Sudenajo.
Minä istuin koiran kopissa Mustin luona ja piilottauduin pimeimpään
nurkkaan, kuin isä ukko pauhasi ylhäällä rappusilla. Joka kerran, kuin
hän polki jalkaa kuistin irtonaisiin palkkeihin, tärisi koko Mustin
palatsi ja minä myös, sillä minulla oli paha omatunto Strelingin
kieliopista. Jos isä olisi tuollaisena vihan hetkenä kysynyt minulta,
mitkä sanat saavat akkusatiivissa _em_-päätteen sijasta _im_, niin
minä olisin ollut hukassa; mutta onneksi nyt ei ollut puhetta
akkusatiivista, vaan Antista, paimenpojasta, jolta ensin oli hävinnyt
lehmä, paras koko karjasta; ja sitte, kuin lehmä viimeinkin löytyi,
huomattiin sen olevan hännättömänä. Jyrinä tuolla ylhäällä oli
syntynyt hännän hävinneestä osasta ja siitä, oliko Antti syypää vaiko
viaton tuohon Papurin vajakuntoisuuteen. Suuresti epäiltiin, että hän
lehmän uidessa salmen poikki, oli vedättänyt itseään jäljestä, pitäen
kiinni Papurin hännästä, ja kaikki olettaneet hänen siinä saaneen
aikaan tuon onnettomuuden. Antti jyrkästi eitti tehneensä sellaista
ryöstöä ja sanoi suden tulleen täyttä laukkaa metsästä ja tarttuneen
jälkimmäisen lehmän huiskutuslaitokseen; mutta peljästyneenä Antin,
Mustin ja muiden huudosta ja hälinästä oli hän (susi nimittäin)
tyytynyt siihen osaan, joka nyt oli poissa. Isä kiroili oikein rajusti
ja sanoi toimittavansa metsään sudenajon ja, _jos_ ei mitään sutta
löytynyt, niin hän uhkasi katkoa kädet ja jalat Antilta. Siihen se jäi
-- ja sudenajo siitä tuli.
Ah, miten hyvin muistan vielä sen suuren päivän, ihan kuin se olisi
ollut eilen. Paljon olen minä sen jälkeen nähnyt ja paljo siitä
nähdystä on muistista hälvennyt ja unhottunut, mutta sudenajo -- ei
koskaan. Kaikki seudun metsästäjät, kaikki sytykepyssyt ja
kuvetapparat olivat koossa meillä -- siihen aikaan ei ollut vielä
aavistustakaan takaa ladattavista kivääreistä. -- Syötiin aamiaista,
ja aika vahvasti, saatan vakuuttaa, ja vieraat syödessään kilvan
kertoivat kaikenlaisia uskomattomia metsästyshistorioita ja
ihmeellisiä seikkailuja. Talonpojat saivat ryypyn joka mies, ehkäpä
toisenkin niinä kotitarvepolton onnellisina aikoina, ja ilo oli
ylimmillään. Kaikki kaupungin ylhäiset Viipurista olivat mukana,
siellä puhuttiin saksaa, suomea ja venättä sekä jotkut "Finnländerit"
ruotsia; muut näet olivat Viipurista, jotka käytyään "Haminan
puolella" kertoivat: "wir haben eine Reise nach Finnland gemacht." [Me
olemme olleet matkalla Suomessa.] Erittäin muistan minä kaupungin
pormestarin, pienen, lihavan herran, yllä pullonvihreä hännystakki, ja
raatimiehen, joka oli kuin samaan kaavaan valettu. Nämä, pormestari ja
raati, tavallisesti aina istunnon edellä ja jälkeen poikkesivat
Siliverstovin "kureniaan", joka nimi kapakoilla Viipurissa oli,
ottamaan ryyppyä ja juustonpalaa. Ne herrat lienevät nytkin tehneet
saman tempun ennen tuloansa isän hoviin (siihen aikaan sanottiin
kaikkia maakartanoita hoviksi), sillä jo tullessaan olivat he erittäin
iloisella päällä.
Ylhäältä vinniltä olin minä löytänyt iso-isän vanhan sapelin. Sillä
oli karsittu akaasiapensaita; mutta paremman puutteessa olin minä
ottanut senkin, että minun ei toki tarvitsisi aseettomana lähteä
metsään. Me olimme juuri liiterissä teroittamassa asetta, kuin joku
kumppanuksista huomasi itse jahtivoudin, joka kuorsaten makasi
auringon paahteessa. Hän oli matkustanut yötä myöten ja nyt saanut
liiaksi kestitystä, niin että hän oli jotenkin ryhditön. Hän makasi
niin, että joku hänen housunnappinsa kiilsi auringon paisteessa. Miten
sitte olikaan, en muista niin tarkkaan, mutta me koettelimme sapelin
terää hänen housunnappeihinsa, ja tuota pikaa, jahtivoudin tietämättä
niin mitään, leikkeli myllärin Saska pois kaikki hänen kiiltävät
messinkinappinsa. No, kyllä sen arvaatte, että siitä tuli aika meteli,
kuin aamiaiselta päästyä kaikki herrat ja väki yrittivät lähtemään
metsään ja jahtivouti nousi ylös kaikessa arvokkaisuudessaan,
mutta -- --
Niin, viimein kuitenkin jouduttiin lähtemään, minua oli ankarasti
kielletty lähtemästä mukaan, mutta minä olin päättänyt kärsiä kuin
oikea sparttalaispoika mitä hyvänsä, mutta en luopua sudenajon ilosta.
Ulkona metsässä näytti kirjavalta, kuuset pudistelivat arvelevasti
partaansa, haapa vapisi pelosta, raita käänsi nurean puolen lehdistään
näkyviin ja vanhat hongat suhisivat ihmetellen, mikähän joukko nyt
häiritsi heidän rauhaansa. Susiverkkoja viritettiin puiden välille, ja
meidät asetettiin riviin. -- Mikä huuto ja melu siinä oli! Joka kerran
kuin jahtivouti huusi "schweig still!" [hiljaa!] hurrasimme me vielä
pahemmin ja puhalsimme pitkiin tuttuihimme, jotka oli somasti leikattu
lepästä ja kääritty tuohiliuskoilla. Mutta kohta tuli kaikki
hiljaiseksi; sillä etäältä toiselta sivulta kuului muutamia kumeita
paukauksia. Meitä alkoi vähän pelottaa ja me vetäydyimme likemmäksi
toisiamme. Siinä seisoessamme peloissamme näimme yht'äkkiä pari
pörhöistä petoa tulevan täyttä laukkaa meitä kohti; me parkumaan
hirveästi, niin että Jerikoa piirittävät juutalaisetkin olisivat
saattaneet kadehtia meitä, ja läksimme pakoon tuttuinemme,
miekkoinemme ja pyssyinemme, minkä suinkin pääsimme. Takanamme paukkui
hirveästi. Koko metsä kajahteli huudosta ja melusta. Oli siinä oikein
sattuva kuva hurjasta ajosta: tässä kompastui eräs pitkäkseen, tuossa
tarttui toinen tiheikköön, ja tuolla kaatui torppari Matti hyvin
tähdätystä laukauksesta, joka osui vasempaan jalkaan.
Palavissamme ja läähättäen pääsimme viimein pois metsästä pieneen
tuttuun hakaan. Siellä seisoi melkein kokonaan horsman kukkien
peitossa sudenajon ja siten myöskin meidän peljästyksemme varsinainen
syy, märehtien ylevän levollisesti kuten lehmä ainakin. Pelko on
tarttuvainen, sillä nähtyään meidät se nosti kääreihin sidotun
hännäntynkänsä koreasti ilmaan ja läksi pakenemaan täyttä laukkaa
hänkin. Valtatiellä viimeinkin pysähdyimme hengähtämään.
Oli jo alkamat hämärtää yhä enemmän ja metsästäjä toisensa jälkeen
tuli pois metsästä. Ensimmäinen kertoi sudesta, joka oli menettänyt
henkensä meidän luodeistamme, toinen enensi kuoliaaksi peljästyneiden
susien luvun kahdeksi ja niin yhä edelleen. Siitäpä seurasi, että me,
saavuttuamme etujoukossa kotiin pimeän tultua, saatoimme kertoa neljä
sutta kaatuneen ja yhden jäniksen ja torppari Matin.
Iltasella oli taas pidot ja lihava pormestari piti kauniin
puheen, ensinnä tietysti meidän isällemme ja sitte uutteralle
jahtivoudillemme, ylistellen hänen sankaruuttansa. Jahtivouti seisoi
jotenkin hämillään, mutta hajasäärin ja vakavasti -- hän oli pistänyt
napinreikiin tikkuja poisleikattujen nappien sijaan. Pormestari käski
tuomaan sisään ajon saaliit, suden ja jäniksen (haavoittuneesta
torppari Matista oltiin siivosti ihan vaiti), että saataisiin juoda
petojen peijaisia, ja kirkkaasti valaistuun huoneesen kannettiin
saalis. Me pojat seisoimme siinä henki kurkussa pelkästä ihmettelystä
ja uteliaisuudesta, vaan pianpa se muuttui hillittömäksi suruksi ja
katkeraksi valitukseksi, kuin tunsimme vanhan rakkaan Mustin, joka
siinä makasi kuolleena paareillansa. Musti, joka ihan syyttä kantoi
sitä nimeä, sillä hän oli harmaa kuin susi, oli myöskin lähtenyt
sudenajoon, ja siellä oli päättynyt hänen kaksitoista-talvinen
elämänsä. Hautajais-malja jäi juomatta, sillä eihän toki käynyt juoda
jäniksen eikä Matin maljaa. Pormestari sanoi: "das ist doch eine ganz
traurige Geschichte" [olipa se vallan surkea tapaus], ja kaikkia
suretti suuresti Mustin kuolema. Isä puhui jotakin sellaista, jota
ylevämmässä kielessä sanotaan traagilliseksi välttämättömyydeksi --
että näet rikosta seuraa rangaistus; jos minä olisin pysynyt kotona,
niin ei Musti nyt olisi maannut kuolleena minun vieressäni.
Keskellä yleistä surua tuli sisään maitokuskin Kristiina. Niiattuaan
koreasti, kuten oli tavallista niinä yksinkertaisuuden aikoina, sanoi
hän äkisti:
-- Äiti lähetti terveisiä ja käski sanoa: nyt susi vei koko lehmän.
Siitäpä syntyi yleinen hälinä. Me menimme levolle, tulet sammutettiin
-- mutta kauan minä vielä valvoin tilallani ja mietiskelin
traagillista välttämättömyyttä.