Cæsarin maaherrakunta käsitti cisalpiinisen Gallian lisäksi myöskin
osan transalpiinista Galliaa. Vuonna 125 roomalaiset olivat nimittäin
alkaneet muuttaa Lugudúnumin[35] (nykyinen Lyon) luona olevasta
Rhône'in mutkasta etelään olevaa Galliaa provinssiksi. Muisto tästä
elää vielä tänä päivänä nimessä Provence.[36] Täällä roomalaistaminen
oli mennyt nopeasti eteenpäin vanhan helleenisen, Massiliasta käsin
tapahtuneen kulttuurivaikutuksen helpottamana.
Gallialaisia oli kaikkina aikoina miellyttänyt enemmän taisteleminen
kuin kylväminen ja niittäminen, mutta heidän uudet herransa pakottivat
heidät vaihtamaan miekan aurankurkeen. Tietysti gallialaisten
roomalaistuttaminen ei Alpeista länteen ollut ehtinyt niin pitkälle
kuin Cisalpiinisessa Galliassa. Jo kansan vaatetustapa ilmaisi
sen. Edellisiä roomalaiset nimittivät vielä »housugallialaisiksi»,
erotukseksi itään ja eteläänpäin Alpeista asuvista »togaa käyttävistä
gallialaisista». Mutta nekin erosivat kuitenkin hyvin suuresti Rhône'in
ja Cevennien pohjoispuolella asuvista »pitkätukkaisista gallialaisista».
Tämä osa Galliaa oli vielä Cæsarin saapuessa itsenäinen. Cæsarin
päätehtäväksi tuli saattaa tämäkin maa roomalaisen hallinnon ja
helleenisen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi. Siitä ajasta lähtien,
jolloin gallialaiset olivat olleet Italian kauhuna, he olivat ehtineet
ruveta kiinteästi asumaan ja maata viljelemään. He olivat perustaneet
useita suuria, lujasti linnoitettuja kaupunkeja ja harjoittivat
aika merkitsevää kauppaa ja meriliikennettä Atlantin ja Pohjanmeren
rannikoilla. He olivat myöskin tulleet kuuluisiksi kauniista kupari- ja
kultateoksistaan, ja heidän sivistystasostaan ylipäänsä on todistuksena
se asianlaita, että ainakin sivistyneimmät tunsivat kirjoitustaidon.
Pääasiallisesti he käyttivät kreikkalaista kirjaimistoa, mutta Rooman
maakuntiin rajoittuville alueille olivat roomalaisetkin kirjaimet
levinneet.
Mutta kelteillä ei ollut valtiota muodostavaa kykyä, eivätkä he näin
ollen kyenneet kauan säilyttämään kansallista itsenäisyyttään. He
olivat liiaksi hetken lapsia kyetäkseen järjestelmällisiin, enemmän
rauhallisiin kuin sotaisiinkaan, tehtäviin. Melkeinpä kenelle tahansa
oli helppoa temmata heidät mukaansa uhkarohkeisiin yrityksiin, mutta
rohkeus vaihtui pian arkuudeksi. Pieninkin heimo muodosti tässä maassa
yksin oman yhteiskuntansa, ja »jokaisessa suuressa kaupungissa,
jokaisessa suuressa linnassa, ja melkein jokaisessa perheessä oli
kilpailevia puolueita», kertoo Cæsar. Ja kaiken lisäksi eri kansat
olivat toistensa kanssa alituisissa sodissa. Ei mennyt vuottakaan,
ettei sisäinen taistelu leimahtanut aina uusissa paikoissa.
Melkein kaikki kelttiläiset heimot olivat tähän aikaan suorittaneet
sen poliittisen kehityksen ensi vaiheen, jonka tunnemme heidän
rotuveljiensä helleenien historiasta: vanhan heimokuninkuuden tilalle
oli tullut aatelisvalta. Kelttiläinen aatelisto oli kyllä urhoollista
ja ritarillista, mutta liian hillitöntä alistuakseen lainalaisen
yhteiskunnan vaatimuksiin. Aatelismiehet keräsivät ympärilleen
suuria asestettuja seurueita ja hallitsivat vallan oikeudella
häikäilemättömästi alempia yhteiskuntaluokkia. »Laki oli keihään
kärjessä.» Porvaristosta ei ollut poliittista vastapainoa aatelistolle,
sillä kelteillä, kuten Idässä, kaupungeilla oli vain kaupallista ja
strategista, mutta ei poliittista merkitystä kuten kreikkalaisilla ja
roomalaisilla kaupungeilla.
Hengellisiä asioita johtivat papit — _druidit_, kuten heitä
nimitettiin. Heillä oli ympärillään oppilasjoukkoja, jotka hartaasti
kuuntelivat druidien salaista viisautta tähtitaivaan ihmeistä ja
niitä pyhiä lauluja, joihin druidien jumaluusoppi oli puettu.
