valinnut esikuvakseen Tiberiuksen, tuon
ihmishalveksunnan ja kaikkiin kohdistuvan epäluulon ruumistuman. Mutta
esikuvastaan eroten hän piti jäykästi kiinni jumaluudestaan ja vaati,
että häntä puhuteltiin arvonimellä: »Herra ja jumala». Toisessakin
suhteessa Domitianus epäedullisesti erosi esikuvastaan; hän tunsi
todellista _mielihyvää_ julmuudestaan.
Hän epäili kaikkia vähänkin etevämpiä henkilöitä. Lapseton keisari
vainusi jokaisessa merkkimiehessä kruununtavoittelijaa, ja jokainen
rikas mies oli hänelle mieluinen saalis. Urkkijoita ja ilmiantajia
hiipi ympäriinsä kaikkialla.
Domitianus ei ollut milloinkaan vaarallisempi kuin silloin, kun
hän vasten tapaansa näytti ystävälliseltä. Uhrillaan leikittelevä
kissa! Sellainen on se kuva, jonka saa Tacituksen lausunnoista, jotka
kumminkin ovat senaatin puolueen mielipiteen ilmauksia vihatusta
vihollisesta. Appensa, sotapäällikkö Agricolan elämäkerrassa Tacitus
toteaa, että tyrannin viisitoistavuotisena hallituskautena paljon
ihmisiä on kuollut — »ja juuri toimintatarmoisimmat — keisarin
julmuuden uhreina Meitä on», hän sanoo, »jäljellä vain joitakuita
harvoja. Ja mekin olemme hirmuvallan aikana olleet kuin kuolleita,
koska emme ole saaneet vapaasti lausua mielipiteitämme, vaan meidän
on täytynyt vaieta. Viisitoista parhaista vuosistamme on siten mennyt
hukkaan. Kypsyneet miehet ovat tällä aikaa ehtineet tulla vanhoiksi ja
vanhukset ehtineet melkein elämän äärimmäiselle rajalle.»
Kerta toisensa jälkeen koetettiin tehdä loppu hirmuhallituksesta
raivaamalla Domitianus tieltä. Mutta tuloksena oli vain
joukkoteloituksia, jotka vuorostaan aiheuttivat uusia salaliittoja
teloitettujen ystävien ja sukulaisten kesken. Näin jatkui alituisesti
tämä hirveä vuoroittelu. Eivät edes hirmuvaltiaan sukulaiset olleet
varmat hengestään. Hänen vaimonsa sai sattumalta tietää, että
Domitianus oli salassa päättänyt surmauttaa hänet ja hänen uskottunsa.
Silloin tekivät kuningatar ja toisetkin, joiden henki oli vaarassa,
salaliiton kaartin ylipäällikön ja muutamien muiden virkamiesten kanssa
ja poistivat tyrannin maailmasta vuonna 96.
Kuvaavaa siitä, kuinka vihattu Domitianus oli, on muuan Plinius
nuoremman kertoma kasku. Kun Plinius tuli kerran tervehtimään erästä
Rooman ylhäisimpiä miehiä, nimeltään Corellius, hän tapasi tämän
kauheissa luuvalon vaivoissa. »Minkä vuoksi luulet minun», sairas
sanoi, »kestävän näitä inhoittavia tuskia? Ainoastaan siksi ja
senvuoksi, että eläisin kauemmin, joskin vain yhden päivän, kuin tuo
verenimijä valtaistuimella. Muuten minä olisin kuolemalla vapautunut
kurjuudestani.» Ja tosiasia on, että heti kuin Domitianus oli murhattu,
Corellius alkoi paastota, kunnes kuoli.
