Ovidius syntyi pienessä kaupungissa Abruzzon vuoristossa vuonna 43
e.Kr. Päinvastoin kuin Vergiliuksella ja Horatiuksella hänellä oli
varakas ja arvossa pidetty isä, joka määräsi pojan virkamiesuralle
ja lähetti hänet siinä tarkoituksessa reetorikouluun Roomaan. Mutta
nuoren Ovidiuksen lahjakkuus ei viitannut sille taholle. Tulevalle
roomalaiselle virkamiehelle ei ollut suinkaan erikoiseksi ansioksi,
että hänen proosansa melkein itsestään muuttui niin kevyesti
juokseviksi ja kaunissointuisiksi säkeiksi, että niiden veroisia
oli tuskin koskaan kuultu. Hänen vakava isänsä koettikin vieroittaa
häntä tästä epäkäytännöllisestä tavasta. Mutta mitäpä se auttoi!
Luonto otti osansa. Ovidius itse nautti runoilijalahjoistaan, nautti
tuumiskelematta kuten leikkisä lapsi. Hänelle ei näytä koskaan
johtuneen mieleenkään, että runon värihohtoisten saippuakuplien
puhaltamisesta voisi seurata minkäänmoista edesvastuuta. Hän
maalasi vain siksi, että maalaaminen _huvitti_ häntä. Ja olihan
hänellä kylliksi rahoja voidakseen tehdä, mikä häntä huvitti. Häntä
ei haluttanut ollenkaan seurata kunniakkaiden esi-isien jälkiä,
»Miksikä minä», hän sanoo, »havittelisin sotaista kunniaa tahi
pänttäisin päähäni pitkäpiimäisiä lakipykäliä tahi halventaisin ääneni
epäkiitollisella Forumilla? Kaikki sellainen on katoavaista työtä. Minä
tavoittelen kuolematonta mainetta.» Ja sen hän saavuttikin.
Hänen runottarensa oli keveähköä lajia. Se kuiskaili hänelle
rakkausrunoja, mutta niiden eroottiset aiheet eivät vaikuta runoilijan
itsensä elämiltä, ja hänen runoissaan ei ole sitä intohimon hehkua,
joka oli Catulluksen ja Propertiuksen runouden voima. Ovidiukselle
rakkaus on mielenkiintoinen _psykologinen tutkimusaihe_, kun
sitävastoin Catullus ja Propertius _elävät koko olemuksellaan_ tässä
tunteessa. Erotiikka on hänestä vain vallatonta lemmenleikkiä eikä
kuten Catulluksella ja Propertiuksella voimakkaan aistillisen luonteen
purkausta. »Uskokaa pois», hän itsekin sanoo, »minun tapani ovat hyvin
paljon erilaiset kuin minun runoni. Elämäni on ollut kunnioitettava,
vaikka runottareni onkin ollut kevytmielinen.» Hän oli, eroten
Augustuksen ajan muista suurista kirjailijoista, naimisissa ja hyvissä
varoissa oleva kansalainen ja voi vakuuttamalla vakuuttaa: »Ei kukaan
perheenisä, joka epäilee lapsiensa aviollista syntyperää, voi syyttää
_minua_.» Mutta toiselta puolen hänellä oli, kuten hän itsekin sanoo,
nuoruudessaan »hellä sydän, joka leimahti tuleen pienimmästäkin
kipinästä.» Hän ei haaveksinut kuitenkaan kenestäkään erikoisesta — hän
hehkui rakkautta kaikkia nuoria tyttöjä kohtaan. »Minun sydämeni», hän
sanoo, »ei voi kiintyä yhdenlajiseen kaunottareen — minulla on aina
tuhansia syitä palvoa heitä kaikkia.»
Ovidiuksen eroottinen runoilu on, useimmiten kreikkalaisten esikuvien
mukaan, mielikuvituksen oikukasta leikkiä laadultaan vaihtelevin
aihein. Useinkin ne ovat tympäisevän säädyttömiä.
Myöhemmin Ovidius julkaisi oikean oppikirjan »rakastamisen taidossa».
Ensiksi hän selvittää melkein tieteellisellä johdonmukaisuudella,
kuinka nuori mies voi saada itselleen rakastajattaren ja pitää hänet,
ja sitten hän antaa vastaavanlaisia neuvoja toiselle sukupuolelle.
