hänen ollessa matkalla kukistamaan juutalaisten kapinaa. Flavius
Vespasianus oli silloin kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä
täysin voimissaan.
Uudella keisarilla ei ollut korkeita esi-isiä. Hänen isänsä oli
publikaani, mutta oli tehnyt itsensä tunnetuksi siinä määrin huomiota
herättävällä rehellisyydellään, että muutamat Vähän-Aasian kaupungit
olivat säilyttäneet kiitollisen muiston hänestä pystyttämällä hänelle
kunniapatsaita muistokirjoituksineen. Vespasianus oli Claudiuksen
hallituksen aikana hoitanut päällikkyyttä Britanniassa voimakkaasti
ja ankarasti. Neron aikana hän oli ollut menettämäisillään päänsä.
Hän oli nimittäin mukana keisarin seurueessa hänen kuuluisalla
taiteilijakiertueellaan Kreikassa, mutta sattui kerran tai kenties
useamminkin — voi häpeää ja kauhistusta! — uinahtamaan, juuri kun
laulava keisari liverteli kaikkien ihanimpia satakielensäveliään.
Vespasianus sai tosin pitää henkensä, mutta hänen täytyi siitä
lähtien piilottaa kasvonsa jumalaiselta hallitsijalta ja viettää
elämäänsä pienessä maaseutukaupungissa. Mutta kun juutalaiset alkoivat
käydä vaivalloisiksi pitää kurissa, korotettiin hänet jälleen
huomaamattomasta asemastaan, ja hänelle uskottiin juutalaisia vastaan
tehtävän sotaretken päällikkyys. Ja kun tämä oli parhaillaan käynnissä,
tuli hänestä, kuten sanottu, keisari ja hänen täytyi palata Roomaan.
Vespasianus ei ollut saanut korkeampaa sivistystä, mutta hän oli
luonnostaan viisas ja teräväpäinen ja ponnisteli kunniallisesti
tehdäkseen parhaansa. Jo yksistään se seikka, että oli saatu
hyväluontoinen ja rauhallinen hallitsija, oli kuvaamattoman suuri
onni kansalle, joka oli saanut kärsiä niin paljon hillitsemättömien
hallitsijainsa oikuista. Miellyttävä piirre oli hänessä sekin, ettei
hän ollut lainkaan ylpeä eikä hänellä ollut nousukkaan elkeitä. Hän ei
välittänyt komeudesta eikä loistosta. Hän eli mieluimmin kaukana hovin
loistosta pienessä, yksinkertaisessa maatalossa. Hän keskeytti Neron
kultaisen talon rakennustyöt. Uudella keisarilla ei ollut halua anastaa
puolta kaupunkia omiin nimiinsä.
Säästäväisyys valtion varojen hoidossa olikin tarpeen, sillä
Neron mieletön tuhlaavaisuus oli vienyt valtionvarat perin pohjin
rappiotilaan. Mutta Vespasianus kehitti säästäväisyyden aina saituuteen
ja kovakätiseen verojenkiristykseen saakka. »Raha ei haise», hänellä
oli tapana sanoa puolustukseksi häikäilemättömälle menettelytavalleen.
Vespasianuksen säästäväisyydestä huolimatta hänen nimensä on kuitenkin
säilynyt jälkimaailmalle useiden komeiden rakennusyritysten yhteydessä,
joista kuuluisin on amfiteatteri lähes 90 000 katsojalle, jota hän
aloitti rakennuttaa Neron puutarhojen alueelle. Tämän keisariajan
uljaimman rakennuksen valtavat rauniot, jotka on tunnettu Colosseumin
nimellä, ovat Rooman merkillisimpiä nähtävyyksiä.
Yhtä vaikea tehtävä kuin raha-asioiden järjestykseen saattaminen oli
kurin palauttaminen armeijaan, sillä viimeisinä vuosina sotilaat olivat
tottuneet esiintymään valtakunnan herroina ja »heidän röyhkeytensä oli
rajaton», kuten Suetonius sanoo. Mutta Vespasianus oli ensimmäisen
luokan kurinpitäjä. Mihin useimmissa muissa ei ollut ollut miestä,
siinä hän onnistui. Hänellä oli verraton tapa kohdella kansaa ylevän
rauhallisesti. Muutaman tunnetun vastustuspuolueen miehen, kyynillisen
porunpitäjän, jonka Vespasianus oli ajanut maanpakoon, hän kohtasi
kerran matkalla ollessaan. Mies ei taipunut tervehtimään keisaria eikä
edes nousemaan ylös. Vespasianus viittasi silloin jääkylmästi miehen
filosofiseen uskontunnustukseen: »Sinä teet», hän sanoi, »kaikkesi,
saadaksesi minut surmauttamaan itsesi, mutta koiraa ei lyödä kuoliaaksi
siksi, että se haukkuu.»