Myöskin kristityt saivat kärsiä keisarin julmuudesta ja
epäluuloisuudesta. Verinen vaino puhkesi; ja se ei, kuten kenties Neron
aikainen vaino, rajoittunut Rooman muurien sisäpuolelle, vaan levisi
suurimpaan osaan valtakuntaa, etenkin Vähään-Aasiaan. »Johanneksen
ilmestyksen» arvellaan olevan tältä ajalta ja kirjoitetun Neron ja
Domitianuksen kristittyjen vainojen vaikutuksesta. Rooma kuvataan
siinä »suureksi portoksi, joka on juopunut pyhien ja Jeesuksen
uskontodistajien verestä. Voi, voi sinä Babylon, sinä suuri kaupunki,
sinä vahva kaupunki!» kirjailija huudahtaa. »Pian on nyt sinun tuomiosi
tullut.»
* * * * *
Domitianuksen ulkopolitiikka oli, kuten sanottu, suurin piirtein
menestyksellistä. Tonavan varsilla hän taisteli monta veristä sotaa
toisella rannalla asuvien kansojen kanssa aina Böömistä virran suulle
asti. Roomalaiset kärsivät näissä taisteluissa kuitenkin useita
huomattavia tappioita; ja ne voitot, jotka saatiin, eivät korvanneet
vastoinkäymisiä. Sitävastoin laajennettiin valtakunnan aluetta kahdella
muulla taholla, nimittäin Britanniassa ja Germaaniassa.
_Britanniassa_ jatkoi Claudiuksen ajan valtauksia sikäläinen maaherra,
äsken mainittu _Agricola_. Taistellen Verisiä taisteluita sekä maalla
että merellä hän levitti Rooman vallan yli koko varsinaisen Englannin —
ei kuitenkaan Walesiin, missä ei ole tavattu jälkeäkään roomalaisista
— sekä yli eteläisen Skotlannin Tay virtaan asti pohjoisessa. Mutta
Domitianus keskeytti Agricolan voittokulun kutsumalla hänet kotiin.
Syynä ei kylläkään ollut niin paljon kateus, josta Tacitus syyttää
tyrannia, vaan varsinainen syy oli se, ettei köyhien skotlantilaisten
ylänkömaiden vuoksi kannattanut uhrata enemmän verta ja varoja.
Tärkeämpää oli keskittää ponnistus rajaseutuihin, Reinin ja Tonavan
varsille.
Siellä täydennettiin Domitianuksen aikana se Rooman alueen laajennus
jokirajain toiselle puolen, jonka Vespasianus oli aloittanut.
Vallattiin näet kolmionmuotoinen alue Tonavan, Reinin ja Mainin
välillä, siis nykyinen Baden sekä osia Württembergistä, Hessenistä
ja Baierista. Täten saavutettiin se etu, että entinen mutkitteleva
raja sangen huomattavassa määrässä lyheni. Uusi rajalinja, kuuluisa
roomalainen _limes_, ulottui Regensburgin tienoilta lähelle
Coblenzia, 55 peninkulman matkan. Sitä vartioivat joukko-osastot,
jotka oli sijoitettu satakuntaan linnakkeeseen ja yli tuhanteen
vartiotorniin, joista vartiostoja vähäisemmin kenttävarustein oli
sijoitettu sinne tänne varustettuina merkinantomastoilla tahi muilla
merkkilaitteilla uhkaavan vaaran varalta. Majoituspaikkojen välisen
yhteyden helpottamiseksi tehtiin limes koko pituudeltaan sotatieksi,
ja sen turvaksi rakennettiin ajan pitkään paalutuksia, muureja tahi
valleja kaivannot edessään. Näiden laitosten päätarkoituksena ei
ollut olla puolustuslaitteina vihollisen hyökkäyksiä vastaan, vaan
estää germaaneja kulkemasta rajan yli muissa paikoin, kuin missä
se voi tapahtua roomalaisten tarkastuksen alaisena. Linnakkeet oli
nimittäin rakennettu sellaisiin paikkoihin, joihin suuret sotatiet
sisä-Germaaniasta johtivat.[166]
Äsken hankittu maa-alue oli viime aikoina ollut germaanien hylkäämä.
Nyt aikansa palvelleet roomalaiset legioonalaiset ja gallialaiset
uudisasukkaat sen kansoittivat. Nopeasti roomalainen sivistys tunkeutui
sinne erinomaisia sotateitä, joita roomalaiset tavoilleen uskollisina
tekivät. Täällä, kuten kaikkialla maailmanvaltakunnan rajojen
sisällä, roomalainen tieverkosto oli vaikuttava tekijä sivistyksen,
liikenneyhteyden, tavaranvaihdon ja asutuksen kehityksessä.