»Rakastamisen taito» on Amorin palveluksessa käytettävä sotaviekkauden
ohjesääntö. Kysymys ei ole uskollisuudesta rakkaudessa, mutta vain
siitä, ettei toinen puoli pääsisi selville siitä, että toinen on
uskoton,
»Niin raju ei ole ees vihapäissään hallava karju,
koiria konsa se lyö hampahin välkkyävin,
ei ole leijonatar, imeväisien pentujen hoiva,
kyy ei, kulkija min tallasi taitamaton,
kuin on nainen, konsa hän kilpailijattaren keksi
vuoteeltaan; viha lyö lieskana silmistä tuon.»
Ajatelkaa Medeiaa!
Mutta yhtä paljon kuin rakastajan tulee varoa, ettei häntä yllätetä
tilanteessa, joka voi aiheuttaa tuollaisia mielenpurkauksia, yhtä
epäviisasta on välittää naisen hairahduksista. Sillä miksi hän ei saisi
nauttia lyhyestä ajasta, jonka nuoruus ja kauneus kestävät! Aikanaan
kyllä joutuu päivä, jolloin hän
»yksin vuoteessaan akkana värjyä saa.
Äkkiä huomaat pääsi jo peittävän hapsien talven,
suotta sa vannoa saat: harmahat ain' oli nuo.»
Mutta miehen rakkauden voittamiseen ei naiselle riitä, että hän on
nuori ja kaunis — hänen täytyy oppia myöskin »käyttäytymisen» taito.
Esim. kun hän nauraa:
»Suutaan aukaiskoon vähän — puhjetkoot hymykuopat,
hampaisiin alahuul' lievänä koskekohon!
Älköön ehtimiseen hän nauraa pyrskikö liioin,
vaan kevyt, naisellinen olkohon naurunsa vain.
Muutamat väänneksii hohotellessaan kovin suutaan,
toisten on hymy kuin ilkun väännettä ois;
Toiset nauruun taas rämähtää, kovin korvihin käyvään,
aasi se hirnuvi niin myllyä kiertäessään.
Ei ylenkatsoa sun sovi käynninkään suloutta;
miehiä outoja tuo kiehtovi, torjuvi myös.
Toinen liikuttaa soreasti lantehiansa,
helmoja hulmuttaa, ylvähin askelin käy,
toinen taasen, kuin pisamainen Umbrian akka,
sääret lengollaan hölkkävi, harppaelee.»
Kaikesta henkevyydestään huolimatta kirja on vastenmielinen ennen
kaikkea siksi, että rakkaus on Ovidiukselle alhainen, aistillinen
nautinto. »Rakastamisen taito» on itse asiassa toisen puolen pettämisen
taitoa ja olemattomien tunteiden teeskentelemistä. Tällä rivolla
kirjalla on kuitenkin arvonsa kauhistavana kulttuurikuvana syvälle
vajonneelta aikakaudelta. Muuten olisi tuskin voinut kuvitellakaan,
että se oli _niin_ syvälle vajonnut. Kirjan ainoa sovittava puoli oli
se, että monet toki loukkaantuivat Ovidiuksen kyynelisestä teoksesta.
Ovidius itse on sen tehnyt meille tiettäväksi.
* * * * *
»Rakastamisen taito» ilmaisee kauhistavan selvästi, kuinka
täydellisesti Augustuksen ja hänen ystäviensä kokeet saada aikaan
siveellinen uudestisyntyminen tai ainakin yleinen säädyllisyys,
olivat epäonnistuneet. Runoudenlaji, joka polki jalkainsa alle
eetillisen ihanteen, oli nyt yhtä suosittu kuin aikoinaan Vergiliuksen
ihanteelliset unelmat.
Augustus näkikin Ovidiuksessa nuorison viettelijän. Tämän kirja
rakastamisen taidosta ilmestyi juuri samana vuonna, jolloin keisarin
täytyi ajaa Iulia maanpakoon. Isänä hän kenties olisi voinut antaa
tyttärelleen anteeksi, mutta hallitsijana hänen täytyi asettaa
varoittava esimerkki rankaisemalla sitä, joka niin avoimesti oli
rikkonut hänen lakimääräyksiään vastaan.