* * * * *
Siihen aikaan, jolloin Vespasianus nousi valtaistuimelle, roomalaisten
oli taisteltava kahdella rintamalla kapinoitsijoita vastaan.
Reinin suistomaassa, nykyisessä Hollannissa, olivat näet Neron
kuolemanjälkeiset levottomat olot tiheine hallitsijavaihdoksineen
houkutelleet _batavialaisen_ germaaniheimon kapinaan hallitusta
vastaan, jonka luotettavana turvana se oli ollut Drusuksen ajoista
asti. Kapinan johtaja oli ylhäinen, _Iulius Civilis_ niminen
batavialainen. Aluksi hän käytti taitavasti hyväkseen Rooman
valtataisteluita. Julistamalla taistelevansa Vespasianuksen puolesta
hänen onnistui naamioida todelliset aikeensa ja nostattaa puolelleen
germaanilaiset naapurikansatkin. Hän suostutteli kannattajiaan
antamalla näiden hyökätä roomalaisten kauppiasten kimppuun ja ryöstää
heidän tavaravarastonsa.
Suurin roomalaisia uhkaava vaara oli kuitenkin se, etteivät heidän
omat joukkonsa olleet enää oikein luotettavia. Germaanit olivat
nimittäin aina Cæsarin ajoista asti yhä suuremmassa määrin liittyneet
palkkasotureina Rooman armeijaan. Kesken taistelua saattoi tapahtua,
että kokonaiset batavialaiskohortit menivät kapinallisten veljiensä
puolelle. Näin Civiliksen joukot lisääntyivät päivä päivältä.
Hänen menestyksensä houkutteli muitakin gallialaisia ylimyksiä
kiihkomielisten pappien avulla tekemään samansuuntaisia kokeita.
Mahtipontisin sanoin kuulutettiin Gallian vapautta ja kuolemaa kaikille
roomalaisille. Luonnollisesti kapinalliset saivat paljon kannattajia
herkästä gallialaisesta väestöstä, ja roomalaistenkin legioonain
luotettavaisuus horjui.
Asiat alkoivat käydä roomalaisilta hullusti, ja koko joukon heidän
Reinin varrella olevia linnakkeitaan Colōniasta[164] (Köln) aina
Mogontiācumiin (Mainz) asti kapinalliset linjoittivat maan tasalle..
Civilis ja hänen germaaninsa luulivat jo ikuisiksi ajoiksi
selvittäneensä välinsä roomalaisten kanssa ja alkoivat suunnitella
pääsemistä gallialaisten liittolaistensa herroiksi. Eräs
vaikutusvaltainen kelttiläinen ennustajatar hyödytti heidän aikeitaan
ennustuksillaan germaanilaisesta maailmanvaltakunnasta, jonka
hallitsijoina olisivat Civilis ja hänen batavialaisensa.
Mutta gallialaisille tämä ei ollut suinkaan suloinen sanoma. Heille
oli mieluista haaveksia vapausunelmia, mutta he eivät toki toivoneet
itselleen toisia herroja; ja yksi germaanien kärsimä tappio oli
kylliksi palauttamaan vaihemieliset keltit järkiinsä ja huomaamaan
mahdottomaksi taistella maailman herroja vastaan. Kaikista Rooman
valtakunnan osista olikin legioonia tulossa tekemään pikaisen lopun
vapauden unelmista. Saatuaan tiedon tästä kapinalliset legioonat
tulivat sillä kertaa jälleen uskollisiksi roomalaisille, ja
kelttiläinen nosto väki ei yksinään voinut mitään harjoitetuille
joukoille. Gallialaisten ei auttanut muu kuin alistua vanhaan »sortoon».
Eivät batavialaisetkaan kyenneet ajan pitkään pitämään puoliaan hyvin
harjoitettuja roomalaisia legioonia vastaan. He voivat kyllä tehdä
rohkeita ja voimakkaita hyökkäyksiä, mutta jos odottamaton tappio
sattui, he joutuivat epäjärjestykseen. Taas germaanit kukistettiin ja
batavialaiset pakotettiin kuuliaisuuteen. Civiliksestä tuli koditon
pakolainen, jonka roomalaiset kaikesta päättäen kuitenkin viimein
armahtivat.
