»Italian villieläimilläkin on luolansa, joissa ne voivat levähtää,
mutta niillä miehillä, jotka taistelevat ja kuolevat Italian
puolesta, ei ole osuutta muuhun kuin ilmaan ja valoon. Kodittomina
ja konnuttomina he kiertelevät ympäriinsä vaimoineen ja lapsineen.
Sotapäälliköt valehtelevat, kun he kehoittavat sotilaitaan puolustamaan
isien hautoja ja kotiliettä, sillä legioonalaisella ei ole kotiliettä,
ei isän hautaa. He taistelevat ja vuodattavat vertaan toisten
nautinnonhalun ja rikkauden puolesta, ja ne, joita sanotaan maailman
herroiksi, eivät voi sanoa maatilkkuakaan omakseen.»
Näissä sydäntä vihlovissa sanoissa kajahtaa hätähuuto, kaikkien aikojen
irtolaisväestön parahdus. Mies, joka sinkosi nämä sanat täpötäydestä
rinnastaan, oli lämminsydäminen isänmaanystävä, nimeltään _Tiberius
Gracchus_, yksi niitä yhteiskunnan uudistajia, jotka ovat verellään
vahvistaneet elämäntyönsä. Hän näki surukseen ja mieliharmikseen,
kuinka ytimeltään terve Rooman kansa oli jakautumaisillaan köyhälistöön
ja sen nylkijöihin.
Kuinka oli voitu joutua näin pitkälle?
Pohjimmaisena syynä niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista kerran
oli aiheutuva Rooman tasavallan perikato, oli sota, ensin Hannibalin
sota ja sitten itäiset valloitussodat.
Muistiaisitta ei kukaan pääse kuoleman kidasta. Hannibalin sota
oli roomalaisille ollut taistelua elämästä ja kuolemasta. Kauhea
oli se suonenisku, jonka Rooman valtioruumis sai kärsiä. Säilyneet
censusluettelot[2] osoittavat, että Rooman asevelvollisten miesten
lukumäärä, sen sijaan, että olisi kasvanut, väheni seitsemäntoista
sotavuoden kuluessa neljännellä osalla. Senaatin 300 jäsenestä oli
Cannæn taistelun jälkeen tuskin puolet elossa. On laskettu, että
300 000 italialaista kaatui Hannihalin sotien aikana. Hirmuinen
ihmisaineksen kulutus jatkui itäisten valloitussotien aikana
puunilaissotien päätyttyä.
Mutta sodan onnettomuutta tuottavat vaikutukset eivät lopu tähän. Siitä
sanomattomasta kurjuudesta, minkä hävitys toisen puunilaissodan aikana
aiheutti, ei ole numeroita todistamassa. Hävitystä, joka oli käynyt
yli Italian, roomalaiset itse vertasivat jättiläissuuren lohikäärmeen
tuhotyöhön, lohikäärmeen, joka oli vyörytellyt itseään läpi maan,
kumonnut puut ja talot ja tuhonnut peltojen sadon.
Olisi tarvittu kärsivällistä viljelystyötä kaiken sen uudelleen
rakentamiseksi, minkä monet sotavuodet olivat hävittäneet. Mutta
sitkeä kestävyys, jota tämä tehtävä vaati, oli sotaelämän aikana
hävinnyt roomalaisilta verestä. Se, että sota oli vaatinut
lukemattomia ihmishenkiä ja tuhonnut kukoistavia koteja, ei ollut
kuitenkaan kaikkein pahinta. Jos vain yhteiskuntaruumis on terve,
parantuvat sellaiset haavat usein nopeammin kuin luullaankaan. Mutta
Rooman yhteiskunta ei ollut enää pitkään aikaan ollut terve — itse
elinhermo oli vioittunut. Sota oli tehnyt suuret joukot nuoria miehiä
kelvottomiksi rauhallisiin ammatteihin. Ken jo nuorukaisiästään asti
vuosi vuoden perästä on tottunut leirielämään pitkine, toimettomine
kausineen, tulee vähitellen järjestelmälliseen työhön kykenemättömäksi.
Joka on tottunut ahmien käyttämään sen, mitä on muilta ryöstänyt,
häntä ei houkuttele hikiotsin pellolla tai työhuoneessa ahertaminen
saadakseen niukan jokapäiväisen leipänsä. — Mutta »väärin saatu
helposti haihtuu». Rutiköyhänä palasi roomalainen sotamies jälleen
kotiin lisäämään varattomien suurta lukumäärää.
Erinomainen roomalainen kansanaines muuttui näin yhä suuremmassa ja
suuremmassa määrin laiskaksi kaupungin roskaväeksi. Rooma veti näet
puoleensa vetelehtijöitä kaikilta ilmansuunnilta kuten valo hyttysiä.
Siellä putosi aina osa muruja rikasten pöydiltä. Kaupungin toimesta
jaettiin Roomassa kansalle viljaa huokeampaan hintaan kuin missään
muualla, ja pitääkseen levotonta rahvasta hyvällä tuulella hallitus
järjesti näytäntöjä ja muita kansanhuveja. Idässä saatu sotasaalis,
ennen kaikkea kuningas Perseuksen täysinäinen aarrekammio aiheutti,
että kaupunki kykeni sellaisiin ylettömiin menoihin.
Vielä arveluttavampaa oli, että joukko yksityishenkilöitä, käyttäen
samoja keinoja kuin valtiokin, kilpaili kansan suosion saavuttamisesta.
Nämä olivat niitä miehiä, jotka pyrkivät korkeihin valtionvirkoihin
saadakseen sitten hyvätuloisen maaherranviran jossakin maakunnassa
ja vihdoin päästäkseen senaattiin. Oli vanha totuttu tapa Roomassa,
että virkaan pyrkivät kävelivät ympäriinsä kansan keskuudessa
päästäkseen kansan suosikeiksi kädenpuristuksilla ja muilla tempuilla,
jotka voivat imarrella yksinkertaista kansalaista. Tällöin heillä
oli tapana pukeutua silmäänpistävän loistavaan valkoiseen togaan,
_toga candidaan_, kuten sen nimi oli latinaksi. Siitä johtuu nimi
_candidatus_ (meidän »kandidaatti»), jota käytettiin vaaliehdokkaiksi
asettuvista. Oli tapana, että virkamieskandidaattia varmuuden vuoksi
seurasi orja, joka oli hankkinut itselleen laajan henkilötuntemuksen
pieneläjien keskuudessa ja voi niin ollen ajoissa kuiskata herransa
korvaan niiden nimet, jotka tämä kohtasi ja joita kohtaan hän tahtoi
osoittaa olevansa »tuttavallinen».