Mutta mitä hänen oli ajateltava runoilijasta, joka suorastaan
järjestelmöi sen kevytmielisen elämän, jonka ehkäisemisen maan isä oli
ottanut tehtäväkseen? Kaikkein arveluttavintahan oli se, että yleisö
otti rivot runot vastaan suosiollisesti. Runoilijan syntimitta tuli
kukkuralleen, kun uusi häväistysjuttu sattui muutama vuosi myöhemmin
keisarillisessa perheessä. Tämä huomiota herättävä tapaus antoi
Augustukselle mieluisan aiheen tehdä vahingottomaksi rivon runoilijan,
joka aivan kuin pilkkasi hänen omaa ylvästä ajatustaan: roomalaishengen
uudestisyntymistä. Eräänä aamuna tiesi huhu kertoa, että yleisesti
suosittu runoilija Ovidius oli äkkiä karkoitettu maanpakoon.
Huhu oli oikeassa. Osattiin heti asettaa tämä huomiota herättävä
tapaus keisarihuoneen uuden häväistysjutun yhteyteen. Tällä kertaa
täytyi nuoremman Iulian, Augustuksen tyttärentyttären, jättää Rooma,
kun oli lähtenyt kevytmielisen äitinsä jäljille. Ovidius näyttää
sekaantuneen jollakin tavoin Iulian ja hänen rakastajansa välisiin
rakkaudenkauppoihin. Syvästi loukatun perheenisän kosto kohtasi siksi
myöskin häntä, ja 50-vuotiaan runoilijan täytyi lähteä maanpakoon
Tomiin (nykyinen Constanza) keskellä Mustanmeren länsirannikkoa. Hänen
kirjaansa rakastamisen taidosta lienee kirjakauppoja kielletty myymästä.
Silloin kuin tämä rangaistus kohtasi Ovidiusta, hänellä
oli valmistumaisillaan kokonaan toisen arvoinen teos kuin
edelliset, nimittäin hänen kuuluisat »Metamorfoosinsa», suuri
kreikkalais-roomalainen satukirja. »Metamorfoosi» merkitsee
_muodonvaihdos_. Runoilija käsittelee nimittäin enimmän sellaisia
taruja, jotka päättyvät siten, että ihmiset muuttuvat eläimiksi,
puiksi, kiviksi j.n.e. Noin 250 tällaista satua hän on kertonut
»Metamorfoosien» viidessätoista kirjassa. Tämän kirjan ansiota on,
että me tunnemme joukon kreikkalaisia taruja, jotka olisivat muuten
joutuneet unohduksiin.
Muuan Ovidiuksen monista mestariteoksista on hänen kertomuksensa
_Deukalionista_ ja _Pyrrhasta_ eli suuresta vedenpaisumuksesta, johon
Iuppiter kerran hukutti ihmiset rangaistukseksi heidän pahuudestaan.
Suuren mestarin siveltimen veroisella voimalla ja väririkkaudella
runoilija maalaa kuvia suuresta hävityksestä. Kuvaus alkaa etelätuulen
irti päästämisellä.
»Lähtevi tuul' etelän nyt lentoon kostehin siivin,
kätkien synkeyteen sysimustahan kaameat kasvot.
Parta on usmainen, sen karvat vuotavat vettä,
pilvekäs otsa on, rinta ja siivet vihmovat vettä.
Konsa se kouristaa käsin pieliä pilvien laajain,
käy kohu: rankat veet alas syöksyy korkeudesta.»
Vielä pahempaa tulee, kun Neptunus kutsuu koolle kaikki jokijumalat ja
käskee näiden aukaista kaikki lähteet sekä päästää joet valloilleen.
Pian koko maa on muuttunut suunnattomaksi mereksi.
»Kaikk' oli merta nyt vain, ei maata, ei rantoja missään.
Vuorelle on joku noussut, ruuhess' istuvi toinen,
siinä nyt soudellen, miss' äsken kynti hän kenttää.
Laivuri purjehtii yli peltoin, kartanon kaltoin,
katsellen, jalavan kuin latvass' ui kalaparvi.
Niittyyn vihreähän kyns' ankkurin iskevi kiinni,
viinin rikkaita tarhoja raapaisee köli laivan;
siellä, miss' äsken söi kedon ruohoa kaiskerat vuohet,
siellä nyt väännehtii meren hylkeet kömpelömäiset.
Veettäret ihmehtii, kun kaupungit, talot, lehdot
alla he keksivät veen, delfiinit metsiä uivat,
lehvihin soljahtain, tärisyttäen oksia tammen.
Lampaiden seass' ui susi; keltaisen jalopeuran
vie vedet, tiikerin raastaa, karjulta ukkosen voimat,
hirveä aaltojen viemää sääret ei sukkelat auta.
Lintu, mi kauan lentänyt eestaas, etsien rantaa
tai lepopaikkaa, nyt merehen perin uupuen vaipuu.