* * * * *
Samoihin aikoihin, jolloin batavialaiset kukistettiin, riistettiin
toisellakin vapautta rakastavalta kansalta sen kansallinen olemassaolo.
Aina Caligulan päivistä asti oli kuohuntaa ollut havaittavissa
Israelin kansan keskuudessa. Kun juutalaiset kieltäytyivät lankeamasta
maahan ja rukoilemasta keisarin kuvapatsasta, tuo jumalaton vekara
oli pannut toimeen vainoja heitä vastaan. Ja kun he siitä huolimatta
uskalsivat häntä uhmailla, hän oli käskenyt Syyrian maaherran pakottaa
heidät sallimaan itselleen pääsyn Jerusalemin temppeliin ja pystyttää
keisarin kuvapatsaan Kaikkein pyhimpään. Mutta juutalaiset kerääntyivät
taajoin joukoin yhteen jyrkästi päättäen mieluummin kuolla kuin sallia
sellaisen häväistyksen tapahtua. Yksin roomalainenkin hämmästyi
tällaista jarkähtämättömyyttä ja viivytteli ratkaisua. Hän pani tällä
menettelyllään henkensä vaaraan ja saikin keisariltaan käskyn tehdä
itsemurhan. Mutta myrskyt viivyttivät tämän käskyn perille saapumista,
ja kun se viimeinkin tuli perille, kuolemaantuomittu oli saanut tietää,
että Caligula oli muuttanut toiseen maailmaan. Juutalaisten pyhättö oli
välttynyt tulemasta tahratuksi mielipuolen keisarin kuvalla.
Mutta tämän jälkeen israelilaiset olivat lujasti vakuutettuja siitä,
ettei kaivattu Jumalan valtakunta maan päällä toteutuisi, niin kauan
kuin pakanat hallitsivat Jumalan omaa kansaa. Muukalaiset täytyi
karkoittaa Herran ja Gideonin miekalla; ja uskovaisten toivo Messiaan,
vapahtajan tulosta ja avusta kasvoi päivä päivältä. Pahansuopaisten
roomalaisien maaherrojen uudet väkivaltaiset ja loukkaavat toimenpiteet
valoivat Claudiuksen hallituskaudella öljyä tuleen. Zeloottien
yltiöpäinen lahko otti johdon käsiinsä. Talonpoika jätti auransa
ja työnsä viinitarhassa ja tarttui miekkaan. Juudean tiettömien
vuoristojen onkaloissa ja luolissa sissit majailivat, ja roomalainen
toisensa jälkeen sai pimeässä yössä surmansa heidän kostavista
miekoistaan, ilman että onnistuttiin saamaan selville teon tekijöitä.
Sama kohtalo kohtasi israelilaisiakin, jotka olivat laimeita uskossaan.
Tuntui siltä, kuin Jahve itse olisi toiminut tämän salaperäisen voiman
välityksellä; ja se usko tuli yleiseksi juutalaiskansan keskuudessa,
että pelastus oli tuleva näiden vapaaehtoisten joukkojen taholta.
Aavikon kristallinkirkas ilma, sen ihmeelliset kangastukset ja sen
suuri hiljaisuus ovat erikoisesti omiaan virittämään mielen hartauteen,
kohottamaan sen korkeampiin avaruuksiin ja täyttämään sen ilmestyksillä
yliaistillisesta maailmasta. Ja aavikon henki leijaili senkin aution,
auringonpolttaman maan yllä, joka viettää Jerusalemista kohti Kuollutta
merta.
Tarvittiin ainoastaan satunnainen aihe, että jännittynyt mieliala,
joka oli vallannut koko kansan, purkautuisi. Tämä sattuikin, kun
uskottomat — ne syyrialaiset, jotka puhuivat kreikkaa ja nimittivät
itseään helleeneiksi — alkoivat häiritä juutalaisten jumalanpalvelusta
ja häväistä heidän synagoogiensa sisäänkäytäviä pakanallisilla
eläinuhreilla. Syntyi melskeitä ja verisiä katutaisteluita. Ja mieliala
tuli vieläkin uhkaavammaksi, kun roomalainen maaherra tahtoi pakolla
maksattaa itselleen 17 talenttia temppeliveroista juutalaisten pyhässä
kaupungissa. Kun hän luonnollisesti sai vastaukseksi yksimielisen
kiellon, hän antoi sotilaidensa hyökätä pappien ja kansan kimppuun.