»Näiden valtavien rakennustöiden säilyneet jäljet julistavat vielä
tänäkin päivänä kaukaisimmissakin erämaissa hautaraunioiden ja
orjantappurain peitossa Sierra Morenassa ja Eifelissä, Skotlannissa
ja Siebenbürgenissä, Eufratin varsilla ja Ison Syrtinlahden rannoilla
vaeltavalle tutkijalle kulumattomin monumentaalisin piirtein
roomalaisnimen suuruutta» muuan tämän alan etevimpiä tuntijoita sanoo.
Roomalaisten legioonain leireistä ja linnoituksista tuli tärkeitä
sivistyskeskuksia. Naineista sotilaista tuli ajan pitkään seudun
vakinaisia asukkaita, ja leirien ääreen kasvoi kylä tai kokonainen
kaupunki, jonne käsityöläisiä ja kauppiaita asettui asumaan.
Roomalaisen kylpemishalu seurasi häntä tännekin kuten yli koko
maailman. Jokaisella roomalaisella linnakkeella ja legioonan leirillä
oli roomalainen kylpylänsä. Bailussa etelä-Britanniassa roomalaiset
käyttivät hyväkseen lämpimiä lähteitä samalla ihastuksella kuin
läntisessä Germaaniassa Baden-Badenissa, Wiesbadenissa, Emsissä ja
Aachenissa, Galliassa Vichyssä ja Aiz-les-Bains'issa, Pyreneillä,
Karpaateilla ja Algeriassa.
Ja mitä valtavia töitä roomalaiset ovatkaan suorittaneet hankkiessaan
kaupunkeihinsa raitista vettä! Suurenmoisena esimerkkinä tästä
ovat roomalaiset kaupungit Reinin seuduilla. Kölnillä oli esim. 8
peninkulmaa pitkä, suurimmaksi osaksi maanalainen vesijohto, joka toi
kaupunkiin mainiota vettä Eifelistä. Ja Lyonilla oli melkein yhtä
pitkän johtonsa ansiosta raikasta vuoristovettä. Syvien laaksojen
poikki sitä johdettiin pitkin korkeita, sikamaisia vesijohtoja.
Vielä tänä päivänä näiden rakennustöiden jätteet ovat epäämättömänä
todisteena roomalaisen sivistyksen suurenmoisuudesta.
Parhain tilaisuus tutkia tämänaikaista roomalaista linnoitusta
on Saalburgissa, Homburgista pohjoiseen, missä sellainen laitos
nyt laajojen kaivaus- ja korjaustöiden perästä antaa harvinaisen
mielenkiintoisen kuvan Rooman valtakunnan ja roomalaishengen
levenemisvoimasta.
Kirjallisuutta:
Bernhard W. Henderson, Civil war and rebellion in the Roman empire A.D.
69—70.
Lucien Double, L'empereur Titus.
Ernest Renan, Histoire du peuple d'Israēl; nid. 5.
Flavii Josefi, Historia om judarnes krig mot romarne, toimittanut N.J.
Thunblad.
Jean Juster, Les juifs dans l'empire romain: 2 nid.
Emil Schürer, Geschichte des jüdischen Volkes im Zeitaller Jesu
Christi: 3 nid (Laaja kirjallisuusluettelo).
S. Herrlich, Die Antike Ûberlieferung über den Vesuv-Äusbruch im Jahre
79 (Klio 1904).
Stephane Gsell, Essai sur le règne de l'empereur Domitien.
Albert Imhof, T. Flavius Domitianus.
J.M. Sundén, Härskardyrkan under den romerska kejsartiden.
Cornelius Tacitus, Agricolas lif och vandel i svensk tolkning. Vilh.
Lundström.
Tacitus, Agricola. Ruotsintanut Per Persson (Tacituksen pienempiä
kirjoitelmia).