Kumpuja kattavat veet vapahasti vaahtoavaiset,
laineet — outoa nähdä se! — alppien huippuja huuhtoo.»
Kaikki elävät olennot tuhoutuvat. Vain jumaliapelkääväinen Deukalion
ja hänen hurskas puolisonsa Pyrrha pelastuvat veneeseen, joka tarttuu
kiinni taivaankorkuisen Parnassos vuoren huipulle. Nyt tulva on tehnyt
tehtävänsä, Iuppiter lakaisuttaa pohjoistuulella pois sadepilvet.
Neptunus käskee jokia ja merta heti vetäytymään takaisin, ja jumalien
avulla Deukalion ja Pyrrha luovat kivistä uuden ihmissuvun.
* * * * *
Ihastuttavasti on kerrottu satu _Daphnesta_. Daphne, joka on laakerin
kreikkalainen nimi, on sadussa thessalialaisen jokikuninkaan tytär. Hän
on ihmeellisen kaunis, mutta rakkaudessaan luoksensa päästämätön, kuten
Diana. Apollonissa syttyy kiihkeä intohimo häneen, multa hän välttelee
Apollonia, kuten arka metsänriista pakenee metsästäjää. Lopuksi
vainottu on menehtynyt väsymyksestä. Epätoivoissaan hän silloin huutaa
isäänsä avukseen:
»Auttaos, taattoni! Maa, uus muoto sa antaos mulle,
turmele kauneutein, joka mulle tahtovi turmaa!
Tuskin noin nimes, kun jäsenensä jo puutuvat jäykiks,
niinehen kietoutuu sirot rinnat ja vyötärö sorja,
lehvistöön kiharat; käsivarsiin kasvavat oksat,
nopsihin jalkoihin taas juuttuu sitkeät juuret,
latvapa kasvoihin; mut kauneus kiehtova säilyy.
Phoibos lempivi hänt' yhä; runkoa puun hyväellen
tuntevi hän, miten lyö — sydän kuoren kasvavan alla.
Oksat sulkevi hän sylihinsä niinkuni neidon,
suukkoja suo, mut puu ei niit' ota, karttaen väistyy.
Phoibos virkkavi: 'Kun et puolisoks' antau mulle,
puuni sa tok' olet, laakeripuuni, mi aina
kaunistat kiharoitani, lyyraani, viintäni sorjaa.
Päällikkö Latiumin triumfissaan saa sua kantaa,
kun Capitoliumiin jono rientää riemua huutain.
Augustuksen myös talonvartija taattu sa ollos,
seiso'os uksens' eessä ja suojele lehviä tammen![125]
Niinkuni kutrikkaaks' ikinuortea pääni on jäävä,
niin sua sorjistaa ikilehvät saakohot myöskin!'
Kun nimes Paian[126] näin, ikihennoin nyökkäsi oksin
laakeri, nähtiin myös, miten taipui lehväkäs latva.»
Laadultaan haavemielinen rakkaustarina, kaikkia liikuttava
rakkausrunojen perikuva, on satu _Pyramoksesta_ ja _Thisbestä_. Eikö
tunnukin siltä kuin kuulisi kansanlaulun!
Pyramus sorjin, kaunein mies oli, Thisbepä taasen
neidoks arvattiin ihanaisimmaks' itämailla.
Kaupungiss' upeassa, min ompi Semiramis muurein
tiilisin suojannut, kodit vierekkäin oli heillä.
Tuttaviks' ensin nää tuli naapurit, ystäviks' sitten,
sitten lempeenkin he jo syttyi; häitä he toivoi,
mut isät kielsivät sen, vaikk' estää eivät he voineet
lempeä kummankin niin kuumana leimuamasta.
Viestinviejiä vailla he silmin haasteli, merkein;
leikki se kiihtyi vain, mitä kätkömmässä se säilyi.
Mut oli naapurusten väliseinään, kun sitä tehtiin
joskus muinoisin, rako tullut kaita, ja yksikään
ei sitä rikkoumaa ajan-aikaan keksinyt ollut.
Lempijät löysivät sen — mitä rakkaus ei älyäiskään? —
kautta sen haastelivat, ja nyt turvallisna ne saivat
kuiskehet hiljaiset sulolemmen viestejä viedä.»
Mutta heidän huulensa eivät saa koskaan koskettaa toisiaan.