Sielunvaellususko näytteli suurta osaa kelttien keskuudessa. »Vakaumus
sielun kuolemattomuudesta», Cæsar sanoo, »poisti heiltä kuolemanpelon,»
Temppeleitä kelteillä ei ollut, mutta kyllä puusta karkeasti hakattuja
jumalankuvia. Pyhien tammien alla ja yksinäisinä vuorilla toimittivat
druidit, valkeisiin vaatteisiin puettuina ja tammenlehväseppele päässä,
jumalanpalvelusta. Usein he jumalvoimia lepytelläkseen uhrasivat
ihmisiä. Cæsar kertoo suunnattoman suurista pajuista punotuista
jumalankuvista, joiden käsivarsiin uhrit olivat sullottuina liekkien
ympäröidessä ja tuhotessa heidät.
Druidien käsissä oli myöskin lainkäyttö[37] suurelta osalta, ja heidän
valtansa ulottui kaikille elämän aloille, myöskin politiikkaan.
Voi sitä, jonka druidit pyhässä vihassaan kielsivät ottamasta osaa
uhrimenoihin. Kuten ruttoista häntä kartettiin.
* * * * *
Sellaisia olivat ne kansat, joiden keskuuteen Cæsarin tuli nyt
asevoimin levittää roomalais-kreikkalaista sivistystä. Ennen hänen
legiooniaan olivat kuitenkin roomalaiset liikemiehet kulkeneet
tienraivaajina. He olivat ennen kaikkea käyttäneet hyväksensä
kelttiläisten himoa viinirypäleen mehuihin. Osa näistä kauppiaista
oli kaiken lisäksi hankkinut itselleen maaomaisuuksia rajan toisella
puolen. »Kuten Pohjois-Amerikan valtauksen aloittivat 'tulivettä'
kaupittelevat liikemiehet ja uudisasukkaat, aivan samoin nämä
roomalaiset viinikauppiaat ja tilanomistajat valmistelivat Gallian
tulevaa valtausta», Mommsen sanoo.
Mutta voimakkaammin kuin roomalaiset etelästä tunkeutui pohjoisesta ja
idästäpäin päälle toinen kansa.
* * * * *
»Gallia est omnis divisa in partes tres» — kuinka hartaina kerran,
juuri yläluokkalaisiksi päässeinä — tavailtuamme kaksi vuotta jalon
roomalaiskielen alkeita — teimmekään näiden sanojen välityksellä
tuttavuutta Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen kanssa!
Eihän sellaisenaan ole mitään merkillistä noissa sanoissa, joilla
Iulius Cæsar alkaa kirjansa gallialaissodasta: »De bello gallico».
Ne merkitsevät yksinkertaisesti: Gallia on kokonaisuudessaan jaettu
kolmeen osaan» — ja sitten luetellaan nuo osat — mutta kuitenkin...
nehän ovat alkutahti urotekojen kirjaan, joka on kirjoitettu tavalla,
mihin ainoastaan voimakas, aito roomalainen kykenee, käyden käsiksi
suoraan asiaan, kuultavan kirkkaalla ja yksinkertaisella tyylillä,
joka on arvokasta ja eloisaa samalla kertaa. »De bello gallico»
on kirjoitettu »samalla» riemuisalla mielellä, samassa reippaassa
hengessä, millä Cæsar saavutti voittonsa.»
Mutta toiselta puolen ei saa unohtaa, että kirja tuo esiin vain
toisen puolen, voittajan käsityksen sotatapahtumista. Se on myöskin
propagandakirja, ja sitä on sellaisena arvosteltava. Se oli tarkoitettu
ikuistamaan roomalaisten kesken muiston Cæsarin valtiolle tekemistä
suurista palveluksista ja puolustamaan häntä syytöksiltä, että hän muka
ilman aihetta oli alkanut gallialaissodan ja menetellyt petollisesti
germaaneja kohtaan, syytöksiltä, joita Cato nuorempi ja muutkin
tekivät häntä vastaan. Senvuoksi onkin »De bello gallico» kirjassa
useita tietoja, jotka eivät kestä Stoffelin, Delbrückin ja muiden
nykyaikaisempien sotahistorioitsijain terävää, joskin joskus hieman
kovakätistä arvostelevaa tutkimusta. On välistä suorastaan ihmeellistä,
kuinka nämä tiedemiehet filologien, arkeologien ja sotilashenkilöiden
avulla ovat voineet pari tuhatta vuotta jälkeenpäin keksiä
heikkoja kohtia: ristiriitaisuuksia ja liioitteluja silminnäkijän
kertomuksessa.[38]
Kun Cæsar astui Transalpiinisen Gallian maaherranvirkaan, uhkasivat
tätä maata, kuten Mariuksen aikana, vaellushaluiset germaanilaisjoukot,
ja gallialaiset olivat itse liian heikkoja pitämään puoliaan näitä
vastaan. Vaarallisinta oli, että germaanit saivat tilaisuuden sekaantua
kelttiläisheimojen keskinäisiin, alituisiin kahakoihin. Muutamia vuosia
ennen Cæsarin Galliaan saapumista oli muuan heimo kutsunut avukseen
germaanilaisia palkkasoturijoukkoja soturikuningas _Ariovistuksen_
johdolla. Tämä viihtyi niin hyvin Galliassa, että hän ei tehtävänsä
suoritettuaan osoittanut pienintä merkkiäkään siitä, että aikoi lähteä
jälleen kotimaahansa, vaan pakotti gallialaiset luovuttamaan maata
— parasta koko Galliassa, kuten arvosteltiin — ei ainoastaan hänen
sotureilleen, vaan myöskin uusille germaanijoukoille, joita yhä virtasi
maahan. Näin perustettiin germaanilainen valtio kelttien maan sydämeen,
ja jonkin ajan perästä oli melkein koko keskeisin Gallia Ariovistuksen
vallassa. Kelttejä hän kohteli kuten voitettua kansaa, myöskin niitä,
jotka oli äsken auttanut voittoon. Tämä germaanilaisten maahan tulo
muistuttaa viikinkien taholta tapahtuneita pohjoisgermaanien retkeilyjä
vuosituhat myöhemmin.