Muukalaisviha purkautui silloin ilmi täydellisenä kapinana. Tämä
tapahtui vuonna 66, Neron hallituksen viimeisinä aikoina. Verisissä
taisteluissa roomalaiset sotilaat surmattiin viimeiseen mieheen
asti. Uusia, vahvoja roomalaisia sotajoukko-osastoja lähetettiin
Palestiinaan, mutta ne eivät saaneet kiihkomielisiä vihollisiaan
talttumaan. Viimein Vespasianus saapui valtavan sotavoiman kansaa,
mutta hänestä ei kuitenkaan ollut viisasta käydä suoraan Jerusalemin
kimppuun, vaan hän rajoitti sotatoimet suunnitelmalliseen hävityssotaan
avoimen maan väestöä vastaan. Näin hän vähitellen kukistikin sen
täydellisesti; ja Jerusalem oli yksin jäljellä, kun Vespasianus
sai tiedon Neron kuolemasta. Nyt hänellä oli tärkeämpiäkin asioita
hoidettavina kuin juutalaisten pääkaupungin valloittaminen.
Kun Vespasianus oli tullut keisariksi, hänen poikansa _Titus_ otti
suorittaakseen Jerusalemin piirityksen. Mutta juutalaiset, joita
elähdytti usko Jahveen ja Messiaan pikaiseen sekaantumiseen asiain
kulkuun, tekivät itsepintaista vastarintaa. Vielä silloinkin, kun
nälänhätä oli kaupungissa tullut niin suureksi, että äidit söivät
omia lapsiaan, juutalaiset kieltäytyivät hyväksymästä Tituksen
antautumisehdotusta.
Jerusalemin lujiin muureihin murtui roomalaisten piirityskoneiden voima.
Ainoastaan sytyttämällä tuleen yksi kaupungin portti roomalaisten
onnistui raivata itselleen tie kaupunkiin. Titus tahtoi säästää ihanan
temppelin, mutta taisteltaessa niitä juutalaisia vastaan, jotka
hyökkäsivät ulos pyhätöstä, muuan roomalainen sotilas sinkautti palavan
tulisoihdun rakennukseen, joka oli pian hulmuavana tulimerenä. Viimein,
itsepintaisen taistelun jälkeen, kukistui myöskin lujasti varustettu
linnoitus Sionin vuorella.
Viisikuukautisen piirityksen jälkeen Jerusalemin perikato oli varma.
Sen rakennukset tasoitettiin melkein täydellisesti maan tasalle. Näin
juutalaisten pyhä kaupunki sai saman kohtalon kuin Ninive, Tyros,
Persepolis ja Karthago.
Jerusalemin vuonna 70 suoritettua surullista hävitystä juhlittiin
Tituksen Roomaan palattua suurella triumfilla, jolloin seitsenhaaraista
kynttiläjalkaa kannettiin voittajan vaunujen edellä. Tämän
tapauksen ikuiseksi muistoksi rakennettiin Via Sacralle Forumin
reunaan Pentelikonin[165] marmorista n.s. Tituksen kaari, johon
oli hakattu kohokuvia Tituksesta ja hänen triumfistaan. Erääseen
toiseen triumfikaareen piirretty kirjoitus kertoo, että Titus voitti
Juudan kansan ja hävitti Hierosólyman kaupungin, jonka piiritystä
sotapäälliköt, kuninkaat ja kansat aina tähän asti olivat turhaan
yrittäneet.
Yhtä vastenmieliseltä kuin vaikuttaa se, että näkee maailmanvallan
ylvästelevän sillä, että on tuhonnut pienen, vapauttarakastavan kansan,
yhtä omituiselta tuntuu, että näytetään unohdetun, että Pompeius
aikaisemmin, vuonna 133 oli valloittanut Jerusalemin.
* * * * *
Isänmaaton juutalainen on tyyppi, joka useinkin tavataan silloisessa
roomalaisessa kirjallisuudessa. Iuvenalis luo eräässä satiirissaan
karkean irvikuvan omaisuuskansan kuuliaisuudesta Mooseksen
lakimääräyksille:
Joille kohtalo suonut on sabbatinviettäjä-taaton,
pilviä yksistänsä he palvovat, mahtia taivaan.
Ihmisten, sikojen liha yhdenlaista on heistä,
sill' isä ei sitä syö; pian ympärileikkaus tehdään.
Halveksuttavat myös ovat mielestään la'it Rooman;
Juudean kansan lainpa he taitavat, täyttävät pelvoin,
kaiken, kerta min sääs, salakirjoituksina Mooses.