Äänten värväämistaidosta oli kehittynyt erikoinen tiede, jota voimme
tutkistella Cicerolle hänen nuoremman veljensä lähettämästä, tätä
ainetta yhtä perinpohjaisesti valaisevasta kuin pitkäpiimäisestä
kirjeestä. Ei tahdo tulla loppuakaan opastuksista, kuinka
virkamieskandidaatin tulee työskennellä voittaakseen puolelleen
kannattajia: siroitella ympärilleen rahoja, pitää vieraspitoja
ja talonsa kaikelle maailmalle avoinna, lupailla ummet ja lammet
tietäen, etteivät suuret sanat suuta halkaise — eihän tarvitse sanoa,
_kuinka pian_ aikoo lupauksensa täyttää! — imarrella, teeskennellä
»tuttavallisuutta» ja houkutella lupauksilla, uskotteluilla ja
viittailuilla. Ennen kaikkea on tärkeää, — kirjeenkirjoittaja
selittää — että näyttelee osansa niin, ettei rakastettavuus vaikuta
teennäiseltä, vaan aivan luonnolliselta. Paljon riippuu senvuoksi
siitä, että hallitsee hyvin ilmeensä ja äänensä. Ja tulee olla
kestävä eikä antaa koskaan uupumuksen voittaa. Jos seuraat näitä
neuvoja — veli arvelee —, niin saat pian nähdä, kuinka uskolliset
tervehdykselläkävijät täyttävät talosi ja seuraavat sinua kaduilla ja
torilla ja täten nostavat sinut kovin merkitsevän miehen maineeseen.
Jos sinä sen lisäksi koetat niin paljon kuin mahdollista saada
kilpailijaisi huonot puolet tulemaan tunnetuiksi ja saat aikaan
sen, »että yleisesti puhutaan heidän halpamaisuudestaan, heidän
huikentelevaisuudestaan ja lahjottavuudestaan», niin olet hyvin
hoitanut asiasi.
Kaikki tämä oli tosin sellaisenaan vaaratonta. Mutta kun
kädenpuristuksia seurasivat erilaatuiset lahjukset, silloin oli
jouduttu kaltevalle pinnalle. Lahjukset olivat osaksi salaisia, osaksi
ne suoritettiin, kuten sanottu, viljanjakeluna ja toinen toistaan
upeampina näytelminä ja kansanhuveina. »Panem et circenses (leipää
ja näytelmiä)!» Rooman kaupungin roskaväki vaati. Sellaisesta se myi
mielellään äänensä.
Kandidaatilla, joka oli päässyt kansaa kohtaan anteliaan ja köyhille
avuliaan maineeseen, oli suurimmat edellytykset tulla valituksi. Mutta
kun hän vain oli saanut virkansa, voi tapahtua, että hän ei enää
tervehtinytkään yhtä tuttavallisesti niitä, joita sattui kohtaamaan.
Kävipä niinkin — surullista sanoa —, että hän kokonaan unohti kyseen
tullen muinaiset, rakkaat ystävänsä.»
Onnen suosimat kandidaatit ottivat moninkertaisesti takaisin
vaalikiihoituksen kulut, kun he virka-ajan loputtua saivat tuottoisan
maakunnan hallittavakseen. Maaherrain kiristykset ovat surullisin
kappale Rooman historiaa.
* * * * *
Yhteiskuntaruumista kalvava vamma olisi voitu parantaa, jos
vallassaolijat olisivat ajoissa tahtoneet käyttää oikeaa lääkettä.
Oli olemassa yksi sellainen lääke, joka oli sopusoinnussa Rooman
vanhojen traditioitten kanssa. Valtio oli näet etelä-Italiassa ottanut
haltuunsa suuria maa-alueita, jotka se oli riistänyt Capualta ja
muilta yhteiskunnilta rangaistukseksi siitä, että ne olivat liittyneet
Hannibaliin. Luonnollista olisi ollut paloitella nämä valtiontilukset
pien viljelykselle ja entisen tavan mukaan siirtää niille
uudisasukkaina häviöön joutuneita talonpoikia ja muita toimettomia.
Näin menetellen olisi vielä voitu pelastaa perikadosta Italian
omavarainen maataomistava talonpoikaissääty, Rooman valtiorakenteen
ydin. Mutta tämä pahan parantamistilaisuus jätettiin käyttämättä.
Sen sijaan rikkaat ja ylhäiset roomalaiset olivat rajattoman ahneita
saamaan haltuunsa valtion maita. Heille ei riittänyt, että he sekä
sodan kestäessä että sen jälkeen olivat pitäneet varansa saadakseen
pilahinnoilla ostaa häviöön joutuneiden pienviljelijäin tilukset.
Suurtilanomistajat jättivät suurimman osan tiluksistaan laidunmaiksi
ja hankkivat itselleen halpaa työvoimaa antamalla orjien viljellä
maatansa ja hoitaa karjaansa. Sota aiheutti orjaluokan kauhistuttavan
kasvamisen. Nuo n.s. sotaretket — erikoisesti Espanjaan tehdyt —
olivat useasti itse asiassa vain orjametsästyksiä. Suurten kaupunkien,
kuten Karthagon ja Korinthoksen valtaukset olivat tuoneet joukoittain
orjia markkinoille. Æmilius Paulus myi Makedonian kukistamisen jälkeen
150 000 ja Scipio nuorempi karthagolaiset voitettuaan 55 000 orjaa.
Merirosvous, jota harjoitettiin erikoisesti Aigeian merellä ja Aasian
rannikoilla, lisäsi yhä orjajoukkojen lukumäärää. Delos saarella,
missä suurimmat orjamarkkinat pidettiin, »laskettiin liikkeeseen»
eräinä päivinä jopa 10 000 orjaa. Yhä enemmän ja enemmän orjat tunkivat
vapaat työläiset syrjään. Suurtilojen kasvun ja orjajoukkojen alituisen
lisääntymisen vuoksi pienviljelijä joutui kuin ruuvipuristimen väliin.
* * * * *
Yhteiskunnallinen pulma oli kuitenkin tullut vielä vaikeammaksi
ratkaista senvuoksi, että oli olemassa myöskin puhtaasti taloudellisia
syitä, jotka vaikuttivat samaan suuntaan kuin sodan tuho ja sen
aiheuttama rappeutuminen. Asianlaita oli niin, että _Sisilian valtaus_
myöskin koitui italialaisen talonpoikaisväestön turmioksi.
Mutta kuinka sellainen oli mahdollista? Siten, että hedelmällisestä
saaresta tuli vaarallinen kilpailija elintarvikemarkkinoilla.
Muistamme, että Rooman hallitus tarkoituksellisesti ajetulla
elintarvikepolitiikallaan teki Sisiliasta Rooman vilja-aitan.
Sellaisena saari pysyi siihen asti, kunnes sen tilalle tuli vieläkin
viljavampi Niilinmaa ja muitakin Afrikan osia. Ei ollut siinä kyllin,
että viljaa näissä maissa tuotettiin paljon halvemmalla kuin Roomassa
— Rooman valtio sai sen tosiallisesti ilmaiseksi veroina varastoihinsa
tuoduksi. Hallitus voi senvuoksi myydä viljaa polkuhintaan tahi
suorastaan — kuten myöhemmin tapahtui — jakaa sitä ilmaiseksi Rooman
köyhille, mutta äänioikeutetuille asukkaille. Huokea sisilialainen
vilja kuljetettiin Roomaan vesiteitse. Se kävi joutuisammin ja maksoi
vähemmän kuin italialaisen viljan kuljetus, joka melkein poikkeuksetta
täytyi kuljettaa maanteitä pitkin, koska Italiassa ei ollut
purjehdittavia jokia eikä kunnollisia satamia.
Tästä johtui, että Italian niemimaalla ei enää kannattanut viljellä
viljaa muuta kuin kotitarpeiksi. Siitä selvenee myöskin, miksi
suurtilan omistajat yleisesti jättivät peltonsa laitumiksi. Jo vanha
Cato Censorius, joka kirjoitti käsikirjan maanviljelyksestä, pitää
viljantuotantoa paljon vähäisempänä kuin viinin- ja öljypuunviljelystä.
Mutta viiniköynnökset ja öljypuut voivat kyllä olla hyödyksi suurten
tilojen omistajille — _pienviljelijälle_ niistä sitävastoin ei ollut
apua, ennen kaikkea siitä syystä, että kestää vuosia, ennenkuin
niistä saa sadon. Erikoisesti tämä pitää paikkansa hitaasti kasvavaan
öljypuuhun nähden, joka kantaa hedelmän vasta 8—10 vuoden jälkeen.[3]
Viiniköynnöksen suhteen on taas huomattava, että kaikki peltomaa
ei suinkaan sovellu viinin viljelykseen ja että tämä kasvi vaatii
vahvan lannoituksen ja melkein päivittäistä hoitoa. Se vaatii siis
suurempaa pääomaa ja työvoimaa, kuin mitä pienviljelijällä yleensä
oli käytettävissään. Lopuksi täytyy ottaa huomioon, että öljypuun ja
viiniköynnöksen sadon jalostaminen on kallista ja vaivalloista ja että
sen oppii oikein vasta pitkäaikaisen kokemuksen perästä, mikä melkein
välttämättömästi edellyttää suorastaan perintätapaa.
Olosuhteet olivat siis kehittyneet sellaisiksi, että maanviljelyksen
harjoittaminen vaati paljon enemmän pääomaa kuin aikaisemmin.
Taloudelliset ja maanviljelysteknilliset olosuhteet olivat sellaiset,
että ne, molemmat huomioon ottaen, olivat edulliset tilanomistajalle
pienviljelijän kustannuksella. Ja olemme nähneet, kuinka
häikäilemättömästi Rooman kapitalistit käyttivät hyväkseen sekä näitä
oloja että muitakin seikkoja, kuinka he anastivat itselleen niin paljon
kuin mahdollista Italian maata välittämättä valmistaa työmahdollisuutta
niille monille tuhansille, joilta sota oli riistänyt omaisuuden.
Eikä sodan rappeuttava vaikutus tuntunut ainoastaan kansan syvissä
kerroksissa, vaan myöskin siinä yhteiskuntaluokassa, jolle on luettava
ikuiseksi kunniaksi, että se aiemmin oli hallinnut koko yhteiskunnan
paras silmämääränään. Huonosti se oli kestänyt sen kokeen, jonka Rooman
maailmanvalta oli asettanut johtajiensa suoritettavaksi.
Mutta nämä kokeet olivatkin tavattomia. Suuret valloitukset oli
suoritettu raivoisalla vauhdilla. Tuskin kahden miespolven aikana
Rooman rajat oli ulotettu yli koko Apenniinien niemimaan, niin että
ne kaikkialta päättyivät Välimeren rannikkoon. Köyhä, yksinkertainen
ja sivistymätön kansakunta sai näin yhdellä kertaa kestettäväkseen
ne kiusaukset, jotka seuraavat äkkiä saavutettua onnea, onnea, joka
tuo tullessaan vallan, kunnian ja rikkauden. Rooman ylimystö ei
kyennyt näitä kiusauksia vastustamaan. Se lankesi kiusaukseen hyötyä
itsekkäissä tarkoituksissa Rooman maailmaa hallitsevasta asemasta
ja siitä kunnioituksesta, joka kaikkialla ympäröi roomalaisnimeä.
Yläluokka antautui yhä enemmän harrastamaan ryöstöpolitiikkaa
anastaakseen itselleen, mitä suinkin oli mahdollista. Sen ahneus ja
ylimielisyys paisui idän menestyksellisen valloituspolitiikan jälkeen
rajattomaksi.
Turmeluksen kukkuroitsi ylimystön muuttuminen yhä enemmän ja
enemmän suljetuksi luokaksi, joka ei päästänyt piiriinsä ketään
alhaissyntyistä, olipa hän kuinka kunnollinen tahansa. Uusi yläluokka
oli syntynyt vanhojen patriisi- ja huomatuimpien plebeijisukujen
yhteensulautumisesta. Sen jäsenet nimittivät itseään _optimaateiksi_
(»parhaimmat»), joka on latinalainen vastine kreikkalaisperäiselle
_aristokraatti_ nimelle. Optimaatteihin kuulumisen ehdoksi vaadittiin,
että ainakin esi-isät olivat hoitaneet jotakin valtion korkeimmista
viroista; ja pääsy näihin virkoihin muodostui tosiasiallisesti
uuden yläluokan etuoikeudeksi. Siitä seurasi myöskin, että ylhäiset
hallitsivat senaattia, sillä tähän mahtavaan kokoukseen siirtyivät
korkeammat virkamiehet virka-aikansa päätyttyä. Senaatin käsissä oli
valtakunnan sekä uiko-, että sisäpolitiikan johto. Demokraattinen
vastustus, jota oli esiintynyt ennen toista puunilaissotaa ja sen
alussa, oli melkein mykistynyt, kun kansanliikkeen johtajat Flaminius
ja Terentius Varro olivat kärsineet ratkaisevan tappion taistelussa.
Kansanvalta menetti näissä tappioissa luottamuksen itseensä ja
johtajiinsa, ja senaatti hallitsi melkein vastarintaa kohtaamatta.
Sen valta-asema lujittui vieläkin siitä, että tuon kunnianarvoisan
laitoksen onnistui viimein lopettaa sota voitokkaasti.
Senaatti edustikin todella kaikkea, millä Roomassa oli poliittista
kokeneisuutta. »Tämän kokouksen melkein jokainen jäsen», eräs tutkija
sanoo, »oli hoitanut jotakin korkeaa valtionvirkaa, johtanut armeijaa,
hallinnut maakuntaa.» Aina pienuudesta pitäen nämä miehet oli
kasvatettu yhteiskunnallisiin toimiin. »Kuinka olisikaan roomalainen
pikkuporvari tai talonpoika kyennyt kansankokouksessa vastustamaan
sellaista valtiollista asiainymmärtämystä, mitä senaatin kokous
edusti? Niin kauan kuin politiikka oli rajoittunut käsittelemään
pelkästään Italian olosuhteita, olivat ehkä yhteiskunnan pienimmätkin
kyenneet muodostamaan itselleen oman käsityksensä. Mutta nyt oli
kysymys kaukaisista, merentakaisista maista, jotka alhaiso tunsi
tuskin muuten kuin nimeltä. Niiden vaarallisuutta tai hyödyllisyyttä
valtiolle hänen oli mahdotonta arvostella. Eihän tähän aikaan ollut
edes sanomalehtiä, jotka olisivat voineet valaista vieraitten maiden
luontoa, väestöä, puolustusvoimaa j.n.e.» Senpä vuoksi ei ollutkaan
yhtään kummeksuttavaa, että kansankokous tuntien kyvyttömyytensä
hoitamaan yksityiskohtaisesti ulkopolitiikkaa, jätti sen hoitamisen
senaatille — onnettomuus oli siinä, että korkea neuvosto yksin ottaa
haltuunsa Rooman valtakunnan koko ulkoasiain johdon juuri aikana,
jolloin se ei enää kykene hallitsemaan itseään, pitämään kurissa omia
jäseniään. Se valtiokokous, jolla ennen oli ollut _koko_ yhteiskunnan
etu silmämääränään, pirstautuu yksityisetuja ajaviksi yksilöiksi ja
ryhmäkunniksi.
Niin kauan kuin Rooman tasavallan virkamiesten hallintoalueet
rajoittuivat Italiaan, heidän toimintansa oli ollut helposti senaatin
tarkastettavissa. Nyt, kun nämä hallintoalueet olivat siirtyneet
kaukaisiin maihin, he välttyivät tältä valvonnalta ja omaksuivat
tapoja, joista heidän oli sitten vaikea luopua. Kuinka olisikaan
voinut odottaa nöyryyttä ja malttia miehiltä, jotka olivat kukistaneet
suurvaltoja ja hallinneet itsevaltaisesti, jotka olivat nähneet
kaupunkien, kuningaskuntien ja hallitsijasukujen melkein ryömivän
tomussa edessään ja jotka palasivat kotiin Idän kullasta korviansa
myöten rikkaina?
Kuvaavaa sille äänilajille, jota roomalainen senaattori voi mielestään
käyttää, on seuraava tapaus, joka sattui ennen Makedonian Perseuksen
kanssa käytyä sotaa, tarkemmin sanottuna vuonna 168 e.Kr. Saapuipa
sinä vuonna senaatille sanoma, että seleukidi Antiokhos IV suunnitteli
Egyptin valtausta. Sellainen yritys ei käynyt oikein yksiin Rooman
etujen kanssa. Senaatti lähetti erään Popilius nimisen jäsenensä
matkaan aivan yksinkertaisesti lopettamaan sodan ja pitämään
Antiokhosta aisoissa. Popilius kohtasi Aasian valtiaan likellä
Aleksandreina.
Suurkuningas tervehti jo pitkän matkan päästä mahtavan Rooman kansan
edustajaa, mutta Popilius ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ojensi sen
sijaan Rooman senaatin päätöksen Hänen Majesteettinsa tutkittavaksi.
Antiokhos luki kirjelmän ja vastasi: »Minä tuumin asiaa neuvonantajien!
kanssa.» Silloin Popilius vetää kepillään ympyrän Aasian hallitsijan
ympäri ja komentaa: »Tämän kehän sisältä sinun on annettava
vastauksesi.»
Tällainen kohtelu tekee suurkuninkaaseen niin hämmästyttävän
ja valtavan vaikutuksen, että hän ei kykene tekemään lainkaan
vastaväitteitä. Oltuaan hetkisen hiljaa hämillään hän vastaa henki
kurkussa: »Minä noudatan kaikkia roomalaisten vaatimuksia.»
Ja sen jälkeen roomalainen pudistaa ystävällisen alentuvasti
itsevaltiaan kättä.
Antiokhoksen täytyi heti viedä joukkonsa pois Egyptistä. Popilius
järjestää Niilinmaan hallituksen ja kehoittaa kumpaakin kuningasta
elämään sovussa keskenään. Sen jälkeen hän lähtee Kyprokseen, missä
Antiokhoksen laivasto juuri on voittanut Egyptin laivaston. Popilius
jää Kyprokseen, kunnes viimeinen Antiokhoksen soturi on jättänyt
saaren. Kiitos roomalaisen senaattorin Egyptin valtio on pelastettu, ja
kaikki on taas tyyntä ja rauhallista.
Kun roomalainen senaattori saattoi mielestään tällä tavoin puhutella
suurkuningasta, voi helposti kuvitella, kuinka helppoa olisi ollut
sellaisen herran masentaminen kotona Roomassa. Yhteiskunnalla, jossa
toiselta puolen oli tällaisia itsetietoisia ja kunnianhimoisia
mahtimiehiä ja jonka tasavaltainen valtiosääntö toiselta puolen oli jo
laho, ei ollut enää pitkä matka diktatuuriin. Senaatti hallitsi, mutta
itse asiassa voimme yhtyä Mommsenin sanoihin: »Roomaa ei hallittu tähän
aikaan ollenkaan, sikäli kuin _hallitsemisella_ ymmärretään enempää
ja tärkeämpää kuin juoksevien tehtävien hoitamista.» »Hallitsevalla»
ryhmäkunnalla oli tuskin silmämääränään muuta kuin omien valtiollisten
etuoikeuksiensa säilyttäminen ja kartuttaminen. _Sellainen_ yläluokka
työskentelee ajan oloon oman hautansa kaivamiseksi.
Itse asiassa aivan pieni piiri yhteiskuntaa päätti senaatin nimessä
koko kansan onnesta ja onnettomuudesta. On kuvaavaa, että vuosisadan
233—132 kahdestasadasta konsulista neljä viidesosaa polveutui 26:sta
optimaattisuvusta. Ja näistä oli 6:lla perheellä yksinään ollut
hallussaan enemmän kuin kolmasosa kaikista konsulinviroisla.
Syvä ja vaarallinen kuilu oli Rooman yhteiskunnassa muodostunut
köyhien ja rikkaitten välille. Hannibalin ei tosin ollut onnistunut
kukistaa Roomaa, mutta hän oli aiheuttanut sen yhteiskuntaruumiille
parantumattoman haavan. Rooman kansan sisäinen voima ei vastannut
valtakunnan tavatonta laajuutta. Epäyhteiskunnallinen yläluokka oli,
väliasteen melkein tyystin puuttuessa, yhtä arvotonta alaluokkaa
vastassa. Tosin oli olemassa keskiluokka, jonka muodostivat yleensä
varakkaat liikemiehet, mutta nämä ahersivat yksinomaan ansiotyössään
ja taloudellisissa keinotteluissaan huolehtimatta yleisistä
asioista — muuta kuin siinä määrin, mikäli voivat käyttää niitä
hyödykseen. Taloudellisista syistä tämä keskiluokka ylipäänsä oli
yhteisymmärryksessä optimaattien kanssa. Sota oli suonut liikemiehille
loistavia tilaisuuksia hyötyä valtion ja omien kansalaistensa
kustannuksella. Sodastahan on aina se seuraus, että lainkuuliaiset
ja oikeudentuntoiset ihmiset köyhtyvät, mutta keinottelijat ja
häikäilemättömät rikastuvat. Yritteliäät pääomanomistajat ja sellaiset,
joilla ei ole mitään menetettävänä, voivat silloin tehdä hienoja
kauppoja lähimmäistensä kustannuksella. »Missä haaska on, sinne korpit
kokoontuvat.»
Ei mikään Rooman valtakunnan yhteiskuntaluokka tuottanut valtiolle
sellaisenaan uusia arvoja. Sekä ylä- että alaluokka pääasiallisesti
kalvoivat yhteiskuntaa sen voimissapitämisen asemesta. Ei kumpikaan
luokka ollut vankan yhteiskuntamuodostuksen perustana. Ei
aristokraattisella eikä demokraattisella tasavallalla ollut enää
olemassaolon oikeutusta.
Käsi kädessä optimaattien luokkapyyteisen politiikan kanssa eneni
Roomassa nopeasti ylellisyys ja kevytmielisyys, Polybios sanoo. Se
aika oli ohi, jolloin hopeinen suola-astia oli ainoa kalleus ylhäisen
roomalaisen ruokapöydässä. Kreikkalainen ja itämainen ylellisyys alkoi
virrata Roomaan. Nuoriso vajosi siveettömään elämään. »Monet», Polybios
sanoo, »eivät ajatelleetkaan muuta kuin musikaalisia tilaisuuksia,
juominkeja ja muita irstailuja. Lankeemuksen seuraaminen niin nopeasti
johtui pääasiallisesti siitä, että Makedonian kukistumisen jälkeen
Rooman maailmanherruus näytti kiistämättömältä. »Täten katkesi
se kannatin, jonka välttämättömyys ajatella itsepuolustusta aina
antaa kansakunnalle; ja roomalaisten mielestä ei heillä ollut muuta
tekemistä kuin poimia hedelmiä siitä nautinnonpuusta, joka, kiitos Idän
rikkauksille, kasvoi nyt heidän keskellään.
Kas tässä kuvaus, jonka eräs puhuja kansankokouksessa antoi siitä,
kuinka muutamat herrat senaattorit hoitivat valtiota huoltavaa
tehtäväänsä. »Huolellisesti hajuvesillä valeltuina ja ilonaisten
ympäröiminä heillä on toimenansa noppapeli. Myöhään iltapäivällä
he lähettävät orjan kuulustelemaan, mitä on tapahtunut Forumilla,
kutka ovat puhuneet esilläolevien lakiehdotusten puolesta tai niitä
vastaan ja kuinka on äänestetty. Vihdoin he lähtevät kansankokoukseen.
Täynnänsä viiniä he saapuvat sinne ja päät niin raskaina, että
tuskin jaksavat kohottaa silmäluomiaan, he selailevat hajamielisen
näköisinä asiakirjoja, jotka pannaan heidän eteensä ratkaistaviksi, ja
sanovat juomaveikoilleen: »Mitä huolin minä näistä ikävistä asioista!
Lähtekäämme mieluummin juomaan hunajaviinin ja kreikkalaisen viinin
sekoitusta ja syökäämme oikein lihava rastas tai herkullinen kala!»
* * * * *
Mutta optimaattien omasta piiristä nousi jalo nuorukainen, jota suretti
siveellinen rappeutuneisuus ja joka tunsi sääliä kurjia kohtaan. Kun
hän pääsi lailliseen ikään, hän rohkeni huomauttaa säätyveljiään
heidän velvollisuuksistaan yhteiskuntaa kohtaan. Tämän miehen nimi oli
_Tiberius Gracchus_. Hän kuului itsekin ylimystön kermaan. Isä oli
ollut kaksi kertaa konsulina, ja hänen äitinsä _Cornēlia_ oli Scipio
Africanus vanhemman, ei sen vähäpätöisemmän miehen, tytär. Puolisonsa
kuoleman jälkeen Cornelia eli yksinomaan kasvattaakseen lapsistaan
kunnon miehiä ja kelvollisia kansalaisia. Poikien edistyminen oli
hänen ylpeytensä, ja nämä saivat huomata, kuinka hän vartosi sitä
päivää, jolloin häntä ei enää sanottaisi Scipion tyttäreksi, vaan sen
sijaan Gracchus veljesten äidiksi. Kerran tuli ylhäinen roomatar hänen
luokseen vierailulle ja näytteli hänelle ylpeänä rannerenkaitaan,
sormuksiaan ja muita koristeitaan. Kun hän oli lopettanut korujensa
näyttelemisen, hän pyysi suu supussa: »Nyt kai saan katsella sinun
kalleuksiasi!» Cornelia huusi silloin poikansa huoneeseen, asetti
heidät tädin eteen ja sanoi: »Katso, tässä ovat minun kalleuteni!»
Kun Tiberius oli tullut miehuusikään, hän teki nuorena virkamiehenä
matkan läpi Etrurian. Tällä matkalla hän sai vaikutteita, jotka tulivat
määräämään koko hänen elämänsä juoksun. Kauhistavan selvästi hän näki
omin silmin, kuinka roomalainen talonpoikaissääty oli häviämäisillään.
Missä ennen oli ollut somia talonpoikaistaloja ja kyliä hyvinhoidetut
pellot ympärillään, siellä kävivät nyt suurtilanomistajain karjalaumat
laitumella orjien paimentamina. Ja jos hän näki jossakin maata
viljeltävän, niin eivät sitä tehneet vapaat miehet, vaan kurjat
orjajoukot.
Nuorukaiselle, joka hehkui isänmaanrakkautta, selveni pian, mikä oli
oleva pelastuksen tie tästä yhteiskunnallisesta kurjuudesta. Hän
ei aikonut kumota tasavaltaista valtiomuotoa, vaan vahvistaa sitä
toimeenpanemalla uudistuksia. Hän ei tahtonut myöskään antaa valtaa
köyhälistön käsiin. Hän tahtoi päinvastoin tehdä _lopun köyhälistöstä_
muuttamalla jokaisen köyhälistöön kuuluvan maataomistavaksi
tilalliseksi. Ja tämän uuden yhteiskuntaluokan avulla hän tahtoi
vahvistaa Rooman yhteiskunnan pohjaa ja perustusta.
Vuonna 133 e.Kr. hän valitutti itsensä kansantribuuniksi toteuttaakseen
ne aatteet, jotka hän oli omaksunut. Oli olemassa vanhastaan laki[4],
joka määräsi, ettei kukaan saanut pitää hallussaan valtion maata
enemmän kuin 250 auranalaa.[5] Mutta tämä määräys oli aikain kuluessa
unohdettu. Tiberius esitti saatettavaksi lain uudelleen voimaan, mutta
500 auranalaa korkeimpana rajana. Kaikki muu maa olisi paloiteltava
15 auranalan suuruisiksi pienviljelyspalstoiksi ja jaettava köyhille
kansalaisille. Ja etteivät suurtilanomistajat uudelleen valtaisi
näitä pikkutiloja, niitä ei saisi myydä, vaan tulisi niiden olla
perinnöllisiä.
Esitys herätti luonnollisesti suuttumuksen myrskyn tilanomistajain
keskuudessa. Mutta tuhatlukuisina köyhät virtasivat kansankokoukseen
kuulemaan suloista sanomaa, joka lupasi heille pelastuksen heidän
ahdinkotilastaan.
Jos kansantribuunit olisivat olleet yksimielisiä, olisi ylimystön
ollut mahdotonta hylätä lakiehdotusta. Mutta kansantribuuni
_Octávius_ oli itse suuri tilanomistaja. Sitäpaitsi hän oli nuori ja
kunnianhimoinen eikä tahtonut joutua varjoon Tiberiuksen rinnalla.
Optimaattien onnistui saada hänet vastustamaan lakiehdotusta. Turhaan
Tiberius kerran toisensa jälkeen koetti taivuttaa häntä ajattelemaan
kansantribuuninvelvollisuuttaan. Octavius petti valitsijainsa asian ja
rupesi luokkavallan kätyriksi.
Mutta Tiberius oli nuori ja täynnä uudistusintoa. Hän ei halunnut,
kuten kansantribuunit vanhaan aikaan, pitkittää taistelua vuosi
vuoden perästä vastahakoista yläluokkaa vastaan. Hän ei muutoin
olisi voinutkaan siten menetellä, koska oli jo laissa kielletty
pitämästä samaa virkaa hallussaan kahta vuotta peräkkäin. Hän ryhtyi
silloin siihen keinoon, että panetti kansankokouksella vastahakoisen
virkatoverinsa pois viralta. Kun äänestys tästä oli vielä parhaillaan
käynnissä, Tiberius teki viimeisen yrityksen saadakseen Octaviuksen
taivutetuksi kansan asian puolelle. Koko kansankokouksen nähden
hän syleili tätä itkien ja rukoilemalla rukoillen häntä yhtymään
virkaveljiinsä.
Octaviuksen kova sydän näytti heltyvän. Mutta silmänluonti ympärillä
seisoviin optimaatteihin vakuutti hänelle, että peräytyminen oli
mahdotonta. Äänestys sai mennä laillista kulkuaan, ja kansanpäätöksen
nojalla Octavius erotettiin, ja eräs kansanpuolueen mies valittiin
hänen tilalleen. Tämän jälkeen peltolaki hyväksyttiin. Asetettiin
kolmimiehinen toimikunta suorittamaan valtionmaan reduktiota[6] ja
sen jakoa vähäväkisille. Toimikuntaan valittiin Tiberius itse, hänen
veljensä, vain kaksikymmenvuotias Gaius Gracchus ja Tiberiuksen appi.
Mutta kansantribuunin viraltapaneminen oli vallan kuulumaton teko.
Tiberius oli tällä teollaan antanut vastustajilleen aseen käteen.
Nämä eivät lyöneet laimin kuvailla kaikin keinoin, kuinka hän oli
lainvastaisella teollaan käynyt käsiksi yhteen valtion hallitusmuodon
peruskivistä. Kunnioitus kansanomaisen viran loukkaamattomuutta kohtaan
oli hyvin syvälle juurtunut. Tiberius tosin väitti, että tribuuni, joka
oli pettänyt kansan asian, oli jo tällä teollaan lakannut olemasta
kansantribuuni. Velvoittavan virkatehtävän aatetta hän täten julisti
jyrkän johdonmukaisesti. Voi myöskin sanoa, että hän näin osoitti,
että elämän oma kauhistuttava todellisuus kuitenkin loppujen lopuksi
on voimakkaampi kuin kaikkein hienoimmin suunnitellut valtiosäännön
pykälät. Mutta vähän oli vielä niitä, jotka uskalsivat seurata
häntä kauemmaksi tällaisessa ajatuksen kulussa. Hänen kolmimiehinen
toimikuntansa joutui myöskin monenlaisten epäilysten kohteeksi. Mitäpä
se voi olla muuta — niin hänen vastustajansa ihmettelivät — kuin
vapaudelle vaarallisen sukuhallituksen alkua! Senaatti pani tielle
esteen toisen perästä ehkäistäkseen toimikunnan työtä.
Pian Gracchusten vastustajat saivat uutta vettä myllyynsä, kun Tiberius
esitti, että kansankokous saisi senaatin sijasta määrätä, miten
Pergamonin kuninkaan Attaloksen perintöä oli käytettävä. Hän tahtoi
nimittäin käyttää kuninkaan aarteita välttämättömien työkalujen ja
tavarain ostamiseen uusille maanomistajille. Tämä soti tavallista
käytäntöä vastaan, jonka mukaan ratkaisuvalta ulkoasioissa kuului
senaatille. Optimaatit näkivät uudessa esityksessä taaskin todistuksen
siitä, että Tiberius pyrki tyranniuteen.
Nämä epäluulot saivat uutta virikettä, kun hän, vastoin vallitsevaa
tapaa, haki kansantribuunin tointa myöskin seuraavaksi vuodeksi. Hän
ymmärsi nimittäin, että hänen työnsä menisi hukkaan, jos hän itse ei
voisi vallallaan antaa pontta sanoilleen.
Mutta sinä päivänä, jolloin kysymys Tiberiuksen uudelleen
valitsemisesta kansantribuuniksi oli ratkaistavana, seisoo senaatti
ja kansankokous toisiaan vastassa kuin kaksi vihollisleiriä, ja
tiedustelijat rientävät edestakaisin niiden välillä.
Kansankokous käy myrskyäväksi. Melu muuttuu käsikähmäksi. Siitä
ilmoitetaan senaatille. Tiberius saa eräältä ystävällään tietää, että
senaatti aikoo ryhtyä väkivaltaisiin toimiin. Hän tahtoo tiedoittaa
puoluelaisilleen, että hänen henkensä on vaarassa, mutta hänen
äänensä hukkuu kansanjoukon hälinään. Vain merkeillä hän voi saada
kansan ymmärtämään, mitä hän tahtoo sanoa: hän osoittaa päätänsä.
Heti hoetaan, että hän on kehoittanut kansaa koristamaan päänsä
kuningaskruunulla.
Senaatissa alkavat nyt kuumaverisimmät vaatia tekoihin ryhtymistä.
Läsnäolevaa konsulia kehoitetaan pelastamaan valtio ja lyömään maahan
tyranni. Mutta konsuli, joka on maanuudistuksen ystävä, kieltäytyy
ryhtymästä väkivallankäyttöön. Silloin eräs kiihtyneimmistä, kova
ja häikäilemätön ylimys, ottaa johdon. »Koska konsuli kavaltaa
valtion», hän huutaa, »niin seuratkoon minua jokainen, joka tahtoo
puolustaa lakien pyhyyttä!» Näin sanottuaan hän syöksyy ulos
useimpien senaattorien ja näiden kannattajien ja orjien seuraamana.
Kunnioittavasti kansanjoukko väistyy valtion isien edestä. Tiberius ja
hänen kannattajansa ajetaan pakosalle, ja Tiberius itse ja 300 hänen
puoluelaistansa lyödään kuoliaaksi. Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun
tasavaltainen hallitusmuoto oli saatettu voimaan Roomassa, nyt Rooman
katuja punaa kansalaisveri. Kaikki kuolleet heitetään Tiberiin.
Tämä teko oli kuin merkki siitä, että vihollisuus ylimys- ja
kansanpuolueen välillä oli tämän perästä sovittamaton. Häpeällisesti
vallassaolevat olivat palkinneet sen miehen, joka oli julistanut
heille, että velvollisuus _valtiota_ kohtaan oli tärkeämpi kuin
heidän _luokkapyyteensä_. Mihinkään taipumattomalla vastustuksellaan
optimaatit olivat pakottaneet lämminsydämisen ja samalla kertaa
terävänäköisen miehen _uudistusten_ tieltä _vallankumouksellisiin_
tekoihin. Sitten he viekkaasti ja julmasti harkiten olivat käyttäneet
näitä tekoja hyväkseen ottaakseen hänet hengiltä. Mutta näin oli
myöskin yhteiskunta joutunut parantumattomaan levottomuuden tilaan,
joka oli aiheuttava uudistuvia vallankumouksen purkauksia.
* * * * *
Neljä vuotta tämän jälkeen sisällistaistelu vaati taas uhrikseen
kuuluisan miehen, _Scipio Africanus nuoremman_. Hän tuli kotiin
Numantiasta heti Tiberius Gracchuksen tapon jälkeen. Scipio oli
naimisissa vainajan sisaren kanssa ja oli hänen uudistusliikkeensä
maltillinen kannattaja, mutta selitti myöskin, että jos oli totta,
että lankomies oli pyrkinyt itsevaltiuteen, hänen surmaamisensa oli
ollut oikeutettu. Scipion saattoi myöskin arvelevaiselle päälle se
tyytymättömyys, jonka tilusten takaisinotto oli herättänyt Rooman
liittolaisten keskuudessa sentähden, että reduktio kohtasi useimpia
heidän huomattavimmista miehistään. Suuttumus tuli sillä taholla
lopulta niin voimakkaaksi, että sisällissota oli puhkeamaisillaan.
Scipio piti senvuoksi viisaimpana uudistuksen varovaista toimeenpanoa.
Hän antoi paljon suuremman arvon italialaisille kuin Rooman kaupungin
roskajoukolle. Hän oli koetellut heitä lukuisissa taisteluissa
ja tiesi, mihin he kelpasivat. Ja italialaiset pitivät vanhaa
ylipäällikköään luonnollisena suojelijanaan. Scipio otti liittolaisten
asian ajaaksensa ja sai aikaan joukon rajoituksia palautustoimikunnan
valtuuksiin nähden. Mutta näin hän sai aikaan sen, että kansanpuolueen
hehkuva viha kohdistui häneen, ja Gaius Gracchus nimitti häntä
julkisesti tyranniksi. Eräänä aamuna vuonna 129 hänet tavattiin
kuolleena vuoteestaan.
Aikanaan Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen, miehen, jonka
oikeamielisyyden, omanvoitonpyytämättömyyden ja inhimillisyyden maine
on tahraton, oli, kuten yleisesti uskottiin, poliittinen vastustaja
nukkuessa kuristanut. Hän kuoli melkein samanikäisenä kuin kerran
kuuluisa kaimansa.
Tihutyöstä tuli maanperuutustyölle kuolinisku. Väkivalta synnytti,
kuten aina, uhmaa, ja maanjako pysähtyi pian täydellisesti,
lääkitsemättömäksi vammaksi koko yhteiskunnalle.
* * * * *
Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen traagillisen kuoleman jälkeen
hänen nuorempi veljensä _Gaius Gracchus_ tuli kansantribuuniksi. Ei
oltu koskaan nähty Roomassa niin valtavaa kansan tulvimista kaupunkiin
koko Italiasta kuin hänen vaaliinsa. Mutta eipä Roomalla ollut koskaan
ollutkaan hänen vertaistaan kansanjohtajaa. Hänen kaunopuheisuutensa
oli sytyttävämpi kuin kenenkään muun, ja kaikki, mitä hän teki,
hän suoritti intohimoisella, vastustamattomalla voimalla. Veljen
traagillinen kohtalo ei ollut pelästyttänyt häntä käymästä veljensä
jälkiä, mutta se oli opettanut hänelle, että oikeudenmukaista maanjakoa
ei voitu panna toimeen muuten kuin murtamalla senaatin valta. Alusta
asti hän pyrki _tietoisesti_ vallankumoukseen, johon vastustajat olivat
veljen askel askeleelta _pakottaneet_.
Hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli säännöllisen, mahdollisimman
halpaan hintaan tapahtuvan viljanjakelun aikaansaaminen. Turhaan
kuului varoittavia ääniä tällaista aietta vastaan — sitenhän
totutettaisiin kansalaiset kevytmieliseen elämään. Gracchukselle oli
tärkeätä kiinnittää kansanjoukot itseensä murtumattomin sitein, ja
tähän viljanjakelu oli sopiva keino. Hän ei välittänyt siitä, että se
yhäkin enemmän turmeli kaupungin roskaväestöä. Uudelleen muovailtua
yhteiskuntaansa hän ei aikonut rakentaa tämän rahvaan, vaan koko
Italian terveen, työkykyisen väestön varaan. Tällä hetkellä roskaväki
merkitsi hänelle vain vallan käsiinsä saamista, tuon vallan, jonka
avulla hän kykenisi uudistamaan koko valtion. Tässä tarkoituksessa
hän suosi liikemiehiä, sivuutti keskiluokan ja köyhälistön turvin
senaatin ja ratkaisutti kansankokouksella minkälaatuisia asioita
tahansa. Tosiasiallisesti hän tietysti itse saneli päätökset ja pani
ne toimeen. Hän johti viljanjakeluja, hän pani maanperuutuksen jälleen
käyntiin ja hoiti myöskin sitä, hän perusti siirtoloita sekä Italiaan
että maakuntiin ja rakennutti teitä valmistaakseen köyhille työansiota
sekä vähentääkseen etelä-Italiasta Roomaan tuotavain elintarpeiden
kuljetuskustannuksia. Matkoillaan pitkin ja poikki koko Italian hän
valvoi, että kaikki tehtiin hänen tahtonsa mukaan. Kun vuosi oli
kulunut, hän saavutti sen, mikä oli maksanut veljelle hengen, nimittäin
sen, että hänet valittiin uudelleen kansantribuuniksi. Hän pääsi
Roomassa samanlaiseen valta-asemaan kuin kerran Perikles Ateenassa.
Molemmat tekivät tosiasiallisesti tahtonsa yhteiskunnan korkeimmaksi
laiksi. Molempien vaikutus johtui heidän neronsa voimasta, heidän
kaunopuheisuudestaan ja heidän kyvystään kerätä hallituksen kaikki
nyörit käsiinsä.
Vaikeimpia tehtäviä, mihin Gracchus ryhtyi, oli italialaisten
liittolaisten saaminen myötätuntoisiksi maanperuutusta kohtaan.
Hän aikoi tehdä lopun heidän tyytymättömyydestään antamalla heille
täydelliset Rooman kansalaisoikeudet. Tämä oli hänen politiikkansa
kulmakiviä.
Mutta täten hän tuli koskettaneeksi arkaan kohtaan. Rooman rahvas
ei pitänyt esityksestä. Minkävuoksi jakaa heille elatuksen tuottava
rakas kansalaisoikeus noille italialaisille talonpoikaismoukille.
Kuta suurempia etuja Rooman kansalaisoikeus tuotti yksityisille, sitä
kitsaammiksi tulivat roomalaiset sen muille suomisessa. Aivan samoinhan
oli Ateenankin porvaristo menetellyt.
Gracchuksen vaikutusvalta joukkoihin alkaa vähetä, ylimykset lietsovat
tyytymättömyyttä, ja kun hän kolmannen kerran hakee kansantribuunin
virkaa, hän ei tulekaan valituksi. Nyt häntä ei suojaa enää viran
loukkaamattomuus, ja häikäilemättömät viholliset aikovat ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa käyttää tätä hyväkseen.
Gracchus näkee vaaran uhkaavan itseään ja vetoaa uskollistensa
suojelukseen. »Minne minun onnettoman on mentävä?» kuullaan hänen
huudahtavan. »Capitoliumiin? Se tihkuu veljen verta. Kotiinko?
Nähdäkseni onnettoman ja murtuneen äitini kyyneleet?»
Jännitys laukeaa, kun konsuli _Opimius_ esiintyy niin uhittelevasti
Gracchuksen kannattajia kohtaan, että syntyy meteli. Sen kestäessä
pistetään yksi konsulin liktori kuoliaaksi. Opimius saa silloin
senaatin selittämään isänmaan olevan vaarassa ja antamaan konsuleille
diktaattorin vallan ja oikeudet valtuutuksin: »Videant consules, ne
quid detrimenti capiat respublica (Konsulit huolehtikoot, ettei valtio
kärsi mitään vahinkoa)!»
Gracchuksen kannattajat tarttuvat aseisiin ja kerääntyvät
Aventinukselle, eräälle kaupungin kukkulalle. Opimius valmistautuu
valtaamaan kukkulaa. Mutta sitä ennen hän antaa airueiden luvata
anteeksiannon rangaistuksen sijasta jokaiselle kansanpuolueen
jäsenelle, joka laskee aseensa. Harvat jaksavat vastustaa tällaista
houkutusta. Vain pieni joukko pysyy rakastetun johtajansa ympärillä.
Heidät ajetaan pian pakoon. Itse Gracchuskin pakenee, yhden ainoan
uskollisen orjan häntä seuratessa. Pyhässä lehdossa kaupungin
ulkopuolella hän vaipuu uupuneena maahan. Päästäkseen joutumasta
elävänä vihollistensa käsiin hän käskee orjan surmata itsensä. Mies
tottelee ja tappaa itsensäkin. Ylimystö käyttää hyväkseen voittoa
pannen toimeen Gracchuksen kannattajien verisen vainon. Vähintään 3 000
ihmistä lienee saanut surmansa.
Tämä murhenäytelmä esitettiin vuonna 121 e.Kr.
Mutta kun verenvuodatus oli päättynyt, kolme tuhatta ruumista heitetty
Tiberiin ja kansalaisveren jäljet Rooman kaduilta pois pyyhitty,
Opimius ikuistutti »uljaan voittonsa» muiston lyöttämällä mitalin,
jonka takasivulla oli tunnuksena hänen oma kuvansa esittäen Herkulesta
sotanuijineen ja voitonseppeleineen. Ja Concordialle — _sovun_
jumalattarelle! — hän vihki erään temppelin.
Mies, joka oli tahtonut täydentää veljensä elämäntyön pelastamalla
köyhät ja raskautetut toivottomasta alennuksen tilasta ja saattamalla
heidät ihmisarvoa vastaaviin olosuhteisiin, se mies antoi elämänsä
köyhien asian puolesta. Epätoivoissaan ja avuttomina nämä ajattelivat,
että heidän lastensa kohtalo oli joutua rikkaitten orjiksi.
Gaius Gracchuksen kuoleman jälkeen kävi pian samoinkuin hänen veljensä
tapon jälkeenkin: maareformin toimeenpano pysähtyi. Mutta viljanjakelut
jatkuivat, ja ne houkuttelivat uusia joukkoja irtolaisväestöä
Roomaan. Rooman yhteiskunta jakaantui auttamattomasti itsekkääksi
ja häikäilemättömäksi yläluokaksi ja toimettomaksi, levottomaksi
rahvaaksi, ryhdittömäksi, arvottomaksi kaupungin roskaväeksi.
Polvi polvelta kävi selvemmäksi, että näin kestämättömän tilanteen
lopputuloksena täytyi olla yksinvalta, jottei yhteiskunta joutuisi
perikatoon. Pian oli poliittiselle näyttämölle ilmestyvä vallan
toisenlaisia kansanjohtajia kuin jalot, epäitsekkäät Gracchukset.
Silloin vasta, kun jo oli myöhäistä, roomalaiset huomasivat, mitä
he olivat Tiberius ja Gaius Gracchuksessa menettäneet. »Silloin»,
Plutarkhos kertoo, »kansa pystytti heille julkisille paikoille
kuvapatsaita, julisti ne paikat, joissa Gracchukset murhattiin,
pyhiksi ja uhrasi siellä esikoiset kaikesta, mitä kukin vuodenaika
tuotti. Monet uhrasivat heille jopa päivittäinkin ja heittäytyivät
maahan heidän kuvapatsaittensa eteen, ikäänkuin olisivat olleet
jumalien pyhätöissä.» Cornelialle pystytettiin muistomerkki seuraavin
kirjoituksin: »Comelia, Africanuksen tytär, Gracchusten äiti.»
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Appian, De romerske Borgerkriege, oversat af Karl Hude.
Matthias Gelzer, Die Nobilität der römischen Republik. Arthur Stein,
Der römische Ritterstand.
Tähän kappaleeseen:
Fyra levnadsteckningar av Plutarkos, Hugo Bergstedtin ruotsinnos.
Walter Kranz, Die Gracehische Bewegung.
K.W. Nitzsch, Die Gracchen und ihre nächsten Vorgänger.
Eduard Meyer, Kleine Schriften I.
E. Kornemann, Zur Geschichte der Gracchenzeit.
Robert v. Pöhlmann, Zur Geschichte der Gracchen.
Robert v. Pöhlmann, Tiberius Gracchus als Socialreformer (Aus Altertum
und Gegenwart: Neue Folge).
E.v. Stern, Zur Beurteilung der politischen Wirksamkeit des Tiberius
und Gaius Gracchus (Hermes 1921.)
Herman Gummerus, Der römische Gutsbetrieb (Klio 1906.
Kirjallisuusviittein).
Max Weber, Die römische Agrargeschichte.