Huhu Ariovistuksen onnistuneesta yrityksestä lensi kuin nuoli
germaaniheimosta toiseen, ja pian nämä olivat kaikkialla liikkeessä
aina Reinin lähteiltä Pohjanmereen asti. Silloin Cæsar legioonineen
tuli auttajaksi —, mutta auttajaksi, joka aikoi ottaa maksun
vaivoistaan.
Mommsenin käsitys on, että Cæsar gallialaissodillaan tietoisesti
tahtoi voittaa uutta maata kreikkalaisroomalaiselle sivistykselle.
Mutta Eduard Meyer ja Ferrero ovat sitä mieltä, että Gallia oli
yksinkertaisesti harjoituskenttä tulevaa kansalaissotaa varten ja
niiden urotekojen suunniteltu tapahtumapaikka, jotka tulisivat tekemään
hänet arvossa pidetyksi ja ihailluksi Roomassa. Luonnollisintahan
onkin, että Cæsarin suunnitelmat ovat kehittyneet vähitellen,
yhtä rintaa tapausten kehityksen kanssa. Cæsar oli täysiverinen
reaalipoliitikko. Hänen nerokkuutensa ilmeni kyvyssä täysin käyttää
hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Ei tarvitse edellyttää
edeltäpäin laadittua suurta suunnitelmaa selittääkseen, mitä niin
eloisan nerokas mies on toimittanut ja aikaansaanut.
Entinen hienostelija ja tuhlari esiintyy tuossa paikassa aikansa
suurimpana sotapäällikkönä. Hänen luonnostaan heikossa ja hintelössä
ruumiissaan uinui aavistamattomia voimia. Mitkään rasitukset eivät
näyttäneet voivan väsyttää tätä rautaista tahdonvoimaa. Niin
hämmästystäherättävän nopeita matkoja, kuin mitä hän teki, ei kukaan
muu jaksanut suorittaa. Unesta hän näillä matkoilla suoriutui
matkavaunuissa tai kantotuolissa. Marsseilla hän kulki päivänpaahteessa
ja rankkasateessa avopäin legiooniansa edessä. Kun vesiesteitä
tuli, hän ui kaikkein ensimmäisenä yli, ja kun legioona horjui,
hän heittäytyi taistelun tuoksinaan taistellen kuin rivimies. Hän
kykeni opettamaan ratsuiksi hevosia, joiden selkään kukaan muu koko
armeijassa ei uskaltanut nousta. Sotilaat katselivat ihaillen tätä
erinomaista päällikköä, jolla oli aina rohkaiseva sana sanottavana,
kun sitä tarvittiin, joka kotkankatseellaan näytti seuraavan jokaista
miestä taistelussa ja joka yhtä oikeaan osuen palkitsi urhoollisen
ja kelvollisen, kuin rankaisi pelkuria ja uppiniskaista. Sellaisen
miesten miehen edestä uhrasi mielellään elämänsä. »Tuskinpa lienee
koskaan ollut armeijaa», Mommsen sanoo, »joka olisi ollut siinä määrin
taipuvainen ja tarkoituksenmukainen välikappale mestarin kädessä.»
Siinä määrin sotapäällikön joustavan tahdonvoiman elähdyttämät
olivat Cæsarin sotilaat, että he tunsivat voivansa kamppailla
kymmenkertaisenkin ylivoiman kanssa.
Kun nyt keskisen Gallian keltit kyynelsilmin rukoilivat Cæsarilta apua
maahan tunkeutujia vastaan — Cæsar ainakin kertoo tapahtumat näin
dramaattisesti — hän ryhtyi toimeen sillä ripeällä tarmokkuudella,
mikä aina oli hänelle ominaista. Hän rupesi heti neuvotteluihin
Ariovistuksen kanssa ja esitti henkilökohtaista tapaamista. Mutta
germaanipäällikkö vastasi korskeasti: »Kuka on Cæsar? Jos häntä
haluttaa, voi _hän_ tulla _minun_ luokseni. Mutta mitä se hänelle
kuuluu, mitä me germaanit teemme? Enhän _minäkään_ sekaannu
roomalaisten asioihin?»
Cæsar lähetti silloin kuninkaalle terveiset, että hän sai jäädä
Galliaan sillä ehdolla, että lupasi olla tuomatta enää lisää germaaneja
Galliaan. Ariovistus lähetti sellaiset vastaterveiset, että hänellä
oli yhtä suuri oikeus hallita keskistä kuin roomalaisilla eteläistä
Galliaa. Silloin Cæsar päätti lopettaa jutun lyhyeen. Mutta kun
hänen piti lähteä legioonineen liikkeelle, valtasi nämä samanlainen
silmitön säikähdys kuin silloin, kun Mariuksen piti johtaa joukkonsa
teutoneja ja kimbrejä vastaan. Roomalaiset olivat vallan suunniltaan
suurikokoisten ja urhoollisten germaanien pelosta, joista kerrottiin,
että ei kukaan kyennyt kestämään edes heidän terävää katsettaan.
Päällystö ja alapäällystö päivitteli kohtaloaan, ja karkaaminen ja
kapina oli ovella.
Mutta Cæsar oli kylmän levollinen. Hän muistutti sotilaitaan siitä,
että germaanithan olivat samanlaatuisia vihollisia kuin ne, jotka
Marius oli kerran lyönyt maahan. »Mutta», hän sanoi, »jos te olette
liiaksi pelkureita seuraamaan minua niin menen yksin kymmenennen
legioonan kanssa vihollista vastaan. Sillä minä tiedän, että siihen
voin luottaa.»
Kymmenes legioona tuli perin onnelliseksi tästä kunnianosoituksesta
ja olisi seurannut häntä läpi tulen ja veden. Ja muut joukko-osastot
häpesivät eivätkä tahtoneet näyttää olevansa sen huonompia kuin
hekään. Tätä mielialaa Cæsar käytti heti hyväkseen ja johti sotilaansa
vihollista vastaan. Elsassissa kohdattiin vihollinen. Silloin pehmeni
Ariovistus ja taipui henkilökohtaiseen tapaamiseen. Tällöin hän
osoitti Cæsarille selvästi ymmärtävänsä, miten epävarmalle pohjalle
roomalaisen sotaherran oma mahtiasema perustui. Hän kertoi nimittäin
Cæsarille suoraan, että hän oli saanut Cæsarin vihamiehiltä Roomasta
tarjouksen raivata hänet pois tieltä. Mutta sen sijan hän nyt teki
sen tarjouksen, että jos Cæsar antaisi hänen toimia vapaasti keski-
ja pohjois-Galliassa, hän vuorostaan tulisi auttamaan Cæsaria Rooman
valtakunnan valtiuteen. Hän aikoi siis politiikassaan käyttää hyväkseen
Roomassa vallitsevaa epäsopua.
Cæsar oli nyt kuitenkin saanut tarpeensa neuvotteluista. Hän ei
tahtonut antautua siihen vaaraan, että sotilasten taisteluhalu
vaihtuisi jälleen epäröinniksi, vaan antautui otteluun. Valtava
taistelu syntyi, josta ainoastaan jotkut harvat Ariovistuksen väestä
selvisivät elävinä pelastautuen uiden tai venheillä Reinin yli. Näiden
joukossa oli itse kuningaskin, mutta hän kuoli vähän sen jälkeen,
luultavasti haavoihinsa. Muut germaanilaiskansat, jotka olivat matkalla
kohti Reininrajaa, kauhistuivat niin, että vetäytyivät takaisin jälleen
Germaanian sisäosiin. Mutta ne germaanit, jotka tahtoivat, saivat
jäädä Galliaan siirtolaisina, ja Cæsar antoi heille toimeksi vartioida
Reininlinjaa entisiä maanmiehiään vastaan. _Reinistä oli tullut
lopullinen raja roomalaisten ja germaanien välille_, ja tämä tulos
Cæsarin Ariovistuksesta saamasta voitosta on aina siitä lähtien ollut
tuntuvissa kautta aikojen.
Koko maailma alkoi huomata, että uusi voima oli tullut Rooman
kohtaloitten johtoon, aivan kokonaan toisenlainen, kuin se, mitä
horjuva senaatinhallitus oli osoittanut.
Pian Cæsar sai aiheen kääntää aseensa pohjois-Galliaakin vastaan.
Siellä asui kauimpana koillisessa voimakkaita belgialaisia heimoja,
joihin oli sekaantunut vahvasti germaanilaista verta ja jotka olivat
läheisessä yhteydessä toisella puolen Reiniä olevien germaanien kanssa.
Belgialaiset pelkäsivät vapautensa menettämistä ja nostattivat koko
maanpuolustusväkensä — 300 000 miestä, sanottiin — Cæsaria vastaan.