Mut vika taaton on tää: joka seitsemäs päivä hän herkes
laiskuriks, askartaan ei hoitanut einehen vertaa.
Ennen kaikkea on kuitenkin kiintoisaa kuulla, mitä Tacituksella on
kerrottavaa juutalaisista. »Useimmat historioitsijat», hän sanoo,
»ovat yksimielisiä siitä, että kun tarttuva ja rumentava sairaus
puhkesi Egyptissä, kuningas Bokkhoris kääntyi Amonin oraakkelin
puoleen ja rukoili jumalalta apua tätä sairautta vastaan. Jumala oli
silloin käskenyt häntä puhdistamaan valtakuntansa ja ajamaan sellaiset
kansat, joita jumalat vihasivat, pois toisiin maihin. Niin tapahtui,
ja paljon ihmisiä kerättiin joukkoihin, jotka vietiin pois maasta ja
jätettiin sitten oman onnensa nojaan erämaihin. Kaikki itkivät ja
olivat epätoivoissaan, mutta muuan pakolaisista, nimeltään Mooses,
nousi ja puhui heille.» Hän antoi heille uutta rohkeutta ja sai heidät
seuraamaan itseänsä.
Mutta vedestä oli kova puute. Yksi toisensa jälkeen sortui
väsymyksestä. »Silloin tuli villi aasilauma laukaten eräälle
puita kasvavalle kalliolle. Mooses seurasi laumaa. Maan rehevästä
ruohonkasvusta hän päätti, että siellä täytyi olla lähteensilmä; ja
hän löysikin vettä, niin että kansa voi sammuttaa janonsa ja sai uusia
voimia. Vaellettuaan yhteen menoon kuusi päivää he maanpakolaisina
tulivat viljeltyyn maahan, karkoittivat sen asukkaat ja rakensivat
itselleen kaupungin ja temppelin.
Mooses tahtoi vastaiseksikin varmentaa käskijävaltansa kansansa
keskuudessa ja pani senvuoksi käytäntöön uudet uskonnolliset tavat,
jotka olivat päinvastaiset kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kaikki,
mikä meistä on pyhää, on tästä kansasta häpeällistä; mutta toiselta
puolen heille on sellainen sallittua, joka meistä on syntiä. He eivät
syö sianlihaa, koska heihin on tarttunut samanlaista ihottumaa, jota
sioissa voi olla. Pitkällisen nälän muistoksi, jota he kerran saivat
kokea, he pitävät toistuvia paastoja, ja heidän happamaton leipänsä
muistuttaa, että heidän täytyi kerran varastaa jyviä maasta.
Keskenään nämä ihmiset ovat horjumattoman uskollisia ja armeliaita,
mutta toisia kansoja he vihaavat kuin vihollisia. Tunnusmerkikseen
he ovat omaksuneet tavan ympärileikkauttaa itsensä. Heistä on synti
surmata vastasyntynyt ja he uskovat, että niiden sielut, jotka
kaatuvat sodassa tahi joutuvat uskontodistajina teloitetuiksi, ovat
kuolemattomat. Tästä johtuu, että he mielellään tahtovat saada lapsia
eivätkä pelkää kuolemaa. Juutalaisilla ei ole lainkaan jumalankuvia,
vaan he muodostavat vain ajatuksissaan jumaluuden kuvan eivätkä tunne
kuin yhden jumalan.» Ne kokeet, jotka kuningas Antiokhos kerran teki
»parantaakseen, juutalaiset heidän taikauskostaan ja antaakseen heille
kreikkalaiset tavat» olivat epäonnistuneet näiden sitkeän vastarinnan
vuoksi.
* * * * *
Vespasianus kuoli vuonna 79 ollessaan 69 vuoden vanha. Hän on
ensimmäinen Rooman keisari Augustuksen jälkeen, josta varmasti
tiedetään, että hän kuoli luonnollisen kuoleman. Kun hän tunsi
lopun lähestyvän, hän yritti nousta ylös kuolinvuoteeltaan sanoen:
»Sotapäällikölle soveltuu kuolla vain pystyssä.» Ja niin hän veti
viimeisen henkäyksensä. Hän jätti jälkeensä muiston, että terve ja
luonnollinen ihminen oli istunut valtaistuimella, jolla ennen häntä oli
ollut pitkä sarja enemmän tahi vähemmän mielenvikaisia, rappeutuneita
tyranneja. Sellainen hallitsija vaikuttaa jo esimerkillään erittäin
kasvattavasti kansaansa silloinkin, kun häntä ei voi pitää suurena
hallitsijana.