Miten muinoin matkustettiin.
Kukapa viipurilainen ei nykyään käy Pietarissa; onpa niitäkin, jotka
asuvat Viipurissa, vaikka heidän virastonsa ja työpaikkansa on siellä
suuressa keisarin kaupungissa. Aamulla nousevat he rautatievaunuihin
ja tuskin ehtivät haukotella ja nukkua, kuin jo ovat Venäjän rajalla,
ja siitähän on Pietariin ainoastaan lyhyt kukon askel; iltasella
voidaan palata juomaan teetä omaistensa seurassa Viipurissa tai sen
lähitienoilla. Entisaikoina, silloin se oli ihan toista; matka
Pietariin oli sama kuin matka Roomaan. En koskaan unhota sitä kertaa,
jolloin tätini oli määrä lähteä mahtavaan naapurikaupunkiin. Koko kesä
oli siitä matkasta ahkeraan keskusteltu sukulaisten kesken; muutamien
mielestä oli tuo yritys liian uskalias, toisista mieletön, ja jotkut,
jotka eivät voineet tehdä tyhjäksi matkan pakottavaa tarvetta,
pudistivat vain epäilevästi päätänsä ja pitivät oikeat ajatuksensa
salassa. Syksymmällä setä teetti -- mitenkä sanoisinkaan -- reen, ei,
vaan arkin tai huoneen jalaksille, ja se vuorattiin sisältä
säkkikankaalla ja ulkoa "rokoskalla" (niinimatolla), töpättiin,
sisustettiin, raudoitettiin ja tehtiin siihen sivuille leveät siivet
estämään sitä kaatumasta äkkikäännöksissä ja liukkaissa paikoissa.
Siinä pikku huoneessa oli kaksi ikkunaa ja leveä ovi. Me lapset
hakkasimme silppukoneella hienoksi pari vuosikertaa "Suomen virallista
lehteä" ja kylvimme ne huoneen lattialle, kaikki tietysti lämpimän
tähden. "Helsingin Aamulehti" ja "Ruotsin Raittiuden ystävä"
sullottiin istuimen alle evään sekä olut- ja portviinipullojen
ympärille, sillä runsaasti piti olla ruokaa muassa. Rekikelin
vakaannuttua alkoivat jäähyväsvierailut. Kyllä muistan, mitä kaikkia
hyviä neuvoja ja selityksiä, asioita ja toimitettavia sekä varoituksia
pääkaupungin rosvoilta ja taskuvarkailta nautittiin kahvin ja malagan
kanssa (malaga näet oli siihen aikaan erittäin muodissa). Yhä
lähemmäksi likeni se tärkeä päivä. Suru marssi muuten niin iloiseen
kotoon. Viime illan me kaikki olimme koolla ja pastori R. luki kovalla
äänellä (setä R. oli vähän kuuro) kauniin saksalaisen virren "niille,
jotka matkalla ovat". Juhlallisina ja silmät itkusta punaisina
läksimme kukin kotihimme.
Seuraavana aamuna heräsimme kulkusten helinästä, piiskan
sivalluksista, huudosta ja melusta. Täti se oli tarttunut kiinni
porttiin. Matkatuvan rakentajat eivät olleet muistaneet ottaa mittaa
portista, arkin, sen uuden reen siivet olivat liian leveät. Aamu oli
pimeä. Lunta putoili höytyvinä tiheään. Piiat juoksentelivat kuin
uniset kanat, hattulippaita, saaleja ja päällyskenkiä kannellen. Pekka
ja Mikko kiroilivat ja vetivät rekeä. Täti itki. Kyytimies oli
raivoissaan. Ja kaksi unista talikynttilälyhtyä valasi koko sitä
surettavaa kuvaa. Minä peittäydyin jälleen tilalleni ja näin unta
kaikenlaisista kauhuista, miehestä, joka matkusti Jerusalemista
Jerikoon ja joutui ryövärein käsiin. Minä sain sittemmin kuulla, että
tie kävi Viipurista Vammelsuuhun ja, koska maantiet sieltä edelleen
olivat huonossa kunnossa, Vammelsuusta Suomenlahden jäätä myöten
Kronstadtiin ja sieltä dilisansilla Pietariin. Neljätoista päivää
kesti se matka, neljätoista päivää oli huolta ja levottomuutta, joiden
jälkeen sentään eräänä lumisena ja pimeänä talvi-iltana tuli iloa ja
riemua, kuin täti palasi kotiin, tuoden Vjäsemin piparkakkuja,
sitkeitä kuin siirappi, tinasotamiehiä, vaskitorvia ja Tyrtaion
vasikannahan, rummun. Vielä monen vuoden päästä oli reki
palveluksessa, milloin nukkekammarina, milloin kanakoppina; mutta
paitsi sitä käytöllistä hyötyä oli se meille lapsille myöskin
muistomerkkinä rohkeimmasta ja vaarallisimmasta matkasta, kuin meidän
tietoomme oli tullut -- Pietarin matkasta.