Vuoden vaihteessa 62—61 e.Kr. Idän voittaja palasi Roomaan. Sen
perusteella, mitä aikaisemmin vuonna 62 oli tapahtunut, oli selvempää
kuin milloinkaan, että valtakunnassa piti vallan olla koottuna yksiin
käsiin. Muuten oli vaara tarjolla, että milloin tahansa valtion
ja kansalaisten turvallisuus voi joutua kyvykkään seikkailijan
leikkikaluksi. Nyt oli lähestymässä mies, jolla oli aseellinen valta
käytettävänään. Kuningaskruunu oli kypsä hedelmä, valmis poimittavaksi.
Oli useita, jotka ennustivat, että vuosi 691 valtion perustamisesta[30]
tulisi olemaan tasavallan viimeinen.
Kaikki tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat, niin senaatin kuin
kansanpuolueessakin, elivät senvuoksi alituisessa jännityksessä
odottaen vain, mitähän tapahtuisi silloin, kun Pompeius tulisi jälleen
kotiin. Vähäinen lohdutus oli kansanpuolueelle, että Pompeius oli
julkisesti tehnyt demokraattisen uskontunnustuksen. Oli varmasti
viisainta hankkia itselleen vastapaino Idän herraa vastaan. Samoin
ajatteli Crassus. Ja niin kävi joka päivä selvemmäksi, että hänestä
tulisi kansanpuolueen turva. Sullan henkipattojulistusten aiheuttaman
suuren mieshukan jälkeen demokraateilla oli puute johtaja-aineksista.
Yksinään Crassus ei kuitenkaan kyennyt sellaiseen tehtävään kuin
puolensa pitämiseen miestä vastaan, joka komensi taisteluvalmista
armeijaa. Mutta auttajaksi tarjoutui demokraattien piiristä nouseva
uusi tähti: Iulius Cæsar. Hän oli syntynyt luultavasti vuonna 100[31]
ja kuului ylhäiseen Iuliusten sukuun, joka kehui polveutuvansa Æneaan
pojasta Iuluksesta ja saaneensa sukunimensä hänen mukaansa. Mutta
sukulaisuussuhteittensa johdosta Cæsar oli tullut yhteyteen myöskin
kansanpuolueen kanssa. Marius oli nimittäin naimisissa hänen tätinsä
kanssa, ja Cæsar itse meni naimisiin erään kiivaan demokraatin tyttären
kanssa.
Kun Sulla tuli valtaan, Cæsar ei kuten monet muut, vaihtanut
puolueväriä. Uskalsipa hän uhmata kaikkivaltiaan käskyä erota nuoresta
vaimostaan ja mennä naimisiin erään »oikeamielisen» naisen kanssa.
Senvuoksi hänenkin nimensä merkittiin henkipattoluetteloihin.
Diktaattori armahti kuitenkin hänet vaikutusvaltaisten ystävien
rukouksista, mutta huomautti kuitenkin: »Te ette tiedä, mitä teette,
sillä tässä nuoressa miehessä piilee enemmän kuin yksi Marius.»
Tällainen lausunto oli tietysti demokraattien mielestä vastaisuutta
varten paras suositus, minkä nuori Cæsar voi saada.
Siivitetyksi sanaksi muodostui ajatus, jonka Cæsar itse kerran lausui,
kun hän matkusti erään pikkukaupungin läpi pohjois-Italiassa. Kun
hänen seurueensa kesken puoliksi piloilla oli puhetta siitä, voisiko
tällaisessakin luolassa olla puoluetaisteluita ja tilaa poliittiselle
kunnianhimolle, Cæsar tokaisi: »Aivan varmasti. Ja minä puolestani
tahtoisin mieluummin olla täällä ensimmäinen kuin Roomassa toinen.»
Kun hän 34 vuoden vanhana tuli maaherraksi Espanjaan, hänen kerrottiin
nähneen Herkuleen temppelissä Gadeksessa Aleksanterin kuvapatsaan ja
tällöin huoanneen: »Minun ikäisenäni hän jo oli valloittanut maailman,
ja minä en ole vielä saanut aikaan mitään!»
