Propertiuksen aikalainen, kuoli myöskin nuorena, hieman Vergiliuksen
jälkeen. Hänkin oli rakkauden laulaja, mutta sävellajiltaan vienompi,
rauhallisemman, mutta myöskin syvemmän, vähemmän itsekkään tunteen
tulkki. Rakkaus ei ole hänelle vain aistihuumausta kuten Catullukselle
ja Propertiukselle, vaan ennen kaikkea sisäistä ja pyhää. Tällaisessa
tunteessa on enemmän kaihoa kuin riehuvaa intohimoa. Johan Henrik
Kellgren on luonnehtinut Tibulluksen ja Propertiuksen eron sanoessaan
jälkimmäisestä. »Hän ei huokaile, ei itke; hänen rakkautensa riehuu ja
heittäytyy epätoivoon.» Tibullus sitävastoin valittaa, kun rakastettu
on tullut hänelle uskottomaksi:
Viinein vaimentaa koetan suruain monet kerrat;
tuskapa sen mehun taas kyyneliks loihtia ties.
Armastin useaa, mut nauttimahan ma kun mielin,
Venus loi etehein sun kuvas, pois paeten.
Hän ei kykene muuhun kuin alistumaan suruunsa. Kun kaunotar pettää
hänet, hänen kirouksensa eivät kohdistu tähän, vaan parittajaan, joka
on houkutellut hänet rikkaammalle ihailijalle:
Atriat syököön hän veriset, verisuisna hän juomaa
särpiköhön kamalaa, min seass' sappea on!
Haamut vainajien hänet saartakohot valitellen,
hyypiö pitkät yöt yllään kirkukohon!
Itse hän nälkään nääntyen kootkoon hautausmailta
ruohoja, luita, jos niit' ois sudet jättänehet!
Paljain uumin hän kujavieriä juoskohon ulvoin,
koirat parvina hänt' eellehen ahdistakoon!
Niistä rohkaisevista säkeistä päättäen, jotka Horatius on
kirjoittanut Tibullukselle, hiljainen raskasmielisyys näyttää olleen
hänen luonteensa pääpiirteenä. Tibulluksen runoissa vanhuuden ja
katoavaisuuden ajatukset vaimentavat ilon:
»Lemmessä yhtykähämme, kun kohtalo vielä sen sallii!
Kuolema kohta jo saa, otsa on peitossa yön.
Hiipivi vanhuus veltto, mi lemmen kieltävi meillä,
mairehin haastaa ei harmajahapsisen suo.»
Puhtaassa, herttaisessa viehättäväisyydessään Tibulluksen runotuotanto
kuuluu siihen runouden lajiin, jota ei voi käsittää muuten kuin
sydämellä. Usein se muistuttaa nuoren Vergiliuksen Georgicaa. Kuinka
paljon puhuvatkaan runoilijan mieltymyksestä maalaiselämään pari
seuraavanlaista säettä:
»Vuonan pienoisen sylihin minä mielisin ottaa,
Luot' emon eksynehen, viedä sen taas kotihin.».
Hellä sydän, hyvä paimen! Tällaisissa pikku idylleissä rakastettava
laulaja viivähtää mielellään. Maalaiselämän hiljaisella kodikkuudella
on huomattavan suuri sija hänen runoudessaan, ja naista hän ei ylistä
rakastajattarena, vaan lempeänä ja uskollisena puolisona kotilieden
ääressä. Antiikkisessa runoudessa ei ole monta säkeistöä, jotka
puhuvat niin hellää kieltä kuin ne rivit, jotka hän kerran kirjoittaa
rakastetulleen sairasvuoteeltaan kaukaa vieraalta maalta, Korfun
saarelta. Tuskiensa ja kuolemanajatuksiensa keskellä runoilija eläytyy
täydellisesti kuvaukseensa, kuinka hän jonakin iltana on tuleva ja
hämmästyttävä tätä, kun hän istuu värttinänsä ääressä rauhallisessa
kodissaan:
»Luoksesi saavun nyt yht'äkkiä, vartoamattas,
jotta sa luulisit mun pilvistä ilmestyneen.
Silloin oitis käy sylihin, oi Delia, vaikka
jalkasi paljaat lie, hiuksesi irrallaan.
Näin anon: Koitar, valjakkos rusohohtava tuokoon
luoksemme kiiruhtain päilyvän päivyen tuon!»
Tibulluksen säe juoksee soinnukkaan hyväilevänä, ja hänen runouttaan
ei koskaan häiritse runsassanainen oppineisuus tai muu konstikkaisuus.
Hän ei ole saanutkaan esikuviaan aleksandreialaisesta koulusta. Jos
ylipäänsä voi puhua hänen kreikkalaisista esikuvistaan, niin sellaisena
on pidettävä joonialaista lyriikkaa.