Muutamana päivänä he kuitenkin päättivät hiipiä yön tultua kotoa ja
tavata erään lähteen luona kasvavan silkkiäispuun alla. Huntuunsa
kietoutuneena Thisbe livahtaa ovesta ja ohjaa askelensa silkkiäispuulle.
»Rohkeaks tuon teki lempi. Mut äkkiä leijona, äsken
härkään iskenyt kauttaaltaan kita peitossa hurmeen,
saapuvi lähteen luo, janoansa mielien jäähtää.»
Thisbe pelastuu erääseen luolaan, mutta hukkaa kauhistuksissaan
huntunsa, jonka naarasleijona repii rikki »verisellä hampaallaan».
»Pyramus myöhempään tuli sinne ja löys pedon jäljet
hiekkaan painauneet, ja hän kuolonkalpeaks muuttui.
Kun veren tahraaman hän hunnun keksi, hän lausui:
'Lempijän kummankin sama yö nyt surmata saakoon!
Syyllinen oon minä. Sun olen kuoloon kiehtonut, raukka,
öisihin vaaroihin kun kutsuin sun, ja ma itse
ensin en tullutkaan.'»
Epätoivoissaan. Pyramos rientää silkkiäispuun luo ja sysää miekan
rintaansa.
»Tummeni heelmät puun, kun hurme kuolemanhaavan
niihin pirskoittui; sen juuret, juonehet verta,
purppurankarvaisiksi jo muutkin muuttivat marjat.»
Nyt saapuu Thisbe luolasta — mutta saa vain kuulla rakastetun viimeisen
henkäyksen. Hän repii epätoivoisena hiuksiaan. Elämä ei ole hänelle
enää minkään arvoinen. Vanhemmille vain vielä viimeinen rukous:
»Niinkuin kuoloon saakka on meidät liittänyt lempi,
suokaa kummankin saman kummun nukkua alla!
Puu sa, mi oksillas nyt varjota saat polon ruumiin,
kohtapa toisenkin olet siimeeseesi sä saava.
Surman muistopa aina sä säilytä! Marjasi olkoot
murheen mustaamat: tarinoios kuoloa kahden!'
Tuskin ol' lausunut tään, hän miekan temposi, vielä
lämpimän, hurmeisen, omahan sen rintahans' syöksi.
Saapui luo jumalten sekä vanhempain rukous luo:
kypsäks' ehtiessään käy mustaks mulperimarja;
tuhkapa lempivien myös joutui yhtehen uurnaan.»
Ovidiuksen mielikuvitus ei ole milloinkaan kohonnut niin korkealle,
kuin hänen kuvatessaan Phætonin matkaa pitkin taivaankantta isänsä
auringonjumalan vaunuissa.[127] Nuorukaisen on onnistunut saada isänsä
lupaamaan suostua etukäteen pyyntöön, olipa se millainen tahansa; ja
auringonjumala joutuu epätoivoon, kun poika sitten pyytää saada jonakin
päivänä ohjata auringonvaunujen siivellisiä hevosia.
Turhaan isä koettaa saada häntä luopumaan aikeesta, josta kukaan
kuolevainen ei voi kunnialla suoriutua:
»Jyrkkänä alkavi tie; hevot aamunvirkeät tuskin
kestävät nousua sen; ylähäll' ylen ompi sen keskus.
Huimaa korkeus tuo muakin, hätä rintani täyttää,
siellä kun silmäilen maanpiiriä, aavoja merten.
Jyrkkänä laskee loppu, ja tarkkaan ohjata täytyy.
Itsepä Tethyskin[128], mi mun aalloill' ottavi vastaan,
pelkää syöksyvän mun päistikkaa kohtuhun merten.
Viel' lisäks kierrollaan kupu taivaan kääntyeleepi;
korkeat tähdetkin sen tempautuu kurimukseen.
Jos sinä ohjakset nyt saisit, niin napa taivaan
vinhana kieppuen sun heti syrjään sinkauttaisi.
Ansoja täynnään on sekä hirviöhaamuja taival.
Vaikka et eksyiskään, vaan ohjaisit osavasti,
niin ohi uhkaavan Härän sarvien kulkisi tiesi,
Haimon[129] Ampujan, myös ohi Leijonan ahnahan leukain,
sitten Skorpionin, Kravun, joiden hirveät kynnet
hirveinä kouristuu, eri suuntaan kumpikin niistä.
Vielä kun kimmastuu hepos — keuhkoistaan näet leimuu
polttavat liekit, joita ne suin sekä sieramin pärskyy —
ohjata niitä et voi; muakaan nuo villeiksi käyneet
sietävät tuskin, vaan äkäpäisinä ohjia tempoo.
Toivehes mieletön heitä jo, poikani, vielä kun saatat!
Silmäni näät surevat; oi, jospa sa katsoa voisit
myös sydämeeni ja siell' isänhuolet keksisit raskaat!»
Mutta järjettömän nuorukaisen tulee kaikin mokomin saada tahtonsa
perille, ja epätoivo sydämessään isän täytyy antaa hänen nousta
loistaviin, kultaisiin vaunuihin, joissa pyörien puolat ovat hopeasta
ja silavaljaat koristetut krysoliiteillä ja timanteilla, joissa
auringon säteet taittuvat.
Tuliset hevoset huomaavat heti, että vaunut ovat tavattoman kepeät. Ne
kimpoilevat ja kallistelevat kuten painolastiton laiva. Pian valjakko
on täydessä karussa pitkin tuntemattomia teitä.
Mut laelt' ilmain kun Phaethon nyt katsovi maita,
jotk' yhä aukeavat avarammiks vain hänen allaan,
kalpeaks kauhistuu hän, polvet loukkua lyövät,
silmätkin pimenee, ne kun häikäisee valotulva.
Kunpa hän konsana ei isän vaunuja ottanut oisi!
Nyt mikä neuvoks? Jo kantta hän laivaan viljalti vieri,
viel' osa suurin on eessä. Hän aavoja mittovi miettein,
länteen hän tähyää, niihin ei hänen kohtalo salli
saapua milloinkaan, itähän katsovi joskus;
mut joka puolella värjyvän eessä on ilmojen kauhut,
nousevat valtaiset pedonhaamut, kaameat nähdä.
Nuorukainen aivan herpaantuu kauhusta ja päästää ohjat höllälleen.
Hevoset karkaavat yhä huimemmin:
Milloin taivasta päin nuo pyrkivät, taas alas milloin
Syöksyvät valtoinaan, radan vihdoin viistäissa maata.
Nyt auringon vaunut ovat tulleet niin lähelle maata, että auringon
kuumuus polttaa kaiken.
Kukkulat korkeat kaikki nyt leimahtaa tulenliekkiin,
halkee, lohkeilee lovikin, mehut kuivuvat kaikki.
Niityt harmenevat, puut lehtevät lieskana huimiin,
ruokkivi kuolemanliekkejä pellon kuivunut vilja.
Mut se ei riitä; jo syö tuli kaupungit komeatkin
muureinensa ja kiiltää tuhkaksi maat sekä kansat;
metsät ja vuoristot kulovalkea riehuva valtaa.
Skythian maata ei nyt lumet aula; jo Kaukasos loimuu,
Ossa[130] ja Pindos[130], ja niitäkin ylvempiotsa Olympos[130],
valtavat Alpit, myös Apenniinit, yltävät pilviin.
Huomaa nyt Phaethon maanpiiriä liekkien syövän,
eikä hän itsekään voi kestää huokua kuumaa;
niinkuin hornan pätsistä hohkaa polle sen vastaan,
hän sitä hengittää, tulenhehkuviks tuntevi vaunut.
Silloin Äiti Maa rukoilee Iuppiteria tekemään lopun vaivasta. Ja
salamansinkooja huomaa, että jollei hän puutu asiaan, koko maailma
tuhoutuu.
»Otsalleen käden vei hän, lens salamat jylinöiden
orhienohjaajaan, joka henkensä heittäen kohta
singahti vaunuistaan; palon polttivat pois ukonnuolet.
Pillastui hevoset, sivupuoleen karkasi, puisti
niskoiltaan ikehet, palat ohjien rentoina riippui.
Tuoss' ovat suitset nyt, tuoss' aisoist' irtauneena
akseli, tuossapa taas eri haaralla pyörien puolat;
lennähtäneet lavealle on jätteet murskatun vaunun.
Mut Phaethon, hius kultainen min liekkinä leimus,
kaaress' sinkoutui päistikkaa ilmojen halki,
niinkuni lentävi joskus kannelta selkeän taivaan
lähti ja sammuu, vaikka se näyttävi syöksyvän maahan.»
Yksinkertaisella, mutta liikuttavalla kertomuksella _Philemonista_ ja
_Baukiksesta_ on jotakin yhtäläisyyttä »Deukalionin ja Pyrrhan» kanssa.
Kerran Iuppiter ja Mercurius tulevat matkallaan sellaiselle seudulle
Frygiassa, jossa kansa on häijyä ja epäystävällistä. Vain vanhuspari
Philemon ja Baukis ottaa muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan halvassa
majassaan. Baukis pyytää heitä istuutumaan.
Lieden tuhkaa, luo kun viel' oli lämpimäks jäänyt,
penkoen hän pian sai tulen eilisen kuivihin lehtiin;
henkäyksin iän-heikentämin niin sytti hän liekin.
Myös vajast' oksia hankki hän, kuivia loi sälepuita,
jotka hän taitteli, työnsi ne pienen kattilan alle.
Ukkopa tarhastaan oli kimpun kaalia tuonut.
Baukis perkasi sen; nokiorsill' otti hän sitten
kaksterä-hangollaan alas sauhutetun sianseljän,
soukan viipalehen sipas kauan säilytetystä
herkustaan, vetehen sen kypsenemään pani kuumaan.
Myöskin haastellen ratostutti he ootteluaikaa.
Pöytähän käydään. Eukko hän touhuissaan kolus, kantain
ruokia pöytään; yksi sen jalka tok' ol' lyhyt liian,
mut vian korjasi hän pian: toi kiven alle, ja kantta,
saatua kohdalleen, hän vihrein hankasi mintuin.
Tuodaan täplikkäät nyt marjat kainon Athenen[131],
luodaan syksyiset myös säilykekirsikat, tuodaan
juurikkaat, salatit, jopa juustokin juoksutusmaidon,
tuodaan myös munat, paistetut lievästi hehkussa tuhkan.
Astiat on saviset; jaloainett' on samanlaista
myös sekomalja ja sen korupiirrokset; pikarit ne
pyökist' on, vahatut helokeltaisiks' sisäpuolta.
Kohta jo keitonkin saa valmiiks leiskuva liesi;
viiniä tarjotahan, jota liiaks ei ikä paina.
Syrjään pannaan nuo, kevyemmät tuodahan ruoat:
pähkinät, uurteiset sälyviikunat, taatelit kuivat,
luumut, myös omenat hyväluoksuiset, korintäydet;
joudutetaan rypäleet, punaterttujen antamat äsken;
valkea keskell' on mesikakku. He ystävän katsein
kaikkea tarjoavat, karuudetta, siekaelutta.
Kun vieraat ovat kiittäneet kestityksestä, he ilmaisevat, keitä
ovat, ja lupaavat, että heidän hurskas isäntäväkensä on säästyvä
rangaistukselta, joka on nyt kohtaava syntisiä naapureita. »Jättäkää
vain asuntonne ja seuratkaa meitä vuorelle!» he sanovat.
Tuumasta toimeen. Kun he saapuvat ylös vuorelle, näkevät he koko seudun
veden hukuttamaksi. Heidän vanha majansa on vain jäljellä.
Tuota kun ihmehtii he ja itkee naapurejansa,
temppeliks muuttuukin maja vanhusten, perin pieni
kahdellenkin. Nyt sen päätyä patsahat kantaa,
oljet kullaksi saa, maalattian marmori peittää,
kiiltää kaiverretut ovet, kultaa välkkyvi katto.
Tämän jälkeen vanhukset saavat toivoa, mitä vain haluavat. Heidän
toiveensa on saada temppelin pappina ja papittarena palvella Iuppiteria
ja viimein saada kerran yhtä aikaa erota elämästä.
Ruuhiinkin rukous: elon loppuun saakka he saivat
templiä hoitaa. Kerta, kun vuosistaan väsyneinä
seisoi he portaitten pyhien taas eessä ja haastoi
kummaa kohtaloaan, Philemon-ukon huomasi Baukis
vihreäks muuttunehen; samaten Philemon näki Baukiin.
Kasvot kummankin pian kattoi kasvava laiva.
Viestin viimeisen yhtäaikaa ehti he vaihtaa
hellästi: »Puoliso, terveeks jää!» suun sulkivat lehvät
lempeät kasvullaan. Talonpoika nyt frygialainen
näyttää vieläkin voi puunrungot, joiksi he muuttui.
Mulle on vanhukset todenhaastajat näin tarinoineet;
miksi he valhett' ois puhuneet? Näin puut ma ja niistä
riippuvat seppelehet; panin uuden joukkohon, virkkain:
»Huoltavat hurskaitaan jumalat, saa palvojat palkan.»
* * * * *
Se päivä, jolloin Ovidiuksen täytyi äkisti jättää rakas Roomansa,
tuntui hänestä kuin »hautajaispäivältä». Ja Mustameri oli ja
pysyi hänelle aina »Epäystävällisenä merenä.»[132] Villien
skyyttalaiskansojen ympäröimänä kaukana aution aron reunassa oli Tomi,
pieni roomalainen siirtokunta. Ainoat tuotteet, joita skyyttalaisten
maa lähetti muuanne, olivat — kuten runoilija pilaillen kirjoitti
ystävilleen — ne nuolet, joilla he tuon tuostakin ampuivat kaupungin
uudisasukkaita. Ja alkuperäiset olosuhteet kaupungin muurienkin
sisällä olivat liian jyrkkänä vastakohtana Rooman ylellisyydelle ja
upeudelle. Ankarat talvet, jolloin pohjoismyrskyt tupruttivat maahan
suunnattomasti lunta, olivat eteläisempien seutujen[133] veltostuneesta
pojasta hirvittäviä. Hän sairastui sekä ruumiillisesti että henkisesti,
ja koko hänen loppuikänsä oli ainaista vaikerrusta. Runoilijan iloinen
laulanta oli loppunut äkisti juuri silloin, kun hänen runollinen
luomisvoimansa oli huipussaan.
Hän koetti turhaan taivuttaa lukemattomilla valitusvirsillä Augustusta
sallimaan hänen tulla takaisin Italiaan tai ainakin suostumaan siihen,
että hän saisi oleskella likempänä Italiaa. Ei edes hänen tomunsa
saanut levätä kotimaan mullassa. Kymmenvuotisen maanpaon jälkeen
valmistettiin muinoin elämäniloiselle laulajalle viimeinen lepopaikka
Mustanmeren epäystävälliselle rannalle.
Kirjallisuutta, paitsi ennen mainittuja suuria kirjallisuushistorioita:
Wilhelm Vollbrecht, Mäcenas.
Clovis Lamarre, Histoire de la litterature latine au temps d'Auguste: 4
nid.
Frédéric Plessis, La poésie latine.
Otto Ribbeck, Geschichte der römischen Dichtung: 3 nid.
W.Y. Sellar, The roman poets of the Augustan age: 2 nid.
Virgilii Bucolica och Georgica, öfversatta af Gudrun Jöran Adlerbeth.
Virgilius, Sagan om Aeneas. Svensk tolkning av J. Bergman.
Gaston Boissier. Nouvelles promenades archéologiques: Horace et Virgile.
André Bellesort, Virgile.
Alfred Biese, Die Entwicklung des Naturgefühls bei den Griechen und
Römern: 2 nid. (Laajoine kirjallisuusviitteineen).
Richard Heinze, Virgils epische Technik.
C.A. Saint-Beuve, Étude sur Virgile.
Franz Skutsch, Aus Vergils Frühzeit: 2 osaa.
Eduard Norden, Die Geburt des Kindes. Geschichte einer religiösen Idee.
Wilhelm Weber, Der Prophet und sein Gott. Eine Studie zur vierten
Ekloge Vergils.
Domenico Comparetti, Virgilio nel medio evo: 2 osaa.
Paul Schwieger, Der Zauberer Virgil.
Quintus Horatius Flaccus, Oodeja ja epoodeja, suomentanut Eero Kivikari.
Quintus Horatius Flaccus, öfversatt af Joh. Gust. Ek.
Horatii Oden och Epoder, öfversatta af G. Adlerbeth.
Horatii Satyrer och Skalde-bref, öfversatta af G. Adlerbeth.
Horatius' Satirer och epistlar i urval, tolkade av Bernhard Risberg.
Horatius' Oden, öfversättning av S.L. Sjöblom och A. Bokelund.
Horatius' valda sånger i svensk öfversättning af Bernbard Risberg.
Elias Janzon, Q. Horatius Flaccus.
Friedrich Aly, Horaz, sein Leben und seine Werke.
H. Andersson, Om Horatius' oden såsom efterbildningar från grekiskan.
(Pedagogisk tidskrift 1897.)
A. Cartault, Étude sur les satires d'Horace.
W.A. Dello, Horaz und seine Zeit.
Lucian Müller, Quintus Horatius Flaccus.
Theodor Plüsz, Das Jahrenbuch des Horaz.
Charles Walckenaer, Histoire de la vie et des poèsies d'Horace: 2 nid.
W.E. Weber, Quintus Horatius Flakkus als Mensch und Dichter.