Mutta yhtenäisyyden ja kelvollisen johdon puuttuessa tämä ylivoima oli
valtavampi vaikutukseltaan kuin vaarallisuudeltaan, erittäinkin kun
belgialaiset, kuten gallialaiset ylipäänsäkin eivät osanneet järjestää
muonan varustamista suuremmille joukoille. Tässä taidossa sitävastoin
loistavan järjestelykykyinen Cæsar oli mestari. Hänen sotilaallinen
ylemmyytensä johtui suureksi osaksi hänen hyvin järjestetystä
elintarvikehankinnastaan. Vihollisten ollessa useamman kuin kerran
pakotettuja joko hyökkäämään ennen aikojaan tai hajaantumaan, kun eivät
olleet huolehtineet välttämättömistä elintarvikkeista, Cæsar sen sijaan
kykeni aina pitämään armeijansa koossa ja itse valitsemaan oikean
ajankohdan taistelulle. Näin oli asianlaita nytkin. Näytti uhkaavan
valtava taistelu, mutta se supistuikin pelkäksi ratsuväkikahakaksi,
ja seuraavana päivänä kaikki 300 000 olivat jäljettömiin kadonneet.
He olivat nähneet viisaimmaksi painua itse kukin kotiansa. Ja sitten
kukistettiin eri heimot helposti kukin kotipaikoillaan.
Nykyisen Ranskan ja Belgian välisellä rajalla Cæsar kohtasi
huomattavasti voimakkaampaa vastarintaa ja vasta verisen taistelun
jälkeen hän pääsi koko koillisen Gallian herraksi. Tästä taistelusta
Cæsar on antanut kuvauksen, jossa hänen tyylinsä esiintyy kaikessa
reippaudessaan ja havainnollisessa voimassaan. Esitämme otteen
siitä: »Kun Cæsar» — hän ei kirjoita koskaan »minä» — »näki oikealta
sivustalta, että kahdennentoista legioonan sotilaat seisoivat
liian tiheään ryhmittyneinä, niin että he olivat toistensa tiellä
taistelussa, ja että neljännestä kohortista kaikki centuriot olivat
kaatuneet ja lipunkantaja surmattu ja menettänyt lippunsa sekä että
muistakin kohorteista melkein kaikki centuriot olivat joko kaatuneet
tai haavoittuneet, näiden joukossa ensimmäinen centurio, erinomaisen
urhea mies, joka nyt oli menehtynyt monista, vaikeista haavoista,
niin ettei kauemmin kyennyt pysymään pystyssä — kun Cæsar edelleen
huomasi, että muilla alkoi rohkeus pettää ja että nuoremmat jättivät
paikkansa sekä vetäytyivät pois taistelusta välttääkseen vihollisen
aseita, mutta että viholliset sitävastoin suoraan edestä lakkaamatta
ahdistivat alhaalta päin ja myöskin uhkasivat molempia siipiä sekä
että suuri vaara oli uhkaamassa, mutta ei ollut olemassa varaväkeä
lähettää avuksi, niin hän tempasi kilven eräältä jäljemmäksi jääneeltä
sotilaalta ja syöksyi ensimmäiselle linjalle, huusi centurioita
kutakin nimeltään, rohkaisi muita sotilaita sekä käski heitä käymään
hyökkäykseen ja levittämään manipelejä[39] jotta miehet voisivat
helpommin käyttää miekkojaan. Tulollaan hän herätti sotilaissa
toivoa ja rohkeutta; ja koska itsekukin heistä ylipäällikön nähdessä
tahtoi tässäkin vaaranpaikassa tehdä parhaansa, niin vihollisen
hyökkäystä saatiin hieman hillityksi.» Pian tuli myöskin apua. Silloin
roomalaisten rohkeus kohosi yhä enemmän: »Vieläpä nekin väestämme,
jotka haavoistansa uupuneina olivat nääntyneet maahan, nousivat
kilpiinsä nojaten ja alkoivat uudestaan taistelun. Mutta vaikka
viholliset näkivät pelastuksen toivon häipyvän, he osoittivat niin
suurta urhoollisuutta, että kun etumaiset heistä olivat kaatuneet,
lähimpänä seisovat asettuivat kaatuneiden päälle taistelemaan. Ja
kun nämäkin olivat kaatuneet ja kuolleitten ruumiita virui paikalla
röykkiöissä, niin jäljellä olevat ampuivat nuolensa näiden röykkiöiden
päältä kuten kukkuloilta meidän joukkojamme vastaan sekä sieppasivat
meikäläisten heittämät keihäät ja lennättivät ne takaisin.» Lopuksi
kuitenkin urhoollisimpienkin gallialaisten vastarinta murtui.
Koillisen Gallian kukistamisen jälkeen tuli rannikkokansojen vuoro; ja
kolmessa vuodessa Cæsar oli laskenut suunnilleen koko Gallian valtansa
alle. Vähintään puoleksi hän saa kiittää mestarillista diplomatiaansa
gallialaisten kukistamisesta. Kaikkialla hän käytti häikäilemättä
hyväkseen kelttiläisheimojen välisiä riitaisuuksia. »Hajoita ja
hallitse!» oli hänen tunnuslauseensa. Yleensä hän asettui heikompien
kansojen puolelle ja jokaisessa kaupungissa hän haki itselleen tukea
aatelistosta. Samalla kertaa hän vältti kaikkea, mikä vain voi
loukata gallialaisten arkaa kansallistuntoa ja heidän uskonnollisia
käsityksiään.
* * * * *
Herättääkseen _germaaneissa_ yhäkin suurempaa kauhua Cæsar kulki
seuraavana vuonna Reinin yli paalusiltaa myöten, jonka hän oli
tätä tarkoitusta varten rakennuttanut.[40] Tämä oli ensimmäinen
kerta, jolloin Rooman sotajoukot tunkeutuivat Germaanian metsiin.
Jo kahdeksantoista päivän kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin ja
revitti Reinin yli teettämänsä sillan. Hänen tarkoituksensa oli vain
ollut näyttää germaaneille, että jos he eivät jättäisi Galliaa rauhaan,
voitaisiin sieltä hyökätä heidän omaan maahansa.[41]
Samasta syystä hän teki kaksi kertaa meriretken _Britanniaan_.
Hän tahtoi pelästyttää brittiläiset enää tukemasta kelttiläisiä
heimoveljiään. Brittiläiset puolustautuivat urhoollisesti, ja
tuhansine nopeine sotavaunuineen[42] heitä oli vaikea lyödä hajalle.
Toisella Britannianretkellään Cæsar meni Thamesin yli ja pakotti
brittiläisruhtinaan tunnustamaan Rooman yliherruuden. Mutta pysyväistä
valloitusta hän ei Britanniassa suorittanut.
Brittiläisten uskollisuudesta Roomaa kohtaan ei luonnollisesti voinut
juuri puhua, heti kuin Cæsar oli poissa. Enimmän nämä sotaretket
vaikuttivat satumaisella hohteellaan, mikä ympäröi päällikköä, joka
oli uskaltanut viedä legioonansa tuntemattomaan maahan meren keskelle.
Vastaisuutta varten näillä sotaretkillä oli merkitystä sikäli,
että Cæsar oli näyttänyt seuraajilleen tien, osoittanut heille,
kuinka helppoa olisi tämän maan valloittaminen. Vuosisata myöhemmin
etelä-Britannia liitettiinkin Rooman maailmanvaltakuntaan.
* * * * *
Olisi ollut luonnotonta, jos Cæsarin hämmästyttävän nopea menestys
olisi yhä vain sellaisenaan jatkunut. Usein on, kuten Mommsen
huomauttaa, helpompi kukistaa vapaa kansakunta, kuin pitää
kukistettu kuuliaisuudessa. Kun gallialaiset ehtivät vain tointua
äkkiyllätyksestä, alkoi kapinaliikkeitä ilmetä kaikkialla. Näitä
Galliassa ilmeneviä kapinaliikkeitä voidaan pitää osaksi myös
sen tappion seurauksena, jonka roomalaiset kärsivät taistelussa
parthialaisia vastaan idässä vuonna 53 e.Kr. Parthialaisten voitto
nostatti kelttiläisissä rohkeutta. Yleinen Gallian kapina puhkesi
urhoollisen ja lahjakkaan _Vercingétorixin_ johdolla. »Laajalle
kuuluvana ja komeana kuten ukkosenjyrinä oli hänen nimensä pian
vyöryvä yli Gallian», sanoo Georg Brandes Cæsarin elämäkerrassa.
Häneen katsoivat kaikki keltit kuten vapaussankariinsa, kuten
ainoaan, joka kykeni pelastamaan heidän kansallisen itsenäisyytensä.
Verraton oli hänen kykynsä innostuttaa gallialaiset taisteluun —
ja mikä merkitsi vielä enemmän — pitää heidät koossa ja terästää
vastoinkäymisen päivinä näitä hetkenlapsia, jotka epätoivon puuskassa
voivat ahdistaa johtajaansa ja sanoa häntä kavaltajaksi, joka oli
uhrannut kansansa voittaakseen Cæsarin suosion. Monta sanaa heidän
jumaloidun vapaussankarinsa ei tarvinnut sellaisissa tapauksissa sanoa,
ennenkuin vastahakoiset aseitaan kalistellen äänekkäästi julistivat,
että Vercingetorix oli suurin sotapäällikkö ja miehistä viisain ja
rehellisin. Kelttiläiselle luonteelle kuvaavaa on myöskin, mitä sattui
kerran paljon myöhemmin, kun gallialaiset olivat jo kauan olleet Rooman
alamaisia. Kun muutamat kansanjohtajat koettivat yllyttää heitä,
ei viipynyt kauan, ennenkuin he paloivat kiihkosta vapauden pyhän
asian puolesta. Laulettiin hehkuvia vapauslauluja, taputettiin käsiä
agitaattoreille ja oltiin kaikin tavoin innostuneita. Mutta kun kapinan
piti puhjeta, ei osanottajia ilmestynytkään.
Ylipäänsä kelttiläiset muistuttavat hyvin paljon homeroslaisen ajan
kreikkalaisia. Kummallakin kansalla on sama vilkas luonteenlaatu,
sama rakkaus runouteen ja lauluun. Suurmiesten hoveissa oleilevilla
kreikkalaisilla laulajilla on vastineensa kelttiläisten bardeissa.
Iliaan sankarien ja sen tavallisten ihmisten kuvakokoelma on
hämmästyttävän likeistä sukua kelttiläisille ihmistyypeille. Nämä
kansat ovat kuin kaksi veljestä, jotka ovat kehittyneet eri nopeasti,
toinen nopeammin senvuoksi, että on joutunut suotuisampaan ilmanalaan
ja tullut kosketuksiin valveutuneempien ja sivistyneempien kansojen
kanssa, sillävälin kun toinen on saanut pysyä kylmemmissä ja karummissa
seuduissa hitaammat kansanrodut ympärillään.
Vercingetorix, joka tunsi kansansa, oli kyllin viisas välttääkseen
taistelua. Hänen sodankäyntitapansa oli sen sijaan oman maan
hävittämistä ja kaupunkien polttamista tarkoituksena näännyttää
vihollinen nälkään, samalla kuin gallialaisen ritariston oivallinen
ratsuväki hyökkäili roomalaisten niskaan näiden ollessa muonan- ja
rehunhankintaretkillä. Muutoin Vercingetorix kokosi sotavoimansa
muutamiin harvoihin, erittäin lujasti linnoitettuihin kaupunkeihin.
Näiden ympärille keskittyi taistelu hänen ja Cæsarin välillä.
Taistelusta tuli ankara, ja pitkän aikaa voitto kallistui gallialaisten
puolelle. _Alēsian_ luona, aivan Gallian sydämessä, riehui viisi päivää
valtaisa taistelu, joka ratkaisi Gallian kohtalon. Voitto jäi lopulta
roomalaisille. Kun Vercingetorix huomasi, että kaikki toivo oli mennyt,
hän kutsui koolle gallialaisten ylhäisimmät miehet ja ehdotti, että
nämä luovuttaisivat hänet roomalaisille, jotta siten säästettäisiin
toisten elämä. Silloin ryhdyttiin neuvotteluihin Cæsarin kanssa.
Hän vaati, että gallialaiset luovuttaisivat aseensa ja johtajansa.
Gallialaiset hyväksyivät silloin päällikkönsä jalomielisen tarjouksen
uhrautua kansansa puolesta.
Ylväänä kuin nuori jumala Vercingetorix ratsasti kalleimmissa
sotavarusteissaan roomalaisten leiriin kohtaamaan kohtaloaan. »Ne
roomalaiset, jotka olivat Cæsarin ympärillä, vapisivat hetkisen ihailun
väristyksestä, melkeinpä pelosta, kun he näkivät sen miehen ratsastavan
heitä kohti, joka niin usein oli saanut heidät vapisemaan henkensä
puolesta» — näillä sanoilla kuvailee ranskalainen historioitsija
Jullian tätä erikoista historiallista hetkeä. »Vercingetorixin
vaikuttava olemus ja hänen kullasta ja hopeasta loistava, komea
vartalonsa näytti heistä yli-inhimilliseltä, kunnioitusta vaativalta
kuin muinaisajan sankari, kuten Decius, kun hän vihkiytyi manalan
jumalille pelastaakseen legioonansa ja senjälkeen syöksyi
vihollisparven keskelle.»
Kun nuori sankari oli tullut Cæsarin parvekkeen luo, hän jätti
voittajalle hevosensa ja aseensa sanoen: »Ota vastaan nämä, sinä
sankareista urhoollisin! Urhean miehen olet sinä voittanut.» Sitten
istuutui hän vaieten Cæsarin jalkojen juureen.
Tämä tapahtui vuonna 52 e.Kr. Viisi vuotta Vercingetorixia pidettiin
vankina Roomassa odottamassa hetkeä, jolloin hän lopuksi sai koristaa
Cæsarin triumfia. Sen jälkeen hänet roomalaisnimen ikuiseksi häpeäksi
mestattiin maankavaltajana. Näin traagillisen lopun sai kelttiläisten
suurin mies, heidän »viimeinen ritarinsa». Mutta kuinka kuohuttava tämä
julmuus olikin — tarkoituksettomaksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa.
Sillä olihan Vercingetorix roomalaisille vaarallisempi kuin kukaan
muu ihminen. Häntä Rooma sai pelätä uutena Hannibalina, joka voi
ratkaisevalla hetkellä vielä kerran sytyttää kapinaliekin Galliassa ja
tuhota Cæsarin elämäntyön.
* * * * *
Vercingetorix oli ollut kelttiläisten vastarinnan sieluna; yhdistävää
voimaa ei ollut enää olemassa. Seuraavan vuoden kuluessa Cæsar mursi
viimeisenkin vastarinnan Galliassa. Vapaustaistelijain viimeisessä
linnassa hän rankaisi kaikkia puolustajia muille varoitukseksi
hakkauttamalla heiltä poikki oikean käden ja lähettämällä heidät tässä
kunnossa kotiin.
Kahdeksanvuotisen taistelun jälkeen Gallia oli pakotettu
kuuliaisuuteen. Siellä pantiin voimaan roomalainen hallinto, ja
kiitos Cæsarin lempeän voitettujen kohtelun koko maa oli pian
roomalaistutettu. Rooman kieli, tavat ja lait voittivat yhä enemmän
ja enemmän jalansijaa. Vaikka kyllähän se kieli, jota gallialaiset
mongersivat, oli useinkin kauheata lampaanlatinaa.
Kun Cæsar palasi Cisalpiiniseen Galliaan, tervehdittiin kaikkialla
riemuiten kelttiläisten kukistajaa. Cæsar oli laajentanut Rooman
valtakuntaa alueella, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin Italia, ja
oli lisännyt Rooman väkilukua 5 miljoonalla ihmisellä eli melkein yhtä
suurella lukumäärällä, kuin mitä Italian oma silloinen väestö oli.
Cæsarin Galliassa suorittaman työn maailmanhistoriallinen merkitys
ei ole niinkään paljon itsessään Gallian valloituksessa kuin siinä,
että hän loi suojamuurin maahan tunkeutuvia germaanilaisjoukkoja
vastaan. Ellei hänen voimakasta käsivarttaan olisi ollut olemassa,
vaan Rooman maailmanvallan kohtaloiden ratkaisu olisi ollut heikon
senaatinhallituksen käsissä, ei olisi, kuten Mommsen sanoo,
epäilystäkään siitä, että n.s. _kansainvaellus olisi tapahtunut
neljä vuosisataa aikaisemmin kuin se tapahtui_, siis ennenkuin
roomalais-helleeniläinen sivistys oli ennättänyt vielä juurtua Galliaan,
Espanjaan ja Tonavan rantamille. Valtiollisesti pirstoutuneet ja
epävakaiset gallialaiset eivät olisi omin voimin kyenneet patoamaan
germaanilaiskansojen tulvaa. Siihen kykeni vain Cæsarin tapainen
voimamies. Hän on tässä suhteessa Mariuksen perillinen. Kiitos
Cæsarin roomalaiset saivat aikaa sivistää myöskin Länsimaat, kuten
kreikkalaiset olivat helleenistäneet Idän. Samoinkuin Aleksanteri
ei ainoastaan perustanut Itään suurta kuningaskuntaa, vaan vei
myöskin hellenismin Aasiaan, samoin ei Cæsar Galliassa ainoastaan
valloittanut roomalaisille valtavan suurta provinssia, vaan laski
myöskin perustuksen nykyisen Ranskan ja Belgian kehittymiselle
romaanilaisiksi maiksi. Siinä määrin Gallia ajan oloon roomalaistui,
että se vielä tänäpäivänäkin on roomalaisen sivistyksen emämaa. Uusi
— keski- ja pohjoiseurooppalaisten kansojen — maailma joutui Cæsarin
gallialaissotaretken suoranaisena seuraamuksena välimerenkansojen
kulttuuripiiriin.
Jos sitävastoin Ariovistus — historian ensimmäinen germaanilaisverta
oleva sotapäällikkö ja valtiomies — olisi onnistunut aikeissaan,
niin olisi, Mommsen jatkaa, »meidän sivistyksemme tuskin muodostunut
läheisemmäksi kreikkalais-roomalaiselle kuin assyrialaiselle
tai intialaiselle sivistykselle. Että silta johtaa Hellaan ja
Rooman muinaisesta kukoistuksesta uuden ajan maailmanhistorian
ylvääseen rakennukseen, että Länsi-Eurooppa on romaanilainen ja
että germaanilainen Eurooppa on päässyt osalliseksi klassillisesta
sivistyksestä, että Themistokleen ja Scipion nimillä on meidän
korvissamme toinen kaiku kuin Salmanassarin[43] ja Asokan[44]
nimillä, ettei Homeroksella ja Sophokleella ole kuten Vedalla[45] ja
Kalidasalla[46] vetovoimaa vain kirjallisuushistorian botanisteihin,
vaan että ne kukkivat meidän omissa puutarhoissamme, se on Cæsarin
ansio.»
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Gaius Julius Cæsar, Gallian sota, Gunnar Ranckenin suomennos.
T. Rice Holmes, Cæsar's Conquest of Gaul.
T. Rice Holmes, Ancient Britain and the invasion of Julius Cæsar.
Camille Jullian, Histoire de la Gaule: nid. I—III.
Napoleon (III), Histoire de Jules César.
Camille Jullian, Vercingetorix.
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
G. Veith, Geschichte der Feldzüge C. Julius Cäsars: 2 nid.
W. Rústow, Heerwesen und Kriegführung C. Julius Cäsars. Franz de
Champigny, Les Césars.
James Anthony Froude, Cæsar. A sketch.
Matthias Gelzer, Cæsar und Augustus (Marcks und Müller, Meister der
Politik).
Alfred Klotz, Cäsarstudien.
Adolf von Mess, Cæsar.
E.C. Sihler, C. Julius Caesar.
Eugène Stoffel, Histoire de Jules César: 2 nid.
Georg Veith, Cäsar.
E.O. Almqvist, C. Julius Caesar.
Georg Brandes, Gajus Julius Caesar. Tanskasta suomentanut Jaakko
Tuomikoski. 2 nid.
Johannes Kromayer und Georg Veith, Heerwesen und Kriegführung der
Griechen und Römer.
Lars Tingsten, Huvuddragen av forntidens krigskonst.
Sveton,[47] Kejsarbiografier, udgivne af Selskabet til historiske
Kildeskrifters Overstettelse, København.