Aluksi oli kuitenkin näyttänyt siltä, kuin Cæsarin ainoa kunnianhimo
olisi ollut soittaa ensimmäistä viulua Rooman elostelevien nuorten
keikarien kesken. »Hän teki itsensä kuuluisaksi enemmän hulluilla
päähänpistoillaan ja suurenmoisilla veloillaan kuin tulisella
demokraattisella kaunopuheisuudellaan», Mommsen sanoo. Cicero pani
kyllä huolehtien merkille hänen kunnianhimoisuutensa, mutta väitti
toiselta puolen: »Kun näen hänen huolellisesti käherretyt suortuvansa,
en kuitenkaan voi uskoa, että tuolle miehelle juolahtaisi mieleen
kumota Rooman valtiosääntö.»
Mutta kyllä leijonan kynsi pisti välistä esille. Erään kerran Cæsar
joutui merirosvojen vangiksi; ja kun nämä älysivät, että heidän
saaliinsa oli ylhäinen mies, niin he vaativat hänestä lunnaita
20 talenttia.[32] Mutta kun Cæsar kuuli summan, hän äyhkäisi:
»Kaksikymmentä talenttia sellaisesta miehestä kuin Julius Cæsarista!
Haha! Viisikymmentä talenttia pitää teidän saada. — Mutta sitten minä
kerran ristiinnaulitsenkin teidät kaikki tyynni.»
Sillä aikaa kuin hänen ystävänsä puuhasivat hankkiakseen kokoon
lunastussumman, hän kohteli herroja merirosvoja mitä ylimielisimmällä
tavalla. Plutarkhos sanoo, että hän »eli näiden hurjain miesten
keskuudessa, niinkuin he eivät vartioitsisikaan häntä, vaan olisivat
hänen lakeijoitaan. Kun hän kirjoitti runoja ja puheita, heidän
täytyi olla hänen kuulijoinaan; ja niitä, jotka, eivät näyttäneet
ihastuneilta, hän haukkui sivistymättömiksi barbaareiksi.» Ja kun
häntä halutti nukkua, hän käski heitä mitä ankarimmin olemaan
hiljaa. Merirosvoilla oli mahdottoman hauskaa hupaisan nuoren miehen
kaikkien päähänpistojen kustannuksella. Tuskin hän kuitenkin oli
päässyt vapaaksi, kun hän jo miehitti parisen laivaa, otti merirosvot
vangiksi, pakotti heidät luovuttamaan lunastussumman takaisin — ja
ristiinnaulitsi heidät jok'ikisen.
Ken näki pintaa syvemmälle, voi kylläkin huomata tarkoituksellisuutta
Cæsarin tavassa tuhlata rahoja, ainakin hänen viljanjakeluissaan ja
niissä upeissa kestityksissä ja näytännöissä, joita hän järjesti
kansalle. Näiden kalliiden tilaisuuksien vertaisia roomalaiset eivät
olleet koskaan nähneet. Kerran hän yhdellä haavaa pani esiintymään 320
gladiaattoria täyshopeisissa varustuksissa. Toisen kerran hän järjesti
näytännön, jossa 1.200 miestä suoritti 40 elefantin metsästyksen.
Mitäpä häntä huolettikaan, jos hänen velkansa nousivat 50 miljoonaan
markkaan! Hän oli kyllä laskenut, että ajan oloon kannatti tuhlata
tällä tavoin. Kiitos suuren kansansuosionsa hän tulikin ennen pitkää
hopearikkaan Espanjan maaherraksi. Ja silloin hän voi pian maksaa
takaisin jokaisen pennin.
Kansansuosiotaan Cæsar lujitti lisäksi mainostamalla kaikin mahdollisin
keinoin sukulaisuuttaan vanhan Mariuksen kanssa. Kun hänen tätinsä
kuoli ja oli haudattava, hän käytti tilaisuutta hyväkseen antaen
kuljettaa hautajaissaatossa vainajan puolison kuvaa. Tämä oli
senaatille isku vasten kasvoja, sillä olihan senaatti julistanut
Mariuksen ikipäiviksi valtiokiroukseen. Mutta kansan riemu oli
rajaton, kun se kuvassa tunsi unohtumattoman sankarinsa jumaloidut
kasvojenpiirteet, ja halvinkin tunsi itseään kunnioitettavan Mariuksen
mukana. Olipa Iulius Cæsar totta totisesti jymymies!
Pari vuotta myöhemmin roomalaiset hämmästyivät eräänä aamuna
huomatessaan äkkiä, että Mariuksen kuvapatsas ja voittomerkit oli
kullasta ja marmorista loistavina pystytetty jälleen Forumille,
niinkuin ei Sulla olisi niitä koskaan kumonnutkaan. Silloin
Mariuksen afrikkalais- ja kimbriläissotaretkien invaliidit —
olisiko Cæsar mahdollisesti vihjaissut heille? — kerääntyivät
kyynelet silmissä jumaloidun sotapäällikön kuvapatsaan ympärille.
Ja voi sitä optimaattia, joka olisi uskaltanut käydä käsiksi näihin
voitonmerkkeihin!
Voidaan pitää aivan varmana — vaikkakaan ei ole olemassa laillisesti
päteviä todisteita siitä — että Cæsarilla ja Crassuksella oli sormet
pelissä Catilinan salaliitossa. On olemassa paljon asianhaaroja, jotka
viittaavat siihen suuntaan, että nämä liittolaiset olivat aikoneet
Pompeiuksen poissa ollessa anastaa itselleen korkeimman vallan Roomassa
ja että he ainakin johonkin aikaan olivat ajatelleet käyttää Catilinaa
välikappaleenaan. Tosiasia on, että ne nuoret optimaatit, jotka olivat
mukana torjumassa murhapolttajien aikeita olivat niin kiihdyksissään
Cæsarille, että he kerran tämän poistuessa senaatista uhkasivat surmata
hänet. Ja paljon myöhemmin, kun Cicero uskalsi puhua vapaammin siitä,
mitä oli tapahtunut kulissien takana, hän mainitsi nimenomaan Cæsarin
yhtenä niistä, jotka olivat sekaantuneet Catilinan salahankkeeseen.
Luonnollisesti sekä Cæsar että Crassus pysyttelivät taka-alalla. He
aikoivat vain antaa Catilinan ja hänen kannattajainsa tehdä ensimmäisen
otteen ja suorittaa likaisen työn, jota tarvittiin anarkian ja
hirmuvallan luomiseksi. Kunhan vain olisi tähän asti päästy, olisi
heidän itsensä vuoro tullut tarttua asioiden kulkuun ja luoda uusi
olojen järjestely. Mutta kun vallankumouskoe epäonnistui, Cæsar ja
Crassus osasivat lakaista jälkensä umpeen.
Kun Pompeiuksen kotiintulon aika lähestyi, Cæsar ja Crassus tunsivat
tarvitsevansa toisiansa. Yhteisestä vaarasta tuli se side, joka yhdisti
Rooman rikkaimman ja sen velkaisimman miehen.
* * * * *
Kun Pompeius tuli kotiin, tasavaltainen hallitusmuoto oli siis yhä
voimassa. Mutta Catilinan salaliitto oli, kuten sanottu, herättänyt
laajoissa yhteiskuntapiireissä toiveen, että voimakas käsi tarttuisi
valtiolaivan peräsimeen. Koskaan ei ollut Rooman kuningaskruunun
tavoittelijalla ollut parempia onnistumisen edellytyksiä kuin
Pompeiuksella vuonna 61. Mutta oliko hänessä miestä käyttämään
suotuisaa tilannetta hyväkseen?
Tuskin hän oli Brundisiumissa astunut kotimaan kamaralle, kun hän
jo yleiseksi hämmästykseksi laski armeijansa hajalle ja päästi
itsekunkin kotiinsa. Mutta hän sai pian kokea, kuinka vähän sotilaaton
sotaherra tosiaankin merkitsi sellaisessa yhteiskunnassa kuin
silloisessa Roomassa. Lucullus teki tietysti kaikki, mitä hän voi,
tehdäkseen elämän katkeraksi sille miehelle, joka oli vääntänyt
sotapäällikönsauvan hänen käsistään, ja niittänyt sen, minkä hän oli
kylvänyt. Ja hän onnistuikin hyvin. Kun Pompeius haki konsulinvirkaa,
hän ei tullut valituksi. Kun hän pyysi, että hänen Aasian olojen
järjestelynsä hyväksyttäisiin, hyväksymistä vastustettiin. Ja kun hän
teki esityksen maan jakamisesta sotilailleen, vastattiin, ettei ollut
maata jaettavaksi. Senaatti kauhistui uusia peltolakeja. Olihan jo
peltolakisanakin kietoutunut Gracchus-levottomuuksien muistoon. Vai
niin! Pompeiuksesta oli siis tullut samanlainen demagogi kuin nuo
Gracchuksetkin!
Oli ihmeellistä, kuinka mahdotonta oli saada ketään puhumaan
Pompeiuksen puolesta. Mutta komean triumfin hän sai viettää, puettuna
pukuun, jonka sanottiin kuuluneen Aleksanteri Suurelle. Triumfivaunu
oli runsaasti koristeltu jalokivillä, ja sen edellä kulki kuusi
prinssiä, voitettujen kuninkaiden, Mithradateen ja Tigraneen poikia,
kaksi Mithradateen tytärtä, kaikki ruhtinaallisissa juhlapuvuissa,
sekä yli 300 muuta ylhäissukuista itämaalaista. Mainittiin liki 900
kaupunkia ja tuhat lujaa linnaa, jotka hän oli valloittanut. Niin
kallisarvoisesta sotasaaliista kuin se, mikä tässä triumfissa nähtiin,
eivät roomalaiset koskaan olleet voineet uneksiakaan. Valtiokassa
rikastui lähes 900 miljoonan markan arvoisilla aarteilla.
Mutta kun loistava triumfi oli ohi, oli koko näytelmäkin lopussa.
Pompeius oli kartuttanut Rooman valtakunnan alamaisten lukumäärää
12 miljoonalla eli koko Italian silloisen väestön kaksinkertaisella
määrällä. Gnæus Pompeius oli tehnyt tehtävänsä — Gnæus Pompeius sai
mennä. Aasiassa hän oli määräillyt kuningaskruunuista, perustanut
kaupunkeja ja asettanut uudet rajat valloille ja valtioille — sanalla
sanoen: hän oli itsevaltiaan vallalla ja voimalla ohjannut ja määrännyt
kaikkialla Aigeian meren ja Kaukasuksen, Hellespontoksen ja Punaisen
meren välillä. Saada nämä toimenpiteensä senaatin vahvistamiksi
oli hänelle kunnian asia. Samalla tavoin maanjako hänen vanhoille
veteraaneilleen. Senaatin kieltäytyminen oli hänen häpäisemistänsä
hänen sotilastensa ja koko Aasian edessä. Nyt hän katui, että oli
laskenut armeijansa hajalle, mutta se oli jo myöhäistä. Kun senaatti
oli kääntänyt hänelle selkänsä, hänellä ei ollut muuta keinoa jäljellä
kuin aloittaa uudelleen näytellä demagogin osaa, johon hänellä oli niin
huonot edellytykset. Mutta demokraattisessa puolueessa oli ensimmäinen
paikka nyt toisella — Pompeiuksen täytyi tyytyä toiseen sijaan. Cæsar
oli valmis antamaan sen hänelle. Olihan Pompeius kaikissa tapauksissa
siinä määrin merkitsevä mies, että oli parempi pitää hänet ystävänään
kuin vihamiehenään, ajattelivat sekä Cæsar että Crassus.
Molemmin puolin ymmärrettiin toisiaan puolesta sanasta, ja vuonna
60 nämä kolme miestä tekivät liiton, jota on sanottu ensimmäiseksi
triumviraatiksi. Triumviraatti oli, voi sanoa, sen liiton
laajentamista, jonka Pompeius ja Crassus olivat tehneet yksitoista
vuotta aikaisemmin. Triumvirit sopivat molemminpuolisesta toistensa
tukemisesta ja Rooman valtakunnan hallitusvallan jakamisesta. Ensiksi
oli yhteisin voimin tehtävä työtä konsulinviran hankkimiseksi Cæsarille
seuraavaksi vuodeksi. Triumvireillä oli yhteisesti käytettävinään niin
monta kannattajaa, että jos nämä kaikki yhtyivät, he voivat määrätä
päätökset sekä senaatissa että kansankokouksessa. Triumviraatti oli,
eräs historioitsija sanoo, »kuuluisuuden, neron ja rikkauden liitto».
Vahvistaakseen triumvirien välistä sidettä, Pompeius meni naimisiin
Cæsarin sisaren, kauniin ja viehättävän Iulian kanssa.[33]
Mitä Pompeius ei ollut omin voimin kyennyt aikaansaamaan, se onnistui
nyt hänelle toisten triumvirien, ennen kaikkea Cæsarin avulla, joka oli
tullut valituksi konsuliksi vuodeksi 59. Kiivaan vastarinnan jälkeen
senaattorien taholta hänen onnistui saada kansankokous päättämään
toimeenpantavaksi maanjako Pompeiuksen sotilaille ja vahvistamaan
hänen järjestelynsä Aasiassa. Omalle osalleen Cæsar hankki konsuliajan
loputtua Gallian maaherranviran. Maaherranviran mukana seurasi neljän
legioonan päällikkyys. Gracchusten esimerkki oli osoittanut, kuinka
mahdotonta oli toimittaa mitään Roomassa ilman armeijaa, ja saadaksensa
armeijan, täytyi olla hallittavana maakunta.
Näin Pompeius oli joutunut sellaiseen tilanteeseen, että hän oli
auttanut verrattomasti lahjakkaamman ja toimintatarmoisemman miehen
korkeaan sotilas virkaan. Se oli itse asiassa, kuten Mommsen sanoo,
»poliittinen itsemurha».
Oli jouduttu siihen, että Rooman valtakuntaa hallitsi »kolme
tyrannia», ja senaatti oli tosiasiallisesti muuttunut monarkkiseksi
valtioneuvostoksi. Ei auttanut vuodattivatpa tasavaltalaiset kuinka
paljon tahansa vihansa maljoja »kolmipäisen hirviön» päälle.
Pompeius sai kuitenkin enimmän tuntea heidän katkeruuttaan, sillä
hän jäi Italiaan huolehtimaan maan jaosta ja olemaan käsillä siltä
varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan. Hänestä ja olosuhteista
ylimalkaan lausui Cicero, joka, se huomattakoon, oli hänen ystävänsä,
mielipiteensä tuttavallisessa kirjeessä vuonna 59 seuraavin kuvaavin
sanoin: »Ei koskaan ole tilanne täällä ollut niin häpeällinen, ei
koskaan niin kaikkien yhteiskunta- ja ikäluokkien inhoama kuin nyt.
Pompeius, minun epäjumalani, on minun rajattomaksi surukseni perin
pohjin turmellut asemansa. Ei ole ketään, joka enää tuntisi luottamusta
häneen.»
Ciceron taholta triumvireillä oli odotettavissa mitä ankarinta
suunnitelmiensa vastustusta. Cæsar, joka piti hänen kaunopuheisuuttaan
ja kirjallista lahjakkuuttaan suuressa arvossa, koetti voittaa
lahjakkaan miehen triumvirien puolelle ja teki hänelle edullisen
tarjouksen toisensa jälkeen. Cæsar tiesi, että tämä vilkasverinen
optimaatti voi käydä kiusalliseksi triumvireille, sillä aikaa kuin hän
itse oli poissa Galliassa. Mutta Cicero torjui kaikki yritykset saada
hänet »kolmen tyrannin» asian puolelle ja hän varoitti Pompeiusta
ottamasta osaa Cæsarin ja Crassuksen kunnianhimoisiin hankkeisiin.
Silloin triumvirit päättivät tehdä »isänmaan isän» vaarattomaksi. Hänen
kimppuunsa pantiin hyökkäämään eräs _Clodius_ niminen kansantribuuni,
joka oli hänen leppymätön vihamiehensä ja yhtä julkea ja turmeltunut
mies kuin Catilina, mies, joka vaikutusvaltansa kansanjoukkoihin myi
enimmän tarjoavalle.
Clodius syytti Ciceroa siitä, että tämä oli mestauttanut Catilinan
kanssarikolliset vastoin voimassa olevaa lakia laillisen tuomioistuimen
tutkimatta ja tuomitsematta. Ainoastaan kansankokouksella — ei
senaatilla — oli valta tuomita Rooman kansalainen menettämään henkensä.
Mutta on huomattava, että tämä laki koski ainoastaan _säännöllisiä_
olosuhteita. Nyt oli kysymys tilanteesta, jolloin yhteiskuntaa
uhkasi kapinalipun kohottanut aseellinen liitto. Väkivallan käyttö
valtiota vastaan kohdistuvan väkivallan tukahduttamiseksi, ennenkuin
on liian myöhäistä, on ja tulee aina olemaan niiden velvollisuus,
joiden tehtävänä on valvoa kansalaisten turvallisuutta. Jokainen
yhteiskunnan kumoaja on itse asettunut lain ulkopuolelle. Hän ei
ole, kuten Cicero itse esitti, enää »kansalainen», eikä hänellä siis
ole enää kansalaisoikeuksiakaan, joihin vedota. Hän on vihollinen,
ja häntä tulee kohdella samalla tavoin kuin jokaista valtakunnan
ulkoista vihollista. Itse asiassa senaatti olikin antanut Cicerolle ja
hänen konsulitoverilleen diktaattorin vallan ja oikeudet määräämällä
tavallisen kaavan mukaan, että heidän »tuli pitää huolta siitä, ettei
valtiolle tapahdu mitään vahinkoa.»
Kun Cicero luopui konsulinvirasta, hän ei voinut vannoa tavanmukaista
valaa, ettei hän ollut virka-aikanaan rikkonut tasavallan lakeja. »Minä
vannon», hän sen sijaan sanoi, »että olen pelastanut tasavallan». Mutta
sehän ei ollut »laillinen» toimenpide.
Clodiuksen onnistui todellakin saada kansankokous ajamaan »isänmaan
isä» maanpakoon sekä määräämään, että hänen omaisuutensa oli otettava
valtiolle. Cicero läksi Kreikkaan. Hänen talonsa Roomassa poltettiin,
ja hänen rakas huvilansa Tusculumissa[34] hävitettiin.
Ciceron osaksi tullut kohtalo johtui suureksi osaksi siitä, että hän
oli hankkinut tarpeettoman monta vihamiestä niskaansa sietämättömällä
itsensä kehumisellaan. »Ei voinut», Plutarkhos sanoo, »tulla enää
senaattiin, ei kansan kokoukseen eikä oikeudenkäyntihuoneistoihin
olematta pakotettu yhä ja yhä kuulemaan samaa vanhaa virttä
Catilinasta.» Sen lisäksi Cicero ei koskaan voinut olla lausumatta
kompiansa, vaikka saikin siten elinkautisen vihollisen. Kas tässä
muutamia esimerkkejä hänen purevasta pisteliäisyydestään! Kun
Cornelius Sullan poika oli tuhlannut suurimman osan perintöään,
niin että hänen oli pakko tarjota omaisuutensa jäännös julkisella
huutokaupalla myytäväksi, Cicero sanoi: »Tästä kuulutuksesta minä
pidän paljon enemmän kuin niistä, joita hänen isällään oli tapana
laatia.» — Kerran oli Cicerolla ollut suuri menestys kansankokouksessa
Crassuksen ylistykseksi pitämänsä puheen johdosta. Mutta pari päivää
myöhemmin hänen kuultiin hukuttavan saman miehen herjauksensa.
Crassus puhkesi silloin kysymään: »Etkö sinä, sama mies, muutama
päivä sitten laulanut ylistystäni tältä samalta puhujapaikalta?»
Hän sai vastaukseksi: »Kyllä, harjoituksen vuoksi minä koettelin
puhujalahjojani puhumalla epäkiitollisesta aineesta.» — Eräs nuori
mies, jonka joltisenkin varmasti epäiltiin antaneen isälleen myrkkyä
kakussa, rupesi jossakin tilaisuudessa moittimaan Ciceroa ja uhkasi
antaa tälle pahanpäiväisesti selkään. Silloin tämä vastasi: »Sinulta
minä otan mieluummin selkäsaunan kuin kakkuja.» Muutaman hyvin
sivistymättömän ja heikkolahjaisen miehen, joka tahtoi esiintyä
lakiasiain suurena tuntijana, Cicero manuutti kerran todistajaksi
eräässä oikeusjutussa. Kun todistaja selitti, ettei hän tiennyt
mitään, laukaisi Cicero: »Sinä kai luulet, että minä kysyn sinulta
jotakin, joka koskee _laintuntemista_.» Toisen kerran taas, kun Cicero
esiintyi asianajajana, vastapuolen asiamies, Metellus Nepos, koetti
hämmentää häntä kysymällä yhä ja yhä uudestaan ivallisesti: »Kuka
oikeastaan olikaan isäsi, Cicero?» Cicero ei aluksi huolinut vastata,
mutta lopulta tuli seuraava vastaus: »Äitisi laita on niin, että sinun
itsesi on siihen kysymykseen vaikeampi vastata.» Metelluksen äiti
oli nimittäin kuuluisa kevytmielisyydestään. — Samasta Metelluksesta
kerrotaan, että hän järjesti opettajalleen komeat hautajaiset ja
teetti hänen hautakiveensä korpin mustasta marmorista. »Oikea
ajatus», huomautti Cicero, »siipiäsi räpyttelemään on hän sinua
opettanut, mutta eipä juuri voi väittää, että hän olisi opettanut
sinua puhumaan.» Eräs toinen asianajaja alkoi kerran puolustuspuheensa
vakuuttamalla rintaäänellä, että hänen suojattinsa oli vedonnut hänen
omantunnontarkkuuteensa, kaunopuheisuuteensa ja luotettavuuteensa.
Tällöin Cicero tokaisi: »Ja sinä olet tosiaankin niin kovasydäminen,
ettet henno ystävällesi antaa kerrassaan mitään siitä, mitä hän on
sinulta pyytänyt!»
* * * * *
Ciceron maanpako on murheellinen luku. Se esittää surullisen kuvan
täydellisesti murtuneesta miehestä. Monta kertaa hän oli tekemäisillään
itsemurhan, ja hänen kirjeensä ovat täynnä valituksia ja itsesyytöksiä.
Hän tunsi itsensä kasviksi, joka on temmattu pois kasvupaikaltaan ja
kuihtuu vähitellen.
Vuoden kuluttua päätettiin kuitenkin, että hän saisi palata Roomaan,
saisi takaisin omaisuutensa ja korvauksen siitä, mitä oli hävitetty.
Triumvirit olivat nimittäin tulleet siihen kokemukseen, että he olivat
menetelleet epäviisaasti tehdessään hänestä marttyyrin. Kun Cæsar ja
Crassus olivat jättäneet Rooman ja Pompeius oli siellä yksin, tämä
huomasi piankin, että hän tarvitsi Ciceron taisteluvalmista kieltä
avuksi Clodiusta, kadun parlamentin johtomiestä vastaan! Imperaattori
oli nimittäin joutunut riitaan tämän hävyttömän miehen kanssa
eikä ollut itse suinkaan mies, joka voi puhelahjallaan vaikuttaa
sellaiseen herraan. Ennenkuin Pompeius salli Ciceron palata, hän oli
kuitenkin varmuuden vuoksi hankkinut vakuuksia siitä, ettei hän tulisi
nostattamaan vastustusta häntä kohtaan.
Nyt Ciceron synkkä epätoivo muuttui autuushurmioksi, joka kasvoi
sitä mukaa, kuin hän läheni pääkaupunkia, ja saavutti huippunsa, kun
kansanjoukot siellä ottivat »isänmaan isän» vastaan triumfaattorina.
Cicero tunsi itsensä kuin kuolleista ylösnousseeksi, vieläpä »kuin
olisi noussut ylös taivaaseen.»
Hän otti jälleen paikkansa senaatissa. Mutta Clodius teki voitavansa
katkeroittaakseen ilonmaljan. Ciceroa uhkasi vaara, että hänen
joukkueensa voisi kivittää häntä tai hyökätä hänen päällensä. Eikä hän
tuntenut itseänsä enää vapaaksi mieheksi, sillä Pompeiushan määräsi
hänen kielensä käytön. Useamman kuin kerran hänen täytyi esiintyä tuon
mahtavan miehen sellaistenkin suojattien puolesta, jotka olivat hänelle
itselleen vastenmielisiä.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:
Charles Merivale, History of the romans under the empire: 7 n id.
Tähän lukuun:
Arthur Montgomery, Inrikespolitiska förhållanden i Rom år 60 och 59
f.Kr. (Historisk tidskrift